Taiteelle tervehdys
| Taiteelle tervehdys. (Prologi eräissä taidearpajaisissa, Maalisk. 25 p.) Kirjoittanut Gustaf Lönnbeck |
- Ken on se, joka elon virran hiekkaa
- Niin huuhtoo kultaa, kultaa löytääkseen?
- Ken on se, joka, halveksien miekkaa,
- Maailman valloittaa tok’ itselleen,
- Ken Edenin taas luopi ruusuineen
- Ja enkeleineen? Se on taideniekka.
- Yks impi tuota tunnon lempilasta
- Jo syntyessä salaa suuteli, –
- Jumalatar se ol’ Olympiasta, –
- Ja silloin silmät lapsen aukeni.
- Ja muilta salatun hän havaitsi:
- Sen, mikä maass’ on kuva taivahasta.
- Sen kuvan kätki Luoja muistoksensa
- Niin elämään kuin luontoon, luodessaan.
- Sen harva huomaa, vaikka loistoinensa
- Se kirkastavi taivahan ja maan.
- Nyt ideaaliks’ kuva kutsutaan
- Ja kauneudeks’ jalo pukimensa.
- Kuvatpa taideniekan rinnan täyttää,
- Ne selviävät, luoden muotonsa:
- Ei rauhaa rinnass’ enää! – näyttää, näyttää
- Ne hänen pitää päivän valossa.
- Ja käsi totellen tuop’ aseensa,
- Ja aineeksi hän kallionkin käyttää.
- Ja silloin kohouupi korkealle
- Palatsit, templit pylväsriveineen.
- Kupooli kumpuu; sinitaivaan alle
- Sen luulet Ilmatarten nostaneen.
- Ja mieli ylenee, kun ihanteen
- Tuop’ ilmi itse kivi katsojalle.
- Ja marmori myös mnovaeltu muuttuu
- Adooniksi. Ja ihmiselämä
- On edessäs: iloitsee, suree, suuttuu
- Ja hymyy hellin lemmin kivestä;
- Viel’ jännittäen joka jäsentä
- Se henkii, hehkuu, – ääntä yksin puuttuu.
- Ja päivän värivirtaa penssel’ johtaa
- Nyt kankaaseen: kas, vasten katsojaa
- Kuin luonto lumoovaisna sieltä hohtaa,
- Maan helmast’ taivaan loisto heijastaa.
- Ja kirkastuksen suloisimman saa
- Näin kaikki, mikä ihmis-silmää kohtaa.
- Nyt sävelihin ideaalit sointuu,
- Ja sieluun tunkee tietä suorimpaa.
- Ja tuskan alle murtunutkin tointuu,
- Kädestä urhoon miekka putoaa.
- Maan murheinensa sydän unhottaa,
- Ja aavistuksen aamutunteet koituu.
- Ja sana, Luojan lahja lapsillensa,
- Käy taidemuotoon, sointuun solmitaan.
- Ja Valotar sen nostaa rinnoillensa
- Ja vie sen siivin ulos maailmaan.
- Ja ideaali, pieneen sanaan vaan
- Valettu, muuttaa vallat kansoinensa. –
- Siis terve tänne kylmään Suomehemme
- Sä taiteen kevät, lämmin, ihana!
- Tuhansin tervetullut! vaikka emme
- Voi Sulle luoda Hellaan taivasta:
- Vaan tarjoommehan sulo-saloja,
- Ja tarjoommehan nuoret sydämemme!
Lähde: Suomen Kuvalehti 15.4.1873.