Täytetty toivo
| Täytetty toivo. Kirjoittanut Catulle Mendès |
Turhaan! Minä en voinut kau’emmin pidättää itseäni.
Palavimmat rukoukset huulillani, liikuttavimmin sanoin lankesin minä polvilleni täysin kehittyneen ja julman maailman naisen jalkojen juureen.
Epäilemättä tulisi hän lopultakin heltyneenä pitkästä kärsimyksestäni ja siitä kiihkeydestä, jolla minä koetin valloittaa hänet, antautumaan.
Mutta minä petyin!
Hän masenti yhdellä silmäyksellä kaikki minun toiveeni ja sanoi kevyesti nauraen:
– Rakastaa runoilijaa, on tyhmyys, jota minä en milloinkaan voisi tehdä.
– Minkä rikoksen kautta, huudahdin minä, ovat sitten runoilijat tehneet itsensä arvottomiksi ansaitsemaan kauniin naisen rakkauden? Eivätkö he yhtähyvin ymmärrä rakkautta, kuin muutkin miehet, ja eikö heillä sitäpaitsi ole etu, innostunein sanoin luoda kuolemattomuutta rakastettunsa kauneudelle?
– Aivan oikein, hyvä herra, juuri heidän kauniita korulauseita viliseviä ylistyslaulujaan minä pelkäänkin. Minä en tahdo, että minua kohtaisi sama onni, kuin ystävääni Liseä.
– Mitä hänelle sitten tapahtui?
Tuo julma kertoi:
Kerran kun ystäväni pukeutui peilin edessä tanssijaisia varten ja juurikun kamarineitsyt oli lähtenyt huoneesta, särkyi kaunis kiinalainen malja tuhansiksi pirstaleiksi, ja pirstoista kohosi pieni mehiläisen kokoinen olento, puettuna neljään, viiteen päärlyyn ja timanteilla koristettu ruusunlehti päässä, tuommoinen pieni suloinen keijukainen.
– Lise, sanoi hän, sisareni nukkuvat öisin ruusujen ja liljojen kukkavuoteilla. Minä nukun myöskin kukilla. Mutta niillä sametti- ja pitsikukilla, joita on siroitettu vuoteesi verhoihin. Minä en aina nuku. Minä kuuntelen joskus niitä helliä sanoja, niitä lempeitä hyväilyjä, joita sinä tuhlailet onnelliselle lemmityllesi. Ja minä olen ruvennut pitämään sinusta niiden herttaisten sanojesi tähden, joita sinä lausut, ja sen lumoovan hempeytesi tähden, mikä sinussa asuu.
Minä olen päättänyt tehdä sinulle palveluksen. Pyydä jotakin multa ja pikku keijukainen on täyttävä pyyntösi!
– Mitäs kaunis nainen voi pyytää muuta, kuin tulla vieläkin kauniimmaksi. Liselle juohtui mieleen – eräs riimisepustaja rakasti näet häntä, onnetonta – kaikki ne sonetit ja ballaadit, jotka liioitellen ylistelivät kaikkia hänen ihanuuksiaan ja pyysi tulla yhtä ihmeteltävän kauniiksi, kuin miksi häntä lemmittynsä runoissa ylistettiin.
– Kernaasti, sanoi keijukainen hymyillen. Pue itsesi valmiiksi. Kun tulet tanssijaisiin, on toivosi täytetty.
Sitten katosi hän, ja maljan pirstaleet vetäysivät kokoon hänen ympärilleen, kuin kukan lehdet.
Lise riensi tanssijaisiin, missä hän tulisi herättämään niin suurta ihastusta ja ihmettelyä.
Mutta tapahtuikin aivan toisin, kuin hän oli odottanut.
Tuskin oli hän astunut sähkövalon häikäisemään saliin, kuin joka taholta hänen ympärillään kaikui räjäkkä nauru ja pila, oh ja ah, ja jokainen osoitti sormellaan häntä.
Mitä nyt! Mitä oli tapahtunut? Hirveästi levottomana ryntää hän peilin eteen. Hän oli juuri sen näköinen, miksi lemmittynsä oli hänet kuvaillut. Hänen vaaleat kiharansa eivät enään olleet tukkaa, vaan kultahapsia; silmiensä kohdalta loisti kaksi safiiria; hänen suunsa ei ollut enään suu, vaan ruusu; hänellä oli todellinen joutsenkaula; enkelin siivet värähtelivät hartioillaan ja hänen rintansa, hänen pehmoinen paisuva rintansa oli – marmorista. Hän vapisi kauhusta ja pelästyksestä, ja pakeni naisten pilkka ja miesten sääli kantapäillään. Ystävä parkani! Monen insinöörin, pankkiirin ja ruukin patruunan apua tarvittiin, ennenkuin hän pääsi vapaaksi kaikista koristuksistaan.
Ymmärrättehän nyt, hyvä herrani, että minä, ajatellessani kaikkia niitä ansoja, joita runoilijoiden rimmit ja pienet keijukaiset asettavat eteemme, varon itseäni tulemasta niin kauniiksi, etten enää olekkaan tavallinen ihminen.
Tällä tavoin puolusti tuo täysin kehittynyt ja julma nainen antaessaan mulle rukkaset.
Mutta minä uskon vaan sen verran, kuin uskon koko juttua, siksi kun joku pieni keijukainen tulee ja näyttäytyy ja todistaa tämän todeksi. Minä tiedän aivan hyvin, että hän hylkäsi minun palavat rukoukseni siitä syystä, että hän viime sunnuntaisella kävelyretkellään tunsi sydämmensä tykyttävän muutamaa mustaveristä sirkusratsastajaa tavatessaan, jonka naama oli yhtä sileäksi ajeltu, kuin näyttelijän maaseutu-teaatterissa.
Lähde: Keski-Suomi 21.1.1892.