Taaton neuvo.

Kirjoittanut Lauri Soini


Niin hiljaa illan henki soi,
Se vaivojansa vaikeroi,
Huokailee huoliansa.
Tuo utuvirsi ikuinen,
Tuttuni sulosointuinen
Taas uus on – uudestansa.
Se soittaa rintaan mennehen
Niin pyhän muiston muinaisen
Taattoni tanhuilta. –
Se oli ilta sunnuntain,
Ma istuskelin kaihoissain
Rannoilla kotosilla.
Mun oli lähtö maailmaan
Sen kiertoteitä kulkemaan,
Siks’ kaihostui mun rinta.
Niin siinä tunnin, toisenkin
Ma istuin. – Vanhan taatonkin
Näin luoksein tulevaksi.
Hän hiljaa astui, arvellen,
Kuin takaperin aikoen,
Vaan tuli luokse asti.
Hän lausui – ääni hiljalleen
Värähti, kuulin selvälleen –
Hän lausui lauhkeasti:
”No, miltä tuntuu; erota
Pois pienen kodin suojasta
Laajoille aavikoille?” –
”Tok’ oisin täällä mielelläin,
Jos ei ois pakko lähteäin
Maailman matkateille.”
Niin virkin, katseen vanhukseen
Loin, näinpä suuren kyyneleen
Poskella ryppyisellä.
Kuin kaunihilta näyttikään
Tuo vanhus sarkaliivissään
Ja kyynel poskuella!
Niin hiljaa huokui kuusonen
Suruista virttä laulellen –
Ja taatto lausui mulle:
”Oot nuori, tahdot maailmaan
Sen kuohukoita tuntemaan,
En siitä sua moiti.
Niin, koita, poika, koita vaan!
On tietää hyvä hyrskyt maan,
Kun ei vaan niihin sorru.”
Niin lausui hän ja maailmaan
Mä läksin sitten matkaamaan
Pois taattovanhan luota.
Ma jouduin elon kuohuihin,
Tuon illan pian unhotin,
Purjehdin karikossa.
Vaan nyt ma taaton kyyneleen
Ja neuvon muistan uudelleen,
Nyt vasta vaaluvoissa.
Mi onni oisi ollutkaan,
Jos unhottanut milloinkaan,
Sit’ ois en aavikoissa!

1893.


Lähde: Soini, Lauri 1895: Runopisareita. Otava, Helsinki.