Taiteelle tervehdys

Taiteelle tervehdys.
(Prologi eräissä taidearpajaisissa, Maalisk. 25 p.)
Kirjoittanut Gustaf Lönnbeck


Ken on se, joka elon virran hiekkaa
Niin huuhtoo kultaa, kultaa löytääkseen?
Ken on se, joka, halveksien miekkaa,
Maailman valloittaa tok’ itselleen,
Ken Edenin taas luopi ruusuineen
Ja enkeleineen? Se on taideniekka.
Yks impi tuota tunnon lempilasta
Jo syntyessä salaa suuteli, –
Jumalatar se ol’ Olympiasta, –
Ja silloin silmät lapsen aukeni.
Ja muilta salatun hän havaitsi:
Sen, mikä maass’ on kuva taivahasta.
Sen kuvan kätki Luoja muistoksensa
Niin elämään kuin luontoon, luodessaan.
Sen harva huomaa, vaikka loistoinensa
Se kirkastavi taivahan ja maan.
Nyt ideaaliks’ kuva kutsutaan
Ja kauneudeks’ jalo pukimensa.
Kuvatpa taideniekan rinnan täyttää,
Ne selviävät, luoden muotonsa:
Ei rauhaa rinnass’ enää! – näyttää, näyttää
Ne hänen pitää päivän valossa.
Ja käsi totellen tuop’ aseensa,
Ja aineeksi hän kallionkin käyttää.
Ja silloin kohouupi korkealle
Palatsit, templit pylväsriveineen.
Kupooli kumpuu; sinitaivaan alle
Sen luulet Ilmatarten nostaneen.
Ja mieli ylenee, kun ihanteen
Tuop’ ilmi itse kivi katsojalle.
Ja marmori myös mnovaeltu muuttuu
Adooniksi. Ja ihmiselämä
On edessäs: iloitsee, suree, suuttuu
Ja hymyy hellin lemmin kivestä;
Viel’ jännittäen joka jäsentä
Se henkii, hehkuu, – ääntä yksin puuttuu.
Ja päivän värivirtaa penssel’ johtaa
Nyt kankaaseen: kas, vasten katsojaa
Kuin luonto lumoovaisna sieltä hohtaa,
Maan helmast’ taivaan loisto heijastaa.
Ja kirkastuksen suloisimman saa
Näin kaikki, mikä ihmis-silmää kohtaa.
Nyt sävelihin ideaalit sointuu,
Ja sieluun tunkee tietä suorimpaa.
Ja tuskan alle murtunutkin tointuu,
Kädestä urhoon miekka putoaa.
Maan murheinensa sydän unhottaa,
Ja aavistuksen aamutunteet koituu.
Ja sana, Luojan lahja lapsillensa,
Käy taidemuotoon, sointuun solmitaan.
Ja Valotar sen nostaa rinnoillensa
Ja vie sen siivin ulos maailmaan.
Ja ideaali, pieneen sanaan vaan
Valettu, muuttaa vallat kansoinensa. –
Siis terve tänne kylmään Suomehemme
Sä taiteen kevät, lämmin, ihana!
Tuhansin tervetullut! vaikka emme
Voi Sulle luoda Hellaan taivasta:
Vaan tarjoommehan sulo-saloja,
Ja tarjoommehan nuoret sydämemme!

G[ustaf]. L[önn]b[ec]k.


Lähde: Suomen Kuvalehti 15.4.1873.