Syyskirje

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Rakas siskoni, syksyn käsi
on punannut pihlajat.
Yön pakkanen seinältäsi
on murhannut dahliat.
Tuvan räystäät tyhjiks jäivät,
kun pääskyset lähtivät.
Hämy lankee varhain. Päivät
ovat pilviset, viileät.
Ei enää hiekkarantaa
pojat täytä ruskein jäsenin.
Ulapalta tuuli kantaa
kovan, teräksenharmaan mainingin.
Mitä kuullut en aamuun moneen,
taas kuulen, siskoni, sen:
Soi surina puimakoneen
jo suunnalta riihien.
Siell’ etäällä kaupungissa
rivit lyhtyjen säteilee,
kadun kuumeisen lehmuksissa
jano elämän värisee...
Oi muistatkos yötä kevään,
kun poppelit tuoksuivat
ja verhoon hyväilevään
hämy kietoi ikkunat?
Oi muistatko: Siksi yöksi
lakit valkeat otettiin –
hatut vanhat ensi työksi
joen sillalta laineisiin!
Veden pintaa ne hetken uivat
niin hauskasti keikkuen.
Katot kaupungin punertuivat,
heräs räystäällä kyyhkynen.
Ja sen vanhan hattumme myötä
minän entisen heitimme pois!
Kuka silloin kuoleman työtä
ja syksyä muistanut ois?
Kuin yrtit päivään taipui,
janos sielumme elämää.
Mihin tuoksu ja kukoistus vaipui?
Kulo kuihtunut jäljelle jää.
Rakas siskoni, tähtien alla
tyly syksy on saapunut taas.
Katos pääskyset, ja halla
kukat vei sinun kukkamaas...
Uni kevään kerran – silloin –
nyt syksyn vakavuus.
Rakas siskoni, milloin, milloin
kesän helteinen ihanuus?


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.