Syys-yönä.

Kirjoittanut Rafael Laethén


    On yö! Yö synkkä, pilkkomusta!
    Täynn’ ovat hongat huokausta
      Ja huolta uni maan.
Ei vähintäkään päivän pilkutusta!
    Myös taivas on kuin tuskissaan.
    Syys-myrsky tempaa marhaminnan
    Ja kyntelevi veden pinnan,
      Ett’ tulva vaikeroin
Ain alas halkeilee, ja Ahdin linnan
    Sen vyöry täyttää verratoin.
    Vaan tuntiessaan veden leikot
    Nyt Vellamon herääpi veikot
      Ja käypi karkeloon;
Ja nevat siittää virvain öiset peikot
    Kamoksi myrskyn kiljuntoon.
    Viel’ aukeaapi vuorten ukset
    Ja päästää uudet kummituset
      Kesk’yöhön hirveään:
Luurangot kalisee kuin kankaan sukset –
    Kuu pilkistävi pilvistään.
    Kas! Nytpä kaikki kisaan pauhaa,
    Suin irvistävin jahnaa, jauhaa
      Ja luunsa yhteen lyö – –
Oi kauhua! Jo silmäni sois rauhaa;
    Vaan tenhonnut sen on tää yö!
    Mä katson, katson vaan; ja vimman
    Tää näkö-ala kauneimman
      Mun povelleni tuo:
Jo tunnen polvissani oudon kimman,
    Kuin vetäis mikä mörköin luo.
    Ei auta vastus! Vahv’ on ansa –
    Jo helkyn heidän rinnallansa,
      Ja käsi käteen saa.
Eip’ oudostellut mua peikkoin kansa,
    Vaan tervehti kuin tuttavaa.
    Ja sulo-siimes valtas’ pääni,
    Niin ol’, kuin toista elämääni
      Jo oisin siemäillyt;
Vaikk’ edelleen myrysi myrskyn ääni,
    En kauhistunut sitä nyt.
    Ja peikot tuntui tuttavilta,
    Kuin ilolle on kesä-ilta
      Ja syys-yö surullen;
Niin ol’, kuin kauko-ajan ahtehilta
    Mull’ loistais haamut muistojen.
    Mi lienee ollut suloisuutta,
    Jo unhon valtaamaa, tai uutta,
      Sen kaiken koossa näin;
Min lienen kärsinytkin katkeruutta,
    Se heijasti nyt mielessäin.
    Mut uus’ ol’ nyt mun mielein kalta:
    Mi ennen tuntui suloisalta,
      Se mitätönt’ ol’ nyt;
Pois oli povestain myös vihan valta,
    Kaikk’ into viluun viihtynyt.
    Mä itsekin vaan olin haamu,
    Jok’ karehdin kuin veltto laamu
      Koht’ usman avaraa,
Enk’ iloa ees tuntenut, vaikk’ aamu
    Jo vähin alkoi ruskoittaa.
    Mut peikot, nähden päivän-koiton
    Jo valaisevan idän loiton,
      Nyt karkkos’ äkkiään;
Ja luonto viihtyi: aurinko sai voiton
    Yl’ yön ja öisen myrskysään.
    Mä yksin jäin ja katsoin aina
    Viel’ ilmaa, jossa raivokkaina
      Vast’ äsken peikot näin,
Ja pääni tointui; tenhon lyhyt laina
    Taas raukesi mun mielestäin.
    En tiennyt ensin, liekö unta
    Vaan ollut koko peikkokunta,
      Vai pilaa aavehein;
Sen tunsin, ett’ ol’ satanut kuin lunta
    Mun kuumalle sydämellein.
    Sen tunsin, ett’ tää lyhyt hetki
    Myös katkerimmat aatoksetki
      Ol’ saanut viihtymään,
Ja soin, ett’ elämäni kurja retki
    Ois tähän päässyt päättymään.
    Mut raukes’ jälleen rauha hempi,
    Ja kahta vertaa vaivaisempi
      Ol’ sydän entistään;
Poiss’ oli usko, toivo, poissa lempi,
    Mi mielt’ ois suonut elämään.
    Ne kaikk’ ol’ niellyt vilpin hauta,
    Ja sydämein, kuin romurauta,
      Ol’ jäänyt ruostumaan – –
Oi katkeruutta! Auta, Herra! Auta
    Uus lempi minuun palamaan!


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. II. 1873. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.