Syysyön fantasia

Syysyön fantasia Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Syysrusko loimuaa.

Jo päivä laski

syysmetsän vaikenevan taa.

On taivas lännessä kuin vaski,

pään yllä harmaa lyijy.

Puutarhan puiden alle valahtaa

yö väritön, mut kukkamaa

jää hehkumaan kuin kirkas ryijy.

Pääkäytävien poppelit

pudottaa joskus kultalehden.

Käy liekehtivät kukat jäähän.

kuin verta hyytynyttä vuotais terät.

Luo viime ihanuuttaan asterit

ja georgiinit saran päähän,

jää silaa tummat orvokit,

leukoijain pienet helmikerät.

Hyy kiertää hävitystä tehden

ja sataa maille kylmän hopean.

Jo rusko sammui taivaan rantamalta,

jo hämy ympäröitsi kuistin.

Ma varjostosta kaiteen humalan

näin kukkain liekehtivän kuoleman

ja kuolleen rakkautes muistin.

Mut mitä hehkuu lehmuksien alta?

Kuin kaksi silmää sieltä loistaa.

Ne on kuin tummat, surulliset orvokit,

ne suuttuvat, ne selkenevät.

ne imee katseeni kuin magneetit,

ne lähestyvät, värisevät.

Ne tunnen – enkä niitä tunne.

Mun tuska valtaa. Paetako? Kunne?

Ne lähestyy, ne kivun, kylmän poistaa.

Jää jano ainut: nähdä pohjaan niiden.

Kuu nousee kehrin punaisin ja suurin,

nyt puisto lumottu on linna hiiden.

Oi tulkaa, silmät, tuta tuskan uuden

ma tahdon, nyrkein lyödä rintaan muurin,

tuon ikuisen, tuon julman salaisuuden!

Kuu hiipii ylemmäksi härmää kylväin.

Nyt käytävien siltaa marmorista

puut saartaa hopeaisin pylväin,

mut silkinmusta varjossa on yö.

Hiusaallokkoas kosken samettista,

suin imen hengitystäs kuumaa,

ma melkein kuulen, kuinka suones lyö

ja tunnen viivat nuoren vartalosi.

Tää outo läheisyys sun olentosi

mun niinkuin viini tuntematon huumaa.

Kun sua suutelen, kun kumartuu sun

pääs Olalleni – kukkalunta ruusun

näan ohimoillasi Valveillako en?

Tää mitä onkaan? Aivan valkoinen

on puisto! Kukassa puut kaikki viel’ on

ja lämmin, hämyinen on suviyö

ja kasvojani vastaan tuoksu kielon

yötuulen myötä pyörryttäen lyö

ja yli virran kiirii laulu rastaan.

Taas tunnen läheisyytes ainoastaan

kuin juopumuksen suloisen.

Mun vartalooni kiertyy lämmin käsi

ja painaa minut vasten sydäntäsi.

Sa kallis, kuinka lyökään sydämesi!

Ja yöhön tulvii lintukuoron ääni,

soi puisto kohisten kuin nousuvesi,

puut tuoksunkylläisinä kukoistaa.

Kuin outo valmujuoma täyttää pääni –

en huumausta tiedä suloisempaa.

Mun tomustani paino katoaa,

mun käsivartes niinkuin tuuli tempaa.

Me ylle kohoamme puiston.

Jää kauas jasmiinien kukkasumu,

puu ruhtinaallisinkin, saarnivanhus.

Jo latvoissa käy aamutuulen humu

ja kimalaiset saapuu parvittain.

Oi minne vie mun ihmeellinen tanhus?

Ken oot? Lien kadottanut maisen muiston

Ken ympäröi sun otsas tähtisoljin?

Se totta liekö, että maata poljin

ma tomu jaloin joskus? Tunnossain

on nousemisen autuus vain.

Maa katoaa ja laulu lintujen

ja tuoksu puiden. Jostain tulvien

lyö ylitsemme hyöky valon uuden.

Vain sokea, min silmät aukeais

keväiseen aamuun, täysin tajuais

tään valkeuden ihanuuden.

Lien itse näköni nyt saanut vasta!

Soi ilma musiikista valtavasta,

on harppunamme avaruus,

lepäämme hartioilla sävellaineen.

Nyt olen vapaa kammitsasta aineen,

nyt selvinnyt on julma salaisuus.

Mun valtaa kirkas hymyilys.

Et outo enää, yhtä kanssas oon.

On nimes Rakkaus ja Täyttymys,

sun kanssas lennän aurinkoon.

Kun kiersit minut käsivarsiis kuumiin,

maan tomukuori ympäriltäin suli,

kuin vaatteen heitin kahlitsevan ruumiin.

Nyt tunnen vapauden autuuden,

nyt sielu hulmuaa kuin puhtain tuli.

– – –

Soi tieltä äänet ohi käyvän väen,

ma siihen hätkähtäen herään, näen:

puutarha – lumesta on valkoinen.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.