Syksy ja Kesä.

Kirjoittanut K. F. Wahlman


Synkällä syksy-säällä
Kasvi-tarhan havaitsin.
Synkäks’ muuttui mieleninki
Miettien kun katselin:
Muistin kesän ihanaisen
Kasvi-tarhan kukkamaisen.
Koko tarha ihanainen,
Kukat puhkes’ kuorestaan,
Ensin yksi sitte toinen
Niinpä kaikki vuorostaan
Kukoistivat ihanasti
Kesä-päivän iltaan asti.
Nyt on kaikki muuttununna:
Kesä-päivät kulkeneet.
Kauneus on puuttununna:
Kukat ovat rau’enneet.
Mikä heidät saatti niin?
Luonto. – Painoi tainoksiin.
Mutta uusi kesä-päivä
Koittaa kevään takaa taas.
Kukkanen on ylös käyvä,
Vaikka talven makaa maass’.
Silloin mieleninki vaihtuu:
Ilo tulee, suru haihtuu!
Eikös elo ihmisenki,
Kuules veikko! ole niin?
Kun vielä oomme nuorukaiset
Verrataan me kukkasiin:
Lempi asuu rinnassamme,
Puna hohtaa poskistamme.
Vanhuudessa lakastumme,
Vaivumme kun kukkaset
Hautaan. Sieltä noustuamme
Olemme taas iloiset.
Elo alkaa ihanainen:
Enkelitten elon lainen.

K. F. Wahlman.


Lähde: Sanomia Turusta 8.11.1872.