Sylvi ja Musti

Sylvi ja Musti. Kirjoittanut Max Oker-Blom

Sylvi kodin keijunen

päivän kaiken hommaa, hyörii

lailla kesäperhosen,

taas jo hyrränä hän pyörii.

Mustikoiran loikovan

näkee päivänliekkosessa,

sääriänsä oikovan

aivan unenhorroksessa.

Siitä torat tuimat saa

Sylviltä nyt Mustiraiska:

”Nähty onko kummempaa!

Noin miks’, Musti, lienet laiska?”

Lapsi koiraan nukkuvaan

luopi katsehensa vakaat:

”Koko kylä valveillaan,

sinä yksin, Musti, makaat!

Kaikki ilman lintuset

alkaneet on liverrellä,

mutta sinä uinailet

juur’ kun soisin leikitellä.”

Musti hiukan hymähtäin

ystävänsä moitteet kuulee.

Syyttä, syyttä Sylvi näin

Mustiansa laiskaks’ luulee.

Katsoo koira Sylvihin,

nousee hiukan haukotellen,

nuolee pientä kättäkin

hännänpäätä huiskutellen.

”Sylvi pieni piipero,

tehtävät on monenmoiset.

Minä valvoin houkkio,

että maata saisi toiset.

Sua suojataksensa

valvoo Musti kaiket yönsä.

Se on hänen halunsa,

se on hänen kallein työnsä.

Kierrän talon nurkkia –

vaanisiko vaara missään?

Vielä täytyy kurkkia

oisko pedot väijyksissään.

Sitten hiukan levähdän,

kun on keskipäivä kirkas,

kun ei vaaraa missähän,

sekö väärin, Sylvi? virkas!”

Päivä ehtii iltahan,

uusi aamu vähitellen.

Alla Sylvin ikkunan

Musti haukkuu herätellen.

”Miksi, Sylvi tyttönen,

uinut ruusuvaipan alla?

Koht’ on kello seitsemän,

päivä on jo korkealla!

Leivot, sirkut soittavat,

ei nyt laiskuritkaan makaa.

Kylän lapset lampahat

lauleskellen veivät hakaan.

Nyt sun heitän huostahas

koko talon, tynttäryllä!

Löydät sitten noustuas

Mustin torkkumasta kyllä.

Lähde: Oker-Blom, Max 1915: Kotitanhuvilla. Lapsille omisti Tohtori-Eno. Suomeksi sovitti I. H. Otava, Helsinki.