Syksyiset häät
Syksyiset häät. Kirjoittanut Juhani Siljo |
- Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat,
- kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.
- Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi.
- ”Syys eroittaako meidätkin?” – niin sydän vaikeroi.
- Mut armas, katseen luodessani yli metsien,
- kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:
- Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa
- ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa
- ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain,
- ja yllä päilyy suuri rauha sini-ulappain;
- – Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus:
- häät siell’ on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;
- ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys,
- kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys.
- Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen,
- kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen;
- taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään,
- ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.
- Nyt, Yksinäisyys, armahani, hetki meidän on:
- käy käteheni, aik’ on rientää onnen-liitohon.
Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.