Tähden rukous

Tähden rukous. Kirjoittanut Eino Pakarinen

Kiersi kaksi kiertolaista,

tähteä tulista taivon

– aina toistensa sivuitse.

Tunsi toisensa molemmat,

tahtoivat tovin tavata

– rata raskas kummallakin. –

Tähti vanha sammumassa,

hehkunsa kadottamassa,

kiveksi kovettumassa.

Tähti nuori nousevainen

hehkuhun hereämässä,

ylhäälle ylenemässä.

Tähti vanha sammuvainen,

kiveksi kovettuvainen,

taattoa rukoili taivon:

»Salli ennen sammumista

tähti nuori mun tavata,

itseni tomuksi tulla,

kuin on kierrellä kivenä,

mustana on möhkäleenä,

ilman sielua, sydäntä.

Mitä on minussa tulta,

vielä hiukan hehkumista,

sen mä antaisin hänelle.

Antaisin avosydämin,

rinta riemusta palaen

– itse sammuen ijäksi.

Saisi tähti nuori multa

kipenen tulesta vielä

oman hehkunsa lisäksi.

Kuule taatto taivahinen

suo mun tähteni tavata,

itseni tomuksi tulla!«

Puhui taatto taivahinen,

jurisi Jumalan ääni:

»Houkka hulluja anelet

ehkä toista tarkottanet?

Tahtosi tapahtukohon!«

Riensi nuori, riensi vanha

tähti toisensa sulihin,

taivas tulta tulvahteli.

Hetken hehkuivat molemmat

kiiltelivät kirkkahammin

muita taivon tähtösiä.

Tähti nuori nousevainen

säilytti säkenen vielä,

– vanha sammahti iäksi.

Sammuessansa saneli

vielä mietti mielessänsä

tuskansa tulisen purki:

»Voi minua hullu, houkka

oisin uskonut ylintä

taattoa tulisen taivon!

Kiilteleisi kirkkahana

tähti nuori nousevainen

– yksin jos ratansa kulki!«

Kimalteli taivon kansi,

hehkui hetken tähti nuori,

vanha sammahti ijäksi.

Hymyili ylinen Luoja,

taivas tähtinä kimalsi.

Lähde: Pakarinen, Eino 1928: Laulu ja elämä. Liikepaino, Turku.