Taiteilijan uni
| Taiteilijan uni. G. af Geijerstamin mukaan. Kirjoittanut Gustaf af Geijerstam |
Taiteilija Iivari Melin oli köyhyyttänsä kaikkien kumppanien maalle mennessä jäänyt yksin Pariisin paahtavaa kesäkuunkuumuutta kärsimään. Hänen taulujaan, joissa tarkoin seurasi luonnonmukaisuutta uusinta maalaamistapaa noudattamalla, ei ostettu. Eilen oli hän suurukseksi käyttänyt viimeisen frankinsa, jotta täksi päiväksi vaan jäi 5 sentimiä. Aamulla herättyään hän kiiruhti niillä ostamaan kastanjeja, vaan nälkä ei näistä suuresti asettunut. Yksinään ateljeerissansa käyskennellessään ilman voimaa maalaustyöhönsä ryhtymään, tuli eräs pienenläntä tukkukauppias, hänen maanmiehensä, sisään. Tuo kauppias ensinnä koetti halventaa taiteilijan maalaamistapaa saadakseen sitten ostaa jonkun teoksen polkuhinnalla. Vaan tuon tehtyään ja taiteilijan hermojen yhä kiihtyessä, näytellessään kaikkia taulujaan – ei hän ostanutkaan mitään, vaan lähti tiehensä, eikä Melin saattanut pyytää häneltä apua...
Nälän synnyttämissä houreissa hän sitten istui siksi kuin alkoi pimetä. Hän kävi yhä heikommaksi. Silloin hän riisui ja pani maata ... hän nukkui kohta sikeästi ja nukkuessaan näki unta.
Ensinnä hän näki ainoastaan pimeyttä, suuren paksun pilven, joka vierikse hänen ympärilleen kaikilla tahoilla vaan poistui hänen liikkuessaan. Sitten aukenivat pilvet, valo tuli ja hän tunsi lentävänsä, näki useita maisemia, vaan hän ei voinut niitä toisistaan eroittaa. Sillä niillä ei ollut samoja mannottomia piiruja tahi määrättyjä väriä kuin todellisuudessa. Ne vaan umpimääräisesti hänelle antoivat rikkauden ja kauneuden kuvan, ja innostus joka ei häiriytynyt yksityiskohtien huomaamisesta täytti hänet. Yksityiskohdat olivat kadonneet. Hän näki vaan suuret ihmeteltävät piirteet, täyteläiset lämmittävät värit, tunsi lemusten tuoksun, kuuli ikäänkuin mahtavien siipien suhinaa, ja ilmassa väräjoi nuottia, kuten lintujen lauluista sävellettyjä, visertelevät nuotit, jotka luuli kuulleensa ennen, vaikkei koskaan koottuina. Vaan ei mikään häntä oudoksuttanut, kaikki täytti hänet valtaavalla ilolla, niin että hän selvästi oli tuntevinaan kuinka hänen sisunsa lavenivat, aivan kuin hänen ensi kerran Ranskassa rautatietä kulkiessaan. Unessa tämä muisto hänelle ilmestyi samassa kun hän tyyneesti tunsi itsensä kannettavan eteenpäin, kuten olisi hän uinut avarassa ilmassa.
Silloin näki hän, kuinka tuo unessa nähty maisema ikäänkuin valui pois molemmille puolin. Avara, ääretön pinta aukeni hänen allensa, hän näki meren rauhattomine laineineen ja merestä kohosi suunnattoman jyrkkä kallio. Kalliolla istui irvistelevä kääpiö vartioimassa, ettei kukaan päässyt maalle laskemaan. Mutta korkeudesta, jossa hän leijaili, oli hän laskeutuvinaan, tarttui kääpiön kurkkuun ja kouristeli häntä voimakkaasti.
Mutta kääpiö luikahti hänen käsistään ja istui ihan samassa silmänräpäyksessä eräällä korkeammalla kallionhuipulla, jonne hän ei voinut ylettyä, ja irvisteli hänelle.
– Et sittenkään voi ylettyä minuun, sanoi pikkumies, vaikka lennätkin noin korkealle.
Samassa hän tunsi, ettei hän enää osannutkaan lentää. Hän seisoi maassa, jyrkän kallion juurella, ja käsin jaloin täytyi hänen ponnistella, voidaksensa päästä ylös. Hän katsoi ylös kalliolle, puristaen nyrkkiänsä tuolle hirvittävän rumalle olennolle, jonka iva ympäröi häntä ikäänkuin tympeällä hajulla, ja nähtyänsä kääpiön kasvot, jotka olivat peitetyt lyhyellä parrantöpökällä, rupesi häntä väristyttämään. Sillä kääpiöllä oli tukkukauppiaan muoto, vaikka se oli saanut uudet ja avonaisemmat juonteet, silmissä paloi teeskentelemätön viha, ja ennen sileäksi kammatut hiukset kohosivat niinkuin raivosta hänen muodottomassa päässään.
Hurja kostonhimo valtasi uneksijan, ikäänkuin olisi hän silmänräpäyksessä voinut poistaa kaiken sen, joka koko elämänsä oli masentanut häntä. Hän tarttui kiinni katajapensaasen, joka kasvoi vuoren juuressa ja alkoi kiivetä ylös jyrkännettä. Kalliolta kalliolle kulki hänen tiensä, pykälältä pykälälle nousi hän yhä korkeammalle, näkemättä syvyyttä, joka ammotti hänen allansa, ainoastaan nuot hiusten ja parran välistä kiiluvat, terävät silmät, jotka tuolta ylhäältä vaanivat häntä.
Mutta jota lähemmäs hän tuli, huomasi hän, että kasvot muuttuivat. Ne näyttivät ystävällisemmiltä, ja sovinnollisuuden tunne valtasi kiipijän. ”Kun tulen ylös”, ajatteli hän, ”tahtoo hän olla ystäväni. Miksikä minä sitten olisin hänen vihollisensa?”
Juuri kuin hän heilautti itsensä ylös kukkulan ylimmäiselle harjalle, tuli pikkumies häntä vastaan ja tarjosi hänelle kätensä, ikäänkuin toivottaakseen hänelle onnea ylöspääsemisen johdosta.
– Se on kaunista noin nuorelta mieheltä, sanoi kääpiö.
Ja muisto siitä, kuinka tuo toinen hänen kiivetessä oli katsellut häntä, saattoi hänet raivoon. Hän tarttui liehakoivan pikkumiehen kaulukseen, nosti hänet korkealle ilmaan ja singautti hänet väkevällä kädellä alas jyrkännettä, niin että hän pompahti kalliolta kalliolle, ja veripunainen juomu leveä kuin virta, osotti jälkeä, jota hän oli mennyt alas.
Samassa näki hän kuinka vuori täyttyi irvistelevillä kääpiönaamoilla, jotka vihaisesti ja peljäten katselivat alas jyrkänneitä joka taholle. Miljoonia ja taas miljoonia tulvaili lisää, ja mustana kuin muurahaispesä vilisi koko vuoren huippu, mutta itse hän taasen ui sumeassa ilmassa.
Mutta vuoren juurella ponnisteli olennoita päästäkseen ylös. Verisillä kynsillä ja rikkirevityillä jaloilla pyrkivät he ylös tuuma tuumalta ja askel askeleelta.
He olivat jaloja miehiä ja naisia, suoravyötäisiä ja täyteläitä soreavartaloisia aatelisolennoita. Heillä oli korkeat otsat ja katseet, jotka eivät tienneet kavaluudesta. Toinen auttoi toistaan, ja ilmassa kävi kohina.
He kohosivat ylöspäin suljetussa joukossa, he ympäröivät koko vuoren, heidän lukunsa kasvoi, jota korkeammalle ylimmäiset nousivat ja heidän valitsemat tiensä olivat valaistut häikäisevällä valolla.
Jokaisella kiipeilevällä miehellä oli kääpiönsä, joka ahnein silmin tirkisti häntä, ja jokaista lähestyvää naista katseli pieni koukkuselkainen, korvarenkaisiin ja hameisiin puettu olento. Jos tapahtui, että joku mies luiskahti vaarallisella retkellään, vetäytyi kääpiön pää pois kauhealla naurulla, ja hän istuutui tyyneenä ja levollisena kun ei kukaan enää häirinnyt häntä.
Mutta useimmat pääsivät ylös. Yksi toisensa perästä seisoivat he avaralla vuorenylängöllä, ja niinkuin äsken tuli kääpiö jokaisen vastatulleen luo ja tarjosi hänelle liehakoiden ja hymyillen koukkuiset kätensä tervehdykseksi. Nuo soreavartaloiset miehet ja naiset unhottivat ne vihaiset katseet, joita ylöskiipiessään olivat niin peljänneet, ja toinen toisensa perään he pudistivat kääpiöiden käsiä ja istuivat heidän viereensä. Ei yksikään vetänyt kättään takaisin.
Mutta samassa silmänräpäyksessä muuttui myös koko heidän ulkomuotonsa. Heidän rintansa painuivat sisään, heidän hoikat vartalonsa käyristyivät, heidän päänsä vaipuivat alas hartioiden viiliin, otsat muuttivat muotonsa ja ilkusta ja vihasta hehkuvin silmin istuivat he itse jyrkänteelle ja katselivat alas kiipeileviä.
Silloin tuntui uneksijasta ikäänkuin olisi hänen oma sisunsa haljennut tuskasta, niinkuin olisi kaikki taivaan ja maan välissä räjähtänyt rikki, ja hän näki ainoastaan ammottavan, äärettömän tyhjyyden. Hän ei lentänyt enään, hän makasi maassa suurella autiolla kankaalla ja sormillaan kaivoi hän ahnaasti multaa.
Mutta hänen kaivaessaan muuttuivat maanpalaset kullankappaleiksi. Ne enenivät moninkertaisesti ja kasvoivat hänen käsissään, niissä oli ranskalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia ja englantilaisia kirjoituksia, ne loistivat lumoavasti hänen silmissään, ja ahnain sormin ja tuijottavin silmin kaivoi hän edelleen yhä enemmän ja enemmän.
Kullan kappaleet sulivat yhteen, muodostaen kellertävän punaisen, hohtavan virran, ja yhtäkkiä näki uneksija kallion, josta hän oli heittänyt alas kääpiön. Ruumis näytti mustalta läjältä alimpana vuoren juurella, ja tuon ruumiin ja hänen välillänsä oli leveä, punertava kultajuova.
Silloin taiteilija yhtäkkiä heräsi ja hieroi silmiänsä...
Lähde: Pohjalainen 14.1.1890.