Taistelua ja kuolemaa
| Taistelua ja kuolemaa Kirjoittanut Santeri Mäkelä |
- »Ylentäkäät sydämenne jumalan tykö.
- Kristus on ristillä kuollut
- teidänkin kurjien eestä».
- Näin lausui pappi edessä rivin,
- miss’ kuolemaan tuomitut seisoivat
- tiheessä, olkahan nojaten olka,
- synkkänä tuijottain oman hautansa pohjaan,
- omin käsin mink’ oli luoneet.
- Vait oli kaikki.
- Vait oli hauta ja haudan reunalla uhrit.
- Vait oli pappikin, mahtava lahtariherra.
- Vaiti myös pyssyhurtat
- taampana seisten,
- murhaajajoukkio kurja.
- Muuta ei kuultu kuin tuulen raskahan huokaus,
- mi viimeiset terveiset toi elämältä,
- toi terveiset rakkahimmilta
- ja viilehin huulin suuteli
- vankien kuumaa otsaa.
- Pappipa, herramies,
- taas kohotti raukean katseen,
- ihraiset kasvonsa nosti,
- huulin irstahin virkkoi:
- »Kristus on kuollut teidänkin eestä.
- Lumivalkeiks hän kuitenkin
- syntinne pestä voi.
- Elon tiimalasinne pian on loppuhun juossut,
- sekunti, silmänräpäys
- teillä on armonaikaa.
- Sen perästä tomua ootte ja tuhkaa.
- Laki ankara on – maailma teitä ei sääli,
- vaan ehkäpä kurjia kuitenkin
- on säälivä taivas».
- »Rukoile armoa itse, kelvoton pappi,
- on tuleva sinunkin vuorosi kerran!»
- Näin kuului vankien parvesta
- matala, synkeä vastaus.
- Hätkähti pappi, kuin saanut ois puukosta piston,
- vavahti pyssyhurtat,
- tuulikin tyyntyi.
- Kohosi hitaasti ylpeät päät,
- suuteli uljaita otsia auringon lempeät säteet.
- »Tulkohon konnille kuolema!
- Eläköön vapaus!»
- Se tuli niin äkkiä, kauaksi kiiri,
- kiiri kuin ukkosen ääni.
- Se viilteli lahtarimieltä,
- syytti ja soimas,
- se uskoa toisissa nosti,
- varmenti tietoa siitä
- ettei kuolema kolkko oo sille,
- kellä on sankarisielu.
- Kaatuivat sankarit hautaan,
- uusia sijahan astui.
- Vait oli pyssyhurtat,
- lahtaripäällikkö mietti:
- »Osaavat punikit kuolla –
- kuolevat niin kuni miehet».
- Näitä nyt muistamme, veikot.
- Kaameita muistoja kaikki.
- Kiroten muistamme maata,
- missä on äitimme hauta,
- missä on kruunattu rikos
- ja veljien murha.
- Siunaten muistamme maata,
- missä on veljiemme hauta,
- joiden keralla kerta,
- nojaten olkahan olka
- riveissä seisoimme
- uhmaten lahtarivaltaa.
- Haudoille tuoreille, vankilan tyrmiin,
- raskahan huokauksen ja palavan kaihon
- nyt kannamme hiljaa.
- Maan päälläkö ovat vai alla,
- ei kuollut heistä oo kenkään.
- Meissä ne elävät kaikki,
- elävät meissä ja meidän kauttamme varmaan!
1919
Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.