Sylvi: Ensimmäinen näytös
| Sylvi | Ensimmäinen näytös. Sylvi Kirjoittanut Minna Canth |
Toinen näytös |
(Suuri, hyvin sisustettu huone. Takana kaksi ovea, joista oikeanpuolinen, raskailla, avatuilla esiripuilla varustettu, vie eteiseen, ja toinen, jonka esiriput ovat alhaalla, makuuhuoneesen. Ovien välissä on alkoovi, jonka uutimet myöskin ovat alhaalla. Vasemmalla sivuseinällä ovi ruokasaliin, oikealla seinällä suuri peili. Etehisessä näkyy oikealla ovi, joka vie ulos porstuaan, sekä perällä ikkuna, jossa on valkoiset uutimet ja jonka edessä on ruukkukasveja.
Etualalla on pyöreä pöytä, ympärillä tuolia sekä kiikkutuoli vasemmalla. Nurkassa oikeaan on suuri kirjoituspöytä. Vastaisessa nurkassa sohva ja pieni pyöreä pöytä.)
AKSEL (istuu kirjoituspöydän ääressä ja kirjoittaa).
SYLVI (pistää päänsä makuuhuoneen oviverhojen välistä).
AKSEL. Kuka siellä?
SYLVI. Arvaapas!
AKSEL (keskeyttämättä työtään). Eihän se vaan liene minun pikku kissimirrini?
SYLVI. Se se on.
AKSEL. Katsos vaan! Mitähän kissimirri sitten tahtoisi?
SYLVI. Saako tulla sisään?
AKSEL. Ei millään ehdolla. Ei ole aikaa.
SYLVI. Pikkuruisen vaan. Hiukan verran, Aksel. Minulla olisi vähän asiaa.
AKSEL. Mitä asiaa? Jotakin hirveän tärkeätä, varmaan.
SYLVI. Hirveän tärkeätä.
AKSEL. Ihanko todella? (Kääntyy.) No, pitänee hänet nyt sitten päästää silmänräpäykseksi. Ei – odotapas. Lupaako pulmunen olla kiltti?
SYLVI. Kyllä, hyvin, hyvin kiltti.
AKSEL. Lupaako hän myöskin mennä tiehensä kahden minuutin kuluttua?
SYLVI. Ihan varmaan.
AKSEL. Ehkäpä hän sitten saa tulla. Ei, ei, – seis! Katsotaan ensin kelloa. No – jahka minä nyt luen kolmeen, sitten vasta saat juosta sisään. Yks’! – – ei vielä – – kaks’ – – pysy paikoillasi, kuule – – no, no, ei askeltakaan, sanon minä – – kolme!
SYLVI (juoksee hänen syliinsä).
AKSEL. Vai niin! Vai on minun pikku lintusellani niin tärkeätä sanottavaa? No, annapas kuulla! Mitähän tuo lienee?
SYLVI. Sinun pitäisi luvata minulle yksi asia, Aksel.
AKSEL. Yksikö vaan? Eikö mitä, se on kovin vähän. Minä lupaan sinulle seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa.
SYLVI. Hyvä! Mutta pidäkin sanasi.
AKSEL. Tietysti.
SYLVI. Kunniasi kautta?
AKSEL. Kunniani kautta.
SYLVI (heiluttelee jalkojansa ja heittäytyy taaksepäin). Voi, kuinka ihanata – kuinka sanomattoman ihanata!
AKSEL. Varo, varo, kissimirri, sinä putoat.
SYLVI. Voi herra, kuinka hauskaa! Nyt sinä olet helisemässä, holhoja-setä.
AKSEL. Joko taas –!
SYLVI. Anna anteeksi – oma puoliskoni, minä tarkoitin. Nyt saan siis pyytää sinulta seitsemänkymmentä ja seitsemän asiata. Ajatteles – ennenkuin olen ne kaikki keksinyt.
AKSEL. Mutta yksi ehto minun kumminkin täytyy siihen panna.
SYLVI. Ei mitään ehtoja! Rakkahin Aksel, ei mitään ehtoja!
AKSEL. No, totta kai! Yksi ainoa pieni ehto sinun toki pitää täyttää.
SYLVI. No sanopa sitten, mikä se ehto olisi?
AKSEL. Pieni, joutava vaan –
SYLVI. Sano pian!
AKSEL. Ei ole kiirettä kirkkoon.
SYLVI. Ala joutua, holhoja-setä, taikka – minä nipistän sinua korvasta.
AKSEL. Vai niin, vai rupeet sinä häijyksi, pikku pulmunen. Entäpä jos saatkin mennä tiehesi.
SYLVI. Ei toki, eihän? Ehto? Rakas, kulta Aksel, muista, että minulla on vaan kaksi minuuttia.
AKSEL. Niin, se on totta, se.
SYLVI. Ellet sinä pitentäisi aikaa?
AKSEL. Ei – kuule –
SYLVI. Elä sitten edes vitkastele niin kauheasti, Aksel. No, mikä se ehto oli?
AKSEL. Se vaan, että minä ensin saan tutkia kaikki nuo seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, ennenkuin hyväksyn.
SYLVI. Ehei, kas siihenpä minä en suostu.
AKSEL. Kuule mokomaa! Vai et sinä suostu siihen?
SYLVI. En.
AKSEL. Onko se täyttä totta?
SYLVI. Täyttä totta.
AKSEL. Tjah – sitten sitä ei voi auttaa. Minun täytyy ottaa sanani takaisin.
SYLVI. Ei, Aksel – anna nyt myöten. Minä lupaan olla kiltti. En pyydä mitään mahdottomia, paljaita pikku asioita vaan.
AKSEL. Siinä tapauksessa minä ne kyllä hyväksyn, eikähän minun ehdostani silloin ole sinulle mitään haittaa.
SYLVI. Niin – mutta kuitenkin, Aksel! Olisi niin paljon, niin äärettömän paljon hauskempaa, jos minä ihan vapaasti saisin ajatella kaikki nuo seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, enkä tarvitseisi pelätä kieltoa. Rakas pikku Aksel!
AKSEL. Rakas pikku Sylvi, minä pysyn sanassani.
SYLVI. Niin, semmoinen sinä olet, holhoja-setä. Minä en sano sinua enää koskaan muuksi, sillä se sinä olet aina ollut ja siksi sinä jäät ikipäiviksi.
AKSEL. Kas niin, nuo kaksi minuuttia ovat tuossa paikassa kuluneet. Annapa nyt kuulla ensimmäinen pyyntösi.
SYLVI. Enkä anna. En pyydä enää mitään.
AKSEL. Siinä ollaan! Nyt on pikku sirkku taas allapäin, pahoilla mielin.
SYLVI. Olisit sinä nyt yhden ainoan kerran saattanut tehdä minulle mieliksi, Aksel.
AKSEL. Kultaseni – tuohan kuuluu ihan siltä, kuin en milloinkaan ennen olisi sitä tehnyt.
SYLVI. Et olekaan. Tahdotko, että luettelen, mitä kaikkia sinä olet minulta kieltänyt, vai?
AKSEL. Niin, kun sinä pyydät pelkkiä mahdottomia, hyvä lapsi.
SYLVI. Kuinka saatat sanoa –
AKSEL. No, esimerkiksi, että minun pitäisi istua ja leikkiä sinun kanssasi.
SYLVI. Leikkiä! Koska olen pyytänyt sinua leikkimään?
AKSEL. Istua ja lellitellä sinua sitten.
SYLVI. Sanotko sinä sitä leikkimiseksi?
AKSEL. Melkein.
SYLVI. Ja se on sinun mielestäsi mahdotonta. Niin, sitten en suinkaan tahdo enää vaivata. (Liukuu alas, kääntyy selin Akseliin ja hypistelee pöydällä olevia kapineita.)
AKSEL. Ei, pikku lemmikkini, et sinä saa suuttua. Enhän minä sitä tarkoittanut. Sitä vaan, että kaikella pitää olla rajansa, ymmärrätkös. Sylvi, muruseni, tule nyt taas tänne polvelleni.
SYLVI. Eivätköhän nuo kaksi minuuttia jo olekin lopussa?
AKSEL. Aikoja sitten, mutta se ei tee mitään. Minä en päästä sinua, ennenkuin tulet hyvälle mielelle taas, sirkkuseni.
SYLVI. Aksel – mitä sinulla tässä on, – tässä laatikossa, kuules?
AKSEL. Ai, elä koske siihen. Se on hyvin vaarallista.
SYLVI. Vaarallista? Mitä se sitten on?
AKSEL. Ketunmyrkkyä. Strykniiniä. Anna tänne, et saa koskea.
SYLVI. Ei, minä vaan vähän katson. Kapseleissa? Kuoleeko kettu tuommoisesta pienestä kapselista?
AKSEL. Kuolee.
SYLVI. Mutta ihmistä se ei mahtaisi tappaa?
AKSEL. Tappaisi kyllä.
SYLVI. Tuommoinen pieni kapseli? Sepä vasta kummaa. Jos minä nyt nielisin yhden –
AKSEL. – Niin kuolisit kuin kärpänen. – Kas niin, nyt panemme sen pois. (Panee sen pöytälaatikkoon.) No, pikku kissimirri, – jos minä nyt kumminkin tämän yhden kerran –
SYLVI. Mitä niin, Aksel?
AKSEL. Suostuisin pyyntöösi, ilman että tutkin sitä edeltäpäin.
SYLVI. Tee se, niin olet kiltti.
AKSEL. Olkoon menneeksi. – No, anna kuulla. Mitä pikku pulmunen aikoi minulta pyytää?
SYLVI. Niin, Aksel, se oli vaan sitä, että sinä jättäisit kaikki työsi yhdeksi viikoksi.
AKSEL. Mutta rakkahin Sylvi!
SYLVI. Yhdeksi ainoaksi viikoksi, Aksel!
AKSEL. No, mutta ole toki järkevä, hyvä lapsi. Enhän minä voi laiminlyödä virkaani.
SYLVI. Joku toinen voisi hoitaa sitä sen aikaa.
AKSEL. Mitä sanot, – ei, sinä olet tosiaankin kovin lapsellinen, Sylvi kulta. Minun pitäisi yks’ kaksi jättää kaikki tyyni ja istua kädet ristissä – tehdäkseni pikku vaimolleni mieliksi. Ei, se ei käy päinsä, lapseni.
SYLVI. Menethän sinä usein metsästämään, esimerkiksi, ja viivyt siellä päiväkausia.
AKSEL. No niin, sehän on ihan toista, tiedämmä. Enkähän minä kovin usein ole sielläkään ollut.
SYLVI. Sinä et siis aijo pysyä sanassasi?
AKSEL. Maltapas – jos sovittelisimme muulla tavalla vai mitä arvelet? Ensi kesänä voisin ehkä ottaa virkavapautta viikoksi tai pariksi.
SYLVI (nyreissään). Kesään on niin pitkä aika.
AKSEL. Mutta, rakas pikku Sylvi, minkätähden minun sitten pitäisi heittää työni?
SYLVI. Kyllähän sinä sen tiedät. Siksi että minulla on niin ikävä olla yksin, kun sinä alituisesti joko olet ulkona taikka istut kirjoituspöytäsi ääressä.
AKSEL. Entä kun me nyt keksisimme jotain oikein hauskaa pikku kissimirrille, suostuisitko sitten siirtämään tuon laiskuriviikon ensi kesään?
SYLVI. Niin no – ehkäpä. Jos sinä tosiaankin keksit jotain erinomaisen hauskaa.
AKSEL. Annapas kun ajattelen –. Kuules nyt. Minä menen kirjakauppaan ja etsin sinulle sieltä jonkun hyvin huvittavan kirjan.
SYLVI. Ush – ei! Minä olen ihan kyllästynyt kirjoihin.
AKSEL. Joitakuita uusia soittokappaleita sitten?
SYLVI. En minä välitä soitostakaan.
AKSEL. Nytpä minä tiedän. Sinä lähetät kutsumaan vieraita.
SYLVI. Niin – mutta ketä?
AKSEL. Ketä vaan itse tahdot. Anni Vidgreniä, esimerkiksi.
SYLVI. Huh – häntä! Joka on ikävin olento koko tässä maailmassa. (Jäljittelee.) Minä en hyväksy semmoista, sillä minusta se ei ole sopivata, minä teen aina omien periaatteideni mukaan. – Ei, kiitoksia, pysyköön Anni Vidgren täältä seitsemän peninkulman päässä.
AKSEL. No, entä Elin Grönkvist, mitäs hänestä sanot?
SYLVI. Hän taas on niin kauhean tyhmä. Hyväluontoinen, mutta tyhmä. Ei kelpaa.
AKSEL. Mutta Karin Löfberg sitten?
SYLVI. Hän – paras! Joka on niin koketti ja inhoittava, että häntä tuskin viitsii katsoa. Ei, häntä minä toki suvaitsen kaikkian vähimmän.
AKSEL. No, sano sitten itse.
SYLVI. Kyllä minä tiedän yhden, josta pidän enemmän kuin kestään muusta. Mutta se on eräs herra.
AKSEL. Herra –?
SYLVI. Viktor Hoving, arkkitehti. Kyllä sinä hänet tunnet.
AKSEL. Enpä oikein. Hän kun vasta nykyjään on tullut paikkakunnalle. Mutta olen minä hänet nähnyt yhtä kaikki.
SYLVI. Se kelvoton kapine ei vieläkään ole käynyt täällä. Ja me kun olimme niin hirveän hyviä ystäviä lapsina.
AKSEL. Olettehan te hyviä ystäviä hänen sisarensa, Almankin kanssa.
SYLVI. Ooja, mukiin menee. Kauhean hurskas ja siveellinen, – mutta hän on kumminkin Viktorin sisar, ja minä pidän hänestä aika paljon.
AKSEL. No, mitäs muuta. Sinä kutsut heitä telefoonilla tänne molempia.
SYLVI. Nytkö heti?
AKSEL. Miten vaan tahdot.
SYLVI. Mutta jos me sitten häiritsemme sinua?
AKSEL. Ei hätää mitään. Kohtahan kello on yksitoista. Minun täytyy tuossa paikassa mennä virastoon.
SYLVI. Se on totta, se! Kuinka sinä kumminkin olet kiltti, holhooja-setä. Nyt saat kernaasti lykätä laiskuri-viikkosi ensi kesään. (juoksee telefoonin luo.)
AKSEL. Kiitoksia! (Kumartuu kirjoittamaan.)
SYLVI (soittaa). Olkaa hyvä ja yhdistäkää Hovingin kanssa. Kiitos! (Soittaa taas.) Onko se Alma? – Hyvä. Arvaatko, kuka minä olen? – Vai niin, vai tunsit sinä heti äänestä. Kuule, Alma hyvä, onko veljesi kotona? – Mitäkö minä hänestä? Niin, minä aijoin pyytää teitä molempia tänne, kun minulla on niin ikävä. – Mitä sanot? – Kyllä, kyllä Aksel on kotona, mutta hän istuu ja kirjoittaa. Ei hänellä ole aikaa minun kanssani. Ja kohta hän menee pois. Ota työtä mukaasi, muuten sinä et varmaankaan malta viipyä. Mitä? – – Etkö jouda vielä? Miks’et? – Vai niin. – Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs Viktor? – Ei, mutta – mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja hänet ylös heti paikalla ja käske tänne.
AKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani koossa.
SYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä ensin. – Hyvää huomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit ohi aamiaisen, poloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös mitä – Alma ei anna leivän muruakaan. – – Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai! Sitä ei usko kukaan ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas.
AKSEL. Minun on ihan mahdoton kirjoittaa.
SYLVI. Ole vaiti, sinä siellä –! – – Ei, mutta sehän oli hassua. – – Entä sitten? Eikö mitään muuta? – Mitähän se merkitsee? – – Niin, jotakin hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen.
AKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä? Nyt olen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne.
SYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy lopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme. Tulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa? – Äsh, jätä sinä Alma sinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi. – Ja ala joutua. Elä viivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli nähnyt unta –
AKSEL. Minä vähät hänen unistaan.
SYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän sinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me leikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin alituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia sitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista?
AKSEL. Hyvin omituista.
SYLVI. Se tulee käymään toteen hyvin pian. Jos se muuten ollenkaan käy toteen. Vai mitä sinä arvelet, Aksel?
AKSEL (kokoo paperinsa). En osaa sanoa. En ole oikein perehtynyt niihin asioihin.
SYLVI. Joko sinä nyt menet, Aksel?
AKSEL. Täytyy.
SYLVI. Sinä taidat olla vähän pahalla päällä, vai kuinka? Juuri kun minä rupean hiukan virkistymään.
AKSEL (kietoo kätensä hänen vyötäisilleen). Ei, pikku kissimirrini, en minä ole pahalla päällä. Päinvastoin minä kernaasti suon sinulle hauskan aamupäivän.
SYLVI. Niin, sitähän minä aina olen sanonut! Sinä olet sittenkin kaikkein paras, oivallisin holhooja-setä, mitä ajatella saattaa. Ja tiedätkös mitä? Nyt saat varsin hyvin viipyä poissa vaikka koko päivän, jos tahdot.
AKSEL. Vai niin? Sinä et siis kaipaisi minua?
SYLVI. En vähääkään. Minä pitäisin heidät siinä tapauksessa täällä päivällisillä.
AKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä en olisi uskonut.
SYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna kaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä?
AKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu. Hyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin päivälliselle.
SYLVI. Niin, tee se. Hyvästi, hyvästi!
AKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille niinkuin tavallisesti?
SYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda. Täytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa paikassa.
AKSEL. Hyvästi sitten! (Menee etehisestä oikealle.)
SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo, järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois, heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa ja viittailee käsillään.)
VIKTOR (tulee oikealta etehiseen).
SYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua!
VIKTOR. Elä? Minähän tulin niin hiljaa.
SYLVI. Siksipä juuri. Näitkö, mitä minä tein?
VIKTOR. En, pahaksi onneksi.
SYLVI. Sepä toki hyvä. – Käy sisään nyt, ja ole tervetullut!
VIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin uteliaaksi.
SYLVI.. Ahaa, – luuletko minua niin tyhmäksi, että sanon?
VIKTOR. Sano pois! Minä pyydän niin kauniisti.
SYLVI. Kuinka kauniisti?
VIKTOR. Pitääkö minun langeta polvilleni?
SYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt ennenkään.
VIKTOR. Eipä minun ennen tarvinnutkaan pyytää mitään kahta kertaa.
SYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai mihin tahdot, niin minä heti paikalla –
VIKTOR (istuu). No –?
SYLVI. Maltahan nyt, – pitää minunkin saada istua. (Istuu lattialle.)
VIKTOR. Mitä maailmassa? Yhäkö sinulla vielä on vanhat tapasi?
SYLVI. Niinkuin näet.
VIKTOR. Vaikka jo olet aikaihminen?
SYLVI. Aikaihminen? Kapas tätä, – kahdeksantoista vuotias vasta!
VIKTOR. Mutta rouva kumminkin.
SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran huvittaa, niin –
VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla tuo salaisuus.
SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään.
VIKTOR. Vahinko, ett’en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.
SYLVI (hyppää ylös). Ah, kuinka minä olen tyhmä. Tahdotko tupakkaa, mitä?
VIKTOR. Jos suvaitset?
SYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja kirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin. – Ja nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi vuotta takaperin. Muistatko?
VIKTOR. Tottahan nyt.
SYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka meillä saattoi olla hauska!
VIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä verkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet.
SYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan muilla lapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä.
VIKTOR. Varsinkin pyhinä ja lupapäivinä.
SYLVI. Entäs loma-aikoina sitten?
VIKTOR. Niin, loma-aikoina!
SYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun. Mikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän – mennä ja muuttaa Viipuriin juuri silloin!
VIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas täytyi mennä polyteknikoon.
SYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä varsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä.
VIKTOR. Oho, – oikeinko totta?
SYLVI. Luulin jo, ett’en koskaan voisi sinua unhottaa.
VIKTOR. Mutta sen kumminkin teit, Sylvi?
SYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en minä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita huolia. Vanhempani kuolivat –
VIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen.
SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht’aikaa. Minä jäin ihan yksin maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat surullisia aikoja, sen saat uskoa.
VIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää?
SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti hyvä, – aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi huostaansa.
VIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi?
SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks’et sinä koskaan kirjoittanut minulle, vaikka lupasit niin varmaan?
VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä aina ajattelin, – silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta siihen se vaan jäi.
SYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua?
VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan, näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin –
SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.
VIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi?
SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.
VIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta.
SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.
VIKTOR. Kuinka saatat sanoa. – Tervehdinhän minä sinua ja –
SYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin kaunottaren luo.
VIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen kanssaan, me kun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina Helsingissä. Mutta sinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen. Olihan ihan luonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin hiukan hämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä hameissa ja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken lisäksi.
SYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua kaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman että olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin ennen.
VIKTOR. Ihan sama!
SYLVI. Elä väitäkään. Minä tiedän ettet sinä ole sama.
VIKTOR. Ja minä tiedän, että olen juuri sama.
SYLVI. Entä kun näytän sinulle heti paikalla –. Lyömmekö vetoa? (Ojentaa kätensä.)
VIKTOR. Lyödään vaan.
SYLVI. Minkä päältä?
VIKTOR. Konvehti-naulan.
SYLVI. Topp! (Erottaa toisella kädellään.) Nyt panen sinut koetukselle! (Ottaa juhlallisen asennon.) Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme sokkosille.
VIKTOR. Mutta – mitä sinä ajattelet?
SYLVI. No? – Oletko sinä ihan sama kuin ennen, vai etkö ole?
VIKTOR. Sylvi kulta, onko tuo nyt täyttä totta?
SYLVI. Tietysti. Kas niin, Viktor, joudu, joudu! Elä anna minun odottaa. Naula konvehtia – muista!
VIKTOR. Sinä olet mieletön. – Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan.
SYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (Lukitsee vasemmanpuolisen oven sekä sen, joka vie etehisestä portaille.) Kas niin. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. (Ottaa huivin etehisestä.) Tule tänne nyt! Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö?
VIKTOR. Kernaasti minun puolestani.
SYLVI. No, sido sitten huivi, ole niin hyvä!
VIKTOR. Vedänkö liian kovaan?
SYLVI. Eikös, vain! Luuletko, että minä näen, vai –?
VIKTOR. Jahka koetetaan. Onko sormi suorassa vai väärässä?
SYLVI. Suorassa.
VIKTOR. Eipäs ollutkaan. – Onko sormi suorassa vai väärässä?
SYLVI. Väärässä.
VIKTOR. Jo riittää! Kyllä uskon jo.
SYLVI. Pyöritä minua nyt niin paljon kuin tahdot.
VIKTOR. Heti paikalla. No – eiköhän jo riitä?
SYLVI. Kyllä, minä olen ihan pyörryksissä.
VIKTOR. Elä vaan satuta itseäsi!
SYLVI. Pakene, taikka olet heti kiinni.
VIKTOR. Polttaa, polttaa.
SYLVI. Elä pelkää.
VIKTOR (hiipii hiljaa hänen taaksensa ja lyö häntä selkään).
SYLVI. Ahaa, veijari! Äännäpäs!
VIKTOR. Huh – huu!
SYLVI. Niin ja sitten sinä heti juokset tiehesi.
VIKTOR. Huh – huu!
SYLVI. Maltapas, mokoma käen-poika!
VIKTOR. Huh – huu!
SYLVI. Sepä nyt on merkillistä. Enkö minä saa sinua kiinni? (Jatkavat leikkiä nauraen ja riemuiten. Innostuvat yhä enemmän, kunnes Sylvi viimein saa hänet kiinni.)
SYLVI (pitää hänestä kiinni ja vetää huivin silmiltään, hengästyneenä). Sainpas – viimeinkin. – Oletpa sinä koko mestari juoksemaan. Mutta maltahan nyt on minun vuoroni.
VIKTOR. Vieläkö jatkamme?
SYLVI. Tietysti. Eikö tämä sitten ole hauskaa?
VIKTOR. Kyllä – mutta –
SYLVI. Ei mitään »muttaa». Kas niin, anna minun nyt sitoa huivi silmillesi. Taivuta vähän polviasi, että yletän. Kas noin. Näetköhän sinä nyt myöskin, vai –?
VIKTOR. En pikkuistakaan.
SYLVI. Kuulepas, veitikka, sinä näet ihan varmaan tuolta alta?
VIKTOR. Minä vakuutan.
SYLVI. Vedetään kuitenkin huivia alemma varmuuden vuoksi. No – ja nyt pyöritään vähän.
VIKTOR. Tehdään niin. (Tarttuu molemmin käsin hänen vyötäisiinsä ja pyörii ympäri.)
SYLVI. Jo riittää – ei enää – Viktor, kuuletko – päästä minut irti!
VIKTOR. Ei vielä!
SYLVI. Herra varjele, – Viktor, mitä sinä ajattelet?
VIKTOR. Tanssitaanko polkkaa?
SYLVI. Osaatko sinä viedä minua huivi silmillä?
VIKTOR. Koetetaan. Laulapas vähän.
SYLVI. Trall-lall-lalala, trall-lalla, trall-lall-laa – Ei, tiedätkös Viktor, näin hauskaa ei minulla ole ollut vielä elämässäni. – Taivas, nyt sinä olit vähällä kaataa pöydän nurin. – Trall-la-la-lall-lall-laa –
(Etehisessä soitetaan.)
SYLVI. Herra jumala!
VIKTOR (tempaa huivin silmiltään). Miehesi –?
SYLVI. Istu keinutuoliin – pian! (Suorii pöytäliinaa, järjestää kiireesti tuolia.) (Soitetaan toinen kerta.)
SYLVI. Minä tulen – minä tulen!
VIKTOR. Sinähän olet ihan hengästynyt.
SYLVI. Entäs itse. Kas tuossa, ota tupakkaa. (Soitetaan kolmas kerta.)
VIKTOR. Avaa, herran nimessä!
SYLVI (juoksee etehiseen ja avaa oven). Oh, Viktor, ei mitään hätää, se on vaan Alma!
ALMA (tulee sisään). Niin, kukas sitten?
SYLVI. Luulimme sinua Akseliksi. Istu, Alma kulta. Ja ota työ esille. – Taivas, kuinka sydämmeni läpättää. Säikähdin niin – että –
ALMA (ottaa käsityön laukustaan). Mitä sinä sitten säikähdit?
SYLVI. Oh, en mitään, en kerrassaan mitään. (Nykäsee salaa Viktoria ja istuu tuolille häntä lähelle.) Kaunis ilma tänäin.
ALMA. Päinvastoin, siellähän sataa lunta.
SYLVI. Vai niin –? Sitä minä en tiennytkään. – Mutta eilen ainakin oli kaunis ilma.
ALMA. Niin, eilen kyllä oli kaunis ilma.
SYLVI. Ja huomenna on luultavasti myöskin. Baromeetteri nousee!
ALMA. Nouseeko se?
SYLVI. Niin, en minä tiedä, jos se nousee, minä vaan niin arvelen.
ALMA. No, joko te olette uudistaneet tuttavuuttanne Viktorin kanssa?
VIKTOR. Luonnollisesti, koska kerran istun täällä.
ALMA. Minä tarkoitan noin – lähemmin. Vanhan ystävyyden nojalla, lapsuuden ajoilta.
SYLVI. Arkkitehti Hoving ei näy niitä enää muistavan.
ALMA. »Arkkitehti Hoving»? – Minusta sinä äsken sanoit häntä Viktoriksi.
SYLVI (nauraen). Sanoinko? Siinä oli! Niin minulle aina käy, kun koetan teeskennellä.
ALMA. Minkätähden sinä teeskentelisit, Sylvi?
SYLVI. Niin, sanopa muuta! Minkätähden sitä tekisin! – Asia on, näetkös, semmoinen, että minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin taas kahdentoista vanha. Ja kun hän tuossa olisi kuudentoista.
ALMA. Kuinka se on mahdollista?
SYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en mitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin täysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen Viktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa vastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä? Pane kätesi noin ikään, – joudu, ja sitten: yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – ei, sinähän vasta olet kömpelö. – Aletaanpa alusta, no yks’ kaks’ – yks’ –
ALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla tuommoisesta huvitetut.
SYLVI. Yks’ kaks’ yks’ kaks’ – yks’ kaks’ yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – koettaisitpa sinäkin, Alma, yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – yks’ kaks’.
ALMA. Ja Viktorkin – aika mies –
VIKTOR. Lopetetaan nyt jo. (Lopettaa leikin.)
SYLVI. Ei hyi! – kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin Aksel minun.
VIKTOR. Minun holhoojani?
ALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa minun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua –
SYLVI. Ei – kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja järkevä, että oikein tuntuu kamalalta.
ALMA (hymyillen). Elä keskeytä minua. Jos Viktor niinkuin sanoin, vanhasta kokemuksesta luottaa minuun, niin pitääkö minua siltä sanottaman hänen holhoojakseen?
SYLVI. Sama se on, sanotaanko sinua siksi tai ei, se sinä kumminkin olet; sillä sinä olet yksi noita täydellisiä, vanhurskaita ja siveitä ihmisiä, jotka eivät koskaan erehdy, eivät koskaan tee mitään tyhmyyksiä, ja jotka eivät milloinkaan maailmassa ole olleet lapsina –
VIKTOR. No – no –
SYLVI. Ei, sillä he ovat syntymästään saakka ymmärtäväisiä ja vakavia ja mallikelpoisia kaikessa, ja Jumala on varmaankin luonut heidät varta vasten holhoojiksi meille syntisparoille.
ALMA. Toisin sanoen, meidän tehtävämme on vartioida teitä ja estää teitä tekemästä tyhmyyksiä.
SYLVI. Niin, jos me vaan annamme teidän alituisesti komentaa itseämme. Mutta minäpä sanon, että se välistä saattaa ärsyttää minua niin, että joudun ihan raivoon – ja olisin valmis tekemään mitä tahansa – kun vaan pääsisin tuosta kauheasta vartioimisesta, – vaikka suurimman hurjuuden, jos niiksi tulee.
ALMA. Sylvi kulta, aina sinä kiivastut niin kauheasti.
SYLVI. Ja sinä sinä et kiivastu koskaan!
VIKTOR. No, no, ei riidellä. Puhutaan ennen jostakin muusta. – Tuletko sinä tanssiaisiin tänä iltana, Sylvi?
SYLVI (allapäin). En suinkaan.
VIKTOR. Miksi et?
SYLVI. Aksel ei varmaankaan anna itselleen aikaa. Eikä häntä luultavasti halutakaan.
VIKTOR. Mutta: voisithan sinä siltä tulla?
SYLVI. Menettekö te sinne?
VIKTOR. Kyllä. Me menemme molemmat, sekä Alma että minä. Tule nyt mukaan, minä pyydän sinut ensimmäiseen franseessiin.
SYLVI. Kyllähän. se olisi kovasti hauskaa, mutta –
VIKTOR. Jos sinä nimi vain tahdot tanssia kanssani.
SYLVI. Oh, – kaikkein ennemmin sinun kanssasi, tietysti.
VIKTOR. Ja minä kyllä saatan sinut kotiin, jos niin ettei miehesi tule.
SYLVI. Ja Alma varmaankin – Alma kulta, suutuitko sinä minuun? Anna anteeksi, enhän minä niin pahaa tarkoittanut.
ALMA (hymyillen). Mitäpä se hyödyttäisi, jos sinuun suuttuisikin? Sinä olet nyt kerran semmoinen – kuin olet.
SYLVI. Niin, siinä olet oikeassa. Minä olen juuri semmoinen kuin olen. Niin ett’ei maksa vaivaa välittää pikku asioista. – No niin – (Rukoillen.) Ottaisithan sinäkin pitääksesi huolta minusta, Alma kulta, että Aksel voisi olla rauhoitettu siinä suhteessa?
ALMA. Mielelläni.
SYLVI. Kiitoksia, Alma rakas. – (Hyppää ylös ja puristaa häntä kaulasta.) Niin, sinä olet kumminkin aina hyvä ja kiltti. – Topp, Viktor? Me tanssimme yhdessä ensimmäisen franseessin tänä iltana?
VIKTOR. Sen teemme!
SYLVI. Ja muita tanssia vähän väliä. Sinun pitää hakata minua hirveästi, kuules!
VIKTOR. Ahkeruus on ilomme, herra katteini!
SYLVI. Oi, kuinka siellä tulee hauska! Niin jumalattoman hauska! – Minä otan morsiuspukuni – niin, tiedätkös, morsiuspukuni – se kuuluu sopivan minulle erinomattain. – Hyvä, rakas Viktor, näin iloinen en minä ole ollut sitten kun sinä viimeksi olit täällä, kuusi vuotta takaperin. Uskotko?
VIKTOR. Enpä oikein.
SYLVI. Maltapas – kyllä minä opetan sinut epäilemään.
(Aksel tulee etehiseen.)
SYLVI. Kas, tuolla on Aksel – sinä tulet kuin kutsuttu, holhooja-setä.
AKSEL (tervehtii vieraita). Sepä hauskaa. – Mitä kuuluu, neiti?
SYLVI. Niin, tiedätkös, mistä täällä on kysymys?
AKSEL (hymyillen). Ei, minulla ei ole aavistustakaan.
SYLVI. Että me menemme tänä iltana tanssiaisiin.
AKSEL (laskee paperit kädestään pöydälle).
SYLVI. Mitäs sinä siitä sanot, Aksel?
AKSEL. Vai niin, vai »menemme me tanssiaisiin?» Ketkä me?
SYLVI. Me kaikki tyyni. Sinä myöskin.
AKSEL. Jopa jo! Mitä minä siellä tekisin! Enhän minä edes tanssi.
SYLVI. Sinä katselet. Ja sitten sinä puhelet vanhempien herrojen kanssa, ja viet minua puhvettiin tanssien välillä.
AKSEL. Hyvä ystävä –
SYLVI. Aksel kulta, elä nyt kiellä! Minulla kun on niin kova halu.
AKSEL. Mutta minullapa ei siihen ole halua ollenkaan, pikku kissimirri. Ja sitä paitsi – minä en mitenkään jouda.
SYLVI. Niin, sitten en tiedä muuta neuvoa, kuin että annat minun mennä Alman ja Viktorin kanssa. Sillä täytyy minun kumminkin päästä sinne. Ajatteles, enhän ole vielä milloinkaan ollut kunnollisissa tanssiaisissa.
AKSEL. Mitä niissä oikeastaan tehdään, noissa tilaisuuksissa? Tuskin muuta kuin tanssitaan, vai kuinka?
ALMA. Eipä juuri. – Joskus tarjotaan vähän laulua ja soittoa.
AKSEL. Jos siellä edes tapaisi tuttaviaan. Mutta arvaan, ettei sinne vanhempia herroja tule ketään.
ALMA. Kyllä minä kumminkin olen nähnyt muutamia joka kerta. Kuuluvatpa pelaavan vistiäkin jossain siellä herrojen puolella.
VIKTOR. Niin minäkin olen kuullut kerrottavan.
AKSEL. Se on muuten yhdentekevä. Minä puolestani en juuri erittäin välitä korttipelistäkään. Mutta jos tuota nyt kerran kumminkin tekisi pikku vaimolleen mieliksi ja menisi sinne.
SYLVI. Niin, tiedätkös, niin minäkin arvelen. Kerran kumminkin täytyy tehdä pikku vaimolleen mieliksi.
AKSEL. Sillä muuten hän arvattavasti on nyrpeillään –
SYLVI. Siitä saat olla varma.
AKSEL. No niin, mikäpä siinä sitten auttaa. Täytyy antaa vaan kauniisti myöten.
SYLVI. Näettekös, kuinka kiltti hän on yhtä kaikki, tuo minun rakas herrani ja mieheni! Aina hän ensin mutisee vastaan, mutta kun kaikki ympäri käy, pääsen minä kumminkin lopulta tahtoni perille.
AKSEL. Elähän siinä kovin kerskaile, pikku sirkkunen. Saattaa helposti tapahtua, että rupean vastakynteen.
SYLVI. Sen jätät kauniisti tekemättä, holhooja-setä.
AKSEL. Jaa, jaa. Ei ole takeita. – Kuinkas muuten on, – antaako emäntämme meille kahvia tänäin?
SYLVI. Kyllä – heti paikalla. Saatte oikein hyvää kahvia ja pieniä leivoksia senkin seitsemää lajia. (Juoksee vasemmanpuoliselle ovelle ja koettaa työntää sitä auki.) Ei, mutta mikäs ovella on? Ah – niin, hyvänen aika, sehän on lukossa. En muistanutkaan. (Katsoo Viktoriin, hymyilee ja pudistaa päätään.) Viktor!
AKSEL. Minkätähden se oli lukossa?
SYLVI. Kysy Viktorilta?
VIKTOR. Minultako?
SYLVI. Kuinka hän näyttää viattomalta! (Uhkaa sormellaan.) Voi, sinua veitikka! (Menee vasemmalle.)
VIKTOR. Sylvi laskee leikkiä.
AKSEL. Hän on aika hulivili toisinaan.
ALMA. Semmoinen hän on ollut kaiken ikänsä. Koulussa olivat opettajat usein pahemmassa kuin pulassa eivätkä tienneet, mitä hänelle tekisivät. Ei kukaan ollut niin vallaton kuin Sylvi.
VIKTOR. Eikä kukaan niin viehättävä kuin hän.
ALMA. Nyt puhut itsesi pussiin, Viktor. Niin, herra Vahl – ei auta muu kuin tunnustaa totuus. Veljeni tässä oli siihen aikaan kovasti ihastunut Sylviin.
AKSEL. Sen kyllä uskon.
VIKTOR. Oh – mitäs niistä. Mehän olimme silloin lapsia vielä.
AKSEL. No niin –.
SYLVI (tulee vasemmalta). Hyvät naiset ja herrat, kahvipöytä odottaa. Tarjoo käsivartesi Almalle, Aksel.
AKSEL. Saanko luvan, neiti? (Menevät ruokasaliin vasemmalle.)
SYLVI (työntää ruokasalin oven kiinni). Viktor, oletko sinä nyt vihainen?
VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Sietäisipä melkein olla.
SYLVI. Mutta et henno kumminkaan, vai mitä?
VIKTOR. En – en minä henno!
SYLVI. Kuinka herttaisen hyvä sinä olet! Minä pidän sinusta niin kovasti.
VIKTOR. Pidätkö tosiaankin, Sylvi? Onko se ihan täyttä totta?
SYLVI. Tietysti! Mutta sinä, paha poika, et taida välittää minusta tuon taivaallista?
VIKTOR. Mistä sen tiedät?
SYLVI. Noo – minä vaan arvaan.
VIKTOR. Toisen käsityksen sinulle antaisin, jos vaan uskaltaisin.
SYLVI. Uskaltaisit? Minkätähden sinä et uskaltaisi?
VIKTOR. Sylvi – pahoin pelkään, että –
SYLVI. Että mitä –? Sinähän vasta olet soma –
VIKTOR. Että olen kohta yhtä pikiintynyt sinuun, kuin ennen pikku poikana.
SYLVI. Oho – nyt narraat.
VIKTOR. Vielä pahemmin – kymmentä vertaa pahemmin.
SYLVI. Narraat – ihan varmaan. – Voitko katsoa minua suoraan silmiin?
VIKTOR. Voin kyllä.
SYLVI (katsoo vähän aikaa häntä silmiin, peräytyy vavisten, punastuu, – hämillään. Kätkee kasvonsa toiseen käsivarteensa, kuiskaa). Viktor – minkä tähden sinä – Viktor –!
VIKTOR. Mitä niin, Sylvi?
SYLVI. Minkätähden sinä katsoit minuun sillä tavalla –?
VIKTOR. Sylvi – vieläkö epäilet? Mitä –?
SYLVI. En.
VIKTOR (matalalla äänellä.) Sylvi –?
SYLVI (kääntyy pois yhä käsivarsi silmillä). Ole vaiti –!
VIKTOR. Sylvi – suutuitko sinä?
SYLVI. En. (Ojentaa hänelle toisen kätensä.)
VIKTOR (suutelee sitä). Sylvi’
AKSEL (ruokasalista). Minnekä te jäitte? Kahvi jäähtyy.
VIKTOR. Sylvi – taivaan nimessä – sinä olet niin tulipunainen ja kiihtynyt –
SYLVI (läähättäen). Tuntui niin – kummalta katsoa sinua silmiin, Viktor.
AKSEL (niinkuin ennen). Kuuletteko siellä?
VIKTOR. Kyllä. Me tulemme tuossa paikassa. – Sylvi, joudu –!
SYLVI. Mene edeltä. – Minä tulen sitten vähän ajan päästä.
VIKTOR (tekeytyy tyyneksi, välinpitämättömäksi, menee sisään).
SYLVI. Hän pitää minusta! Hän pitää minusta! – Oi, kuinka minä olen äärettömän onnellinen!
VIKTOR (ruokasalin ovelta). Sylvi! Sylvi! Kahvi on jo kaadettu kuppiin.
SYLVI (rientää loistavan iloisena häntä vastaan). Minä tulen, minä tulen!
(Esirippu laskee.)