Tässä istuisin ikäni

Tässä istuisin ikäni.
Luuk. 4: 18, 19.
Kirjoittanut Antti Mäkinen


Synagooga Natsaretin
Täynnä kansaa kaikellaista.
Laki juuri on luettu;
Rabbi laski pergamentin
Käärittynä pöydällensä.
Silloin – kaikki hämmästyivät –
Jeesus – tunnettu hyvästi
Jokaiselle Natsaretin
Pienoisessa kaupungissa
Häntä Josefin pojaksi
Sanottihin – siihen saakka
Työssä nähtihin alati:
Veistämässä, sahaamassa –
Työtä puusepän tekevän –
Nyt hän nousi opettajan
Sijalle ja pergamentin,
Käärön kullan kirjaellun,
Avasi ja etsimällä
Löysi paikan Esajasta,
Luki – silmät säkenöivät
Hengen tulta taivaallista –
Kasvot kirkasti ihana
Pyhä rauha jumalainen –
Ääni hellästi värähti:
Rakkaus ja sääli täytti
Sydämen – ja kuni aamun
Kirkas valo auringosta,
Valahtaen huurteisille
Puiden oksille salolla,
Sulattaen hyisen hallan,
Läikehtien lämpöänsä,
Niinpä sanansa sulavat
Sydämmille syntisille
Sattuivat – ne lämmittivät
Kylmät, kovat, särkynehet,
Synnin synkässä sumussa
Harhaellen eksyväiset
Isän armahan kodista
Oman tiensä turmiolle,
Missä paulat monenlaiset
Sekä verkkonsa veriset
Laski, surman silmukkansa,
Sielun murhaaja kavala.
Nämä kuulivat ilolla:
Joka silmä kirkastuupi;
Oli niinkuin olisivat
Kuulleet kieltä ensimmäistä
Oman äidin armahimman –
Jok’ on kau’an unhotettu
Ollut maalla vierahalla!
Tahi kuni soitantoa
Autuudesta ikuisesta –
Tuolta Edenin kedolta –
Sanoja, oi, tulisia,
Säveltä, mi hiveleepi
Sydäntä niin sulavasti,
Että tuskaa suloisinta
Rinta täynnä, aaltoellen
Huokuu – nousee – aavistaen
Vihdoin vapahduksen päivän,
Hengen syvän puhdistuksen,
Pelastuksen riemujuhlan
Tulleen – avaa sydämensä,
Uhraa itsensä ilolla
Tälle Herralle hyvälle,
Jonka sanat voitelevat
Särkymiä polttavia,
Tunnon tuskan murtamia.
Kyynel kirkas, polttavainen
Katumuksen katkeruutta,
Povi riehuva, palava
On kuin äänettä, sanoitta
Rukoilisi juodessansa
Sielun-janoonsa elämän –
Vettä kau’an kaivattua,
Niinkuin peura vuoristossa
Päivän helteisen jälestä
Päästyänsä lähtehelle,
Joka kallion kolosta
Kuohuttaapi kirkkahinta
Vettä viljalta norolle –
Samoin sielukin halukas
Ahmii armonlähtehestä –
Ijankaikkisen Jumalan
Rakkautta, laupeutta –
Näin ne näyttävät sanovan
Rukoukset äänettömät:
»Puhu, Herra puhu kau’an;
Tässä istuisin ikäni
Kuullakseni Jumalalta
Näitä armonsanomia».


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.