Syksyiset häät.

Kirjoittanut Juhani Siljo


Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat,
kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.
Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi.
”Syys eroittaako meidätkin?” – niin sydän vaikeroi.
Mut armas, katseen luodessani yli metsien,
kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:
Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa
ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa
ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain,
ja yllä päilyy suuri rauha sini-ulappain;
– Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus:
häät siell’ on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;
ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys,
kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys.
Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen,
kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen;
taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään,
ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.
Nyt, Yksinäisyys, armahani, hetki meidän on:
käy käteheni, aik’ on rientää onnen-liitohon.


Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.