Syksyllä.

Kirjoittanut August Favén


Jo lehti puusta lankeaa
Ja tuul’ on kylmä vallan,
Jo nurmen ruoho kellastaa.
Se työtä ompi hallan.
Se värinsä vei ruoholta
Ja mehun kuivi kukasta.
Kas kuinka ompi kirjava,
Pellervon yrttitarha,
Se yhtäkaikk’ on kaunista
Vaikk’ on pois’ suven valta.
Myös syksyn kulma suloista
Voi luoda, vaikk’ on ankara.
Kainosti päivä katselee
Nyt pilven haljelmasta.
Se aamuin kauan uinailee
Ja loppuu lounahassa.
Yöt ovat pitkät, pimeät
Ja päivät ovat hämärät.
Oi, pimeäksi pohjola
Jo taasen alkaa käydä
Kun päivä, kulta loistava
Ei säteitänsä näytä.
Nyt luonto kaikki kolkko on
Kuin väsynyt ois kuolohon.
Vaan kyllä kerran koittavi
Taas päivä korkeemmalta.
Se silloin ompi virkumpi
Kuin väistyy talven valta.
Silloinpa uuden elon saa
Taas luonto, mi nyt uinahtaa.

A[ugust]. F[av]–én.


Lähde: Tampereen Sanomat 1.2.1879.