Syys-yönä

Syys-yönä. Kirjoittanut Rafael Laethén

    On yö! Yö synkkä, pilkkomusta!

    Täynn’ ovat hongat huokausta

      Ja huolta uni maan.

Ei vähintäkään päivän pilkutusta!

    Myös taivas on kuin tuskissaan.

    Syys-myrsky tempaa marhaminnan

    Ja kyntelevi veden pinnan,

      Ett’ tulva vaikeroin

Ain alas halkeilee, ja Ahdin linnan

    Sen vyöry täyttää verratoin.

    Vaan tuntiessaan veden leikot

    Nyt Vellamon herääpi veikot

      Ja käypi karkeloon;

Ja nevat siittää virvain öiset peikot

    Kamoksi myrskyn kiljuntoon.

    Viel’ aukeaapi vuorten ukset

    Ja päästää uudet kummituset

      Kesk’yöhön hirveään:

Luurangot kalisee kuin kankaan sukset –

    Kuu pilkistävi pilvistään.

    Kas! Nytpä kaikki kisaan pauhaa,

    Suin irvistävin jahnaa, jauhaa

      Ja luunsa yhteen lyö – –

Oi kauhua! Jo silmäni sois rauhaa;

    Vaan tenhonnut sen on tää yö!

    Mä katson, katson vaan; ja vimman

    Tää näkö-ala kauneimman

      Mun povelleni tuo:

Jo tunnen polvissani oudon kimman,

    Kuin vetäis mikä mörköin luo.

    Ei auta vastus! Vahv’ on ansa –

    Jo helkyn heidän rinnallansa,

      Ja käsi käteen saa.

Eip’ oudostellut mua peikkoin kansa,

    Vaan tervehti kuin tuttavaa.

    Ja sulo-siimes valtas’ pääni,

    Niin ol’, kuin toista elämääni

      Jo oisin siemäillyt;

Vaikk’ edelleen myrysi myrskyn ääni,

    En kauhistunut sitä nyt.

    Ja peikot tuntui tuttavilta,

    Kuin ilolle on kesä-ilta

      Ja syys-yö surullen;

Niin ol’, kuin kauko-ajan ahtehilta

    Mull’ loistais haamut muistojen.

    Mi lienee ollut suloisuutta,

    Jo unhon valtaamaa, tai uutta,

      Sen kaiken koossa näin;

Min lienen kärsinytkin katkeruutta,

    Se heijasti nyt mielessäin.

    Mut uus’ ol’ nyt mun mielein kalta:

    Mi ennen tuntui suloisalta,

      Se mitätönt’ ol’ nyt;

Pois oli povestain myös vihan valta,

    Kaikk’ into viluun viihtynyt.

    Mä itsekin vaan olin haamu,

    Jok’ karehdin kuin veltto laamu

      Koht’ usman avaraa,

Enk’ iloa ees tuntenut, vaikk’ aamu

    Jo vähin alkoi ruskoittaa.

    Mut peikot, nähden päivän-koiton

    Jo valaisevan idän loiton,

      Nyt karkkos’ äkkiään;

Ja luonto viihtyi: aurinko sai voiton

    Yl’ yön ja öisen myrskysään.

    Mä yksin jäin ja katsoin aina

    Viel’ ilmaa, jossa raivokkaina

      Vast’ äsken peikot näin,

Ja pääni tointui; tenhon lyhyt laina

    Taas raukesi mun mielestäin.

    En tiennyt ensin, liekö unta

    Vaan ollut koko peikkokunta,

      Vai pilaa aavehein;

Sen tunsin, ett’ ol’ satanut kuin lunta

    Mun kuumalle sydämellein.

    Sen tunsin, ett’ tää lyhyt hetki

    Myös katkerimmat aatoksetki

      Ol’ saanut viihtymään,

Ja soin, ett’ elämäni kurja retki

    Ois tähän päässyt päättymään.

    Mut raukes’ jälleen rauha hempi,

    Ja kahta vertaa vaivaisempi

      Ol’ sydän entistään;

Poiss’ oli usko, toivo, poissa lempi,

    Mi mielt’ ois suonut elämään.

    Ne kaikk’ ol’ niellyt vilpin hauta,

    Ja sydämein, kuin romurauta,

      Ol’ jäänyt ruostumaan – –

Oi katkeruutta! Auta, Herra! Auta

    Uus lempi minuun palamaan!

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. II. 1873. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.