Syyskirje

Syyskirje Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Rakas siskoni, syksyn käsi

on punannut pihlajat.

Yön pakkanen seinältäsi

on murhannut dahliat.

Tuvan räystäät tyhjiks jäivät,

kun pääskyset lähtivät.

Hämy lankee varhain. Päivät

ovat pilviset, viileät.

Ei enää hiekkarantaa

pojat täytä ruskein jäsenin.

Ulapalta tuuli kantaa

kovan, teräksenharmaan mainingin.

Mitä kuullut en aamuun moneen,

taas kuulen, siskoni, sen:

Soi surina puimakoneen

jo suunnalta riihien.

Siell’ etäällä kaupungissa

rivit lyhtyjen säteilee,

kadun kuumeisen lehmuksissa

jano elämän värisee...

Oi muistatkos yötä kevään,

kun poppelit tuoksuivat

ja verhoon hyväilevään

hämy kietoi ikkunat?

Oi muistatko: Siksi yöksi

lakit valkeat otettiin –

hatut vanhat ensi työksi

joen sillalta laineisiin!

Veden pintaa ne hetken uivat

niin hauskasti keikkuen.

Katot kaupungin punertuivat,

heräs räystäällä kyyhkynen.

Ja sen vanhan hattumme myötä

minän entisen heitimme pois!

Kuka silloin kuoleman työtä

ja syksyä muistanut ois?

Kuin yrtit päivään taipui,

janos sielumme elämää.

Mihin tuoksu ja kukoistus vaipui?

Kulo kuihtunut jäljelle jää.

Rakas siskoni, tähtien alla

tyly syksy on saapunut taas.

Katos pääskyset, ja halla

kukat vei sinun kukkamaas...

Uni kevään kerran – silloin –

nyt syksyn vakavuus.

Rakas siskoni, milloin, milloin

kesän helteinen ihanuus?

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.