Syksy.

Kirjoittanut Mikko Uotinen


I. muokkaa

Syksyn kelta orhi
maita ravaa,
halla sydämmensä
auki avaa.
Keltalehdet lentää,
maille putoo,
sumun tyttö soihin
verkot kutoo.
Sinikukka nukkuu
hellään uneen,
kukkasparvet vaipuu
unhon lumeen.
Lammin laine herpoo,
rauhaan nukkuu,
keltamereen luonnon
vehryys hukkuu.
Lintuin riemu laulu
mailla lakkaa,
syksytuuli nurkkiin
kylmää hakkaa.
Syksy sulkee luonnon
kylmään syliin,
talven tytöt astuu
kelta kyliin.
Kyynel kantelolla
hiljaan soittaa,
rinnan kevään särkee,
syksyks’ voittaa.
Soittaa kyynel laulun,
virren tumman,
syttää sydämelle
surun summan.
Ihmissydän syksyn
valtaan taipuu,
toivon valkokukka
kaatuu, vaipuu.
Syksy sydämmissä,
luonnon yli,
kaikkialla aukee
kelta syli.
Valitusta soipi
pohjan tuuli,
poskeen painuu kylmä
syksyn huuli.
Syksyn karkelossa,
kansa huhuu,
näinpä meille aika
ankarana puhuu:
”Elon syksy sulla,
pohjan kansa,
tuoni sulle soittaa
kanneltansa.
Kesä hukkui sulta,
syömmes jäätyi,
elon onni sulta
poies häätyi.
Pohjan syksy loppu-
maton tässä,
pohjan kesää ei oo
elämässä.”
– Syksyn kelta orhi
maita ravaa,
halla sydämmensä
auki avaa.
Itke pohjan kansa
syksys eessä,
tuoni sointuu joka
säveleessä.
Itke kansa pohjan
aikas iltaa,
kapsain kulku kulkee
tuonen siltaa.

II. muokkaa

Katso syksyn keltakatsehista kansaa,
kun se horjuin kulkee tuoni polkuansa
Vanhus tuossa.
Eli päivän irstan hekumassa,
konttaa rauhatonna iltatunteinansa.
Katse kalvas haastaa:
”Sytyin aina loimuun, paloon,
nautinto ja hekuma mis eli,
innostusta tuntenut en hyvään, jaloon,
”ihanteilta” vaan ne soinnahteli.
Oma onni, hetken riemu,
huumauksen hellä syli,
sinne tieni kulki ”kaiken” yli.
Omaan iloon, mis’ ei rinta
kyynelviljaa niitä,
sinne matka aina.
Käyköön kulku lokahista tietä,
taikka päivän rataa,
huoli siitä.
Petosko, vai suora tahto,
vastoin sydäntä ja mieltä
siit’ ei huolta.
Syömmet sortukohot,
juoskoon kyynel,
portahiksi joukot kaatukoot.
Onneen kulku
onnen valkoisihin kyliin,
jokahinen itse itseänsä vieköön!
Siinä elon määrä oli,
siinä loimut,
jotka syömmen syksy-yössä paloi.
Mikä tulos?
Rampa ajan raunioilla,
jylhä hautamerkki lienen,
joka elon tumman kulun tienen.”
Katso naista.
Kalpea kuin pohjan taivas syksyilloin
hallan tuhotöitä ennustain,
kalpea kuin syksyn kelta kukka
oottain talven viiman viime suutelua.
Missä pohjan nainen kirkas katse,
nainen jonka katse syvää siintää,
poskipäillä päivän rusokukat,
laulain aamulauluansa.
Aamulauluansa, jossa:
ylistys puhtauden, hyvän,
jalon, kauneuden
ylinnä kaikuu?
Mis’ on se nainen?
Se kuoli. Pohjan halla mursi,
sen sielun ajan routa tursi.
Sen hautamerkkinä vaan kukat kalpeat,
nää liikkuu
ja tuonen poikain polvilla
ne kiikkuu.
Ei pyrkimystä päivään,
mutta yöhön,
ei harrastusta työhön.
Ei innostusta eespäin,
ei etsimystä,
mutta himot, nautinto ja alhas.
Sen alttarilla uhraa,
viirusilmin hän kuolon tanssiansa tanssii.
Sen alttarilla uhraa:
uhraa onnen kansan,
teoin repii rikki äidin sydämen,
ja äidin silmään kyynel kosket nostaa.
Silmissä syksyn kalvas sumu;
kasvoilla kalpeuden kaaret.
Kas siinä pohjan nainen,
tuo keltakukka,
sortumuksen syksykalliolla.
Katso nuorukaista.
Mis’ on se nuoruus, elämä ja kevät,
mi nuorukaisen olemukseen liittyy?
Tuon sydän harmaa on jo syntymässään
ja syksyn keltalehdet loistaa poskipäillä.
Se konttaa siipirikkona
ja heikkous sen joka työstä hohtaa.
Tää onko kevättä:
kun syksyn kelta kevään kukkasissa
ja roudan valtaa aurinko ei poista;
kun hallan houreet luonnon aitan täyttää
ja jäiset kahleet kaikkialle lankee?
Tää onko nuoruutta:
kun nuoret väsymystä teoin täällä laulaa,
kun omin jaloin kulkea ei tohdi,
vain märehtii ja konttaa niinkuin rampa,
mi ilman sauvoja ei paikaltansa pääse?
Tää onko nuoruutta:
kun ylöspäin ei katsehet nyt nouse,
ei sydäntä, ei järjen selvää tulta,
ei miestä kanteleen, ei innon,
ei rakkautta, vihaa,
vaan sairas katse,
väsymyksen valju leima
ja tyytymys ja lepo?
Se onko nuoruutta?
Ei.
Katso ryhditöntä orjalaumaa
ja ohdakkeita, ajan tanterella.
Katso pohjan kevät takatalvena nyt liikkuu.
Katso nuoruus vanhan väsymystä hourii.
Mis’ on se ylväs nuoruus,
mis’ on kevät kansa kirkas:
mi kirvehensä iski Suomen saloon,
mi suurin tuntein astui korven taloon?
Mi katse korkealla kulki
ja sieluun suuren kevään sulki;
mi työstä hedelmiä loi
ja suurta päivää maalle unelmoi?
Mis’ on se nuoruus,
mi ei jäänyt vainon mereen,
elämän eestä ponnisteli viime vereen?
Sen ajan kahleet kammioihin sulki,
sen päälle aika orjavaipan kutoi,
sen siivet kirkon mahti runnisteli
ja sieluun ajan myrkkykäärme pisti.
Nyt siipirikot räpyttelee maita,
on suussa kapulat,
ja otsat orjuutta jo julistaapi.
Siinä pohjan nuoruus,
kansan kevät, toive –.
– Näin on keltakatsehista kansa
kun se kulkee kyynelpolkuansa.
Suuren syksyn synkkä kelta syli
eessä uhkaavana aukee,
tuonen maille pohjan kansa
syksyn orjana jo raukka raukee.

III. muokkaa

Kansani kallihin
syksyjen vanki,
kerran on sulava
syömmesi hanki.
Vielä sun kevääsi saapua voipi,
vielä sun huomen laulusi soipi.
Vallasta syksyn
sä vapaaksi saat,
vielä sun päiväs
on kunniakkaat.
Kansani kallihin
syksyjen vanki,
rintaasi nuoruutta,
kevättä hanki.
Tulevi kevät ja riemujen aika,
kun herääpi sielussas elämän taika.
Lapsesi kerran
taas keväänä käy,
ja elosi taivaat
ei pilveä näy.
Kansani kallihin
syksysi voita,
elämän uskoa
hankkia koita.
Pyrkimys kevääseen, voittohon johtaa,
taistelo onnen helmistä hohtaa.
Yhteisonnea
työsi kun tähtää,
päivähän päin
sinun kulkevan nähdään.
Kansani kallihin
puhtaita teitä,
onnehen kutsuvi
elämä meitä.
Kukin jos omasta onnesta haastaa,
yhteisen onnen se alas ain raastaa.
Yhteisonnehen
työmme kun ryntää,
onnen vaot
se maahamme kyntää.
Kansani kallihin
puhtaaksi mieli,
puhtaasta syömmesta
kerto’os kieli.
Vanhus, sä elämän oppias näytä,
nainen, sä naisena itsesi käytä.
Nuoriso nuoruutta
töihisi saa,
nuoruus se nostaa,
se velvottaa.
Kansani kallihin
kiistasi heitä,
veljesriitojen
arvet jo peitä.
Rohkea nousta ja rohkene lentää,
taistelon kautta se onni vaan entää.
Pyrkimys selvänä
suurehen, jaloon,
silloin et surkastu
himojen paloon.
Kansani kallihin
onni on työssä,
kun ei sit orjana
kontata yössä.
Kukin kun toimensa itse jo muistaa,
tarvis ei toisia orjiksi suistaa.
Terveeksi aatos
ja taitohon käsi,
olkoon oikeus
käskijäsi.
Kansani kallihin
aika on nousta,
Tuonetar nostaa
jo turmansa jousta.
Meillä on voimaa ja suurta me saamme
ja meidän on luotava onnehen maamme.
Salamaäänin
jo ympäri raikaa:
heräjä kansa
ja tunteos aikaa.
Kansani kallihin
kevät on määrä,
sinne kun riennät
niin väistyvi väärä.
Yhteisonnessa onni on sunkin,
pyrkimys siihen nyt olkohon kunkin.
Valkeita teitä
mis’ oikeus ohjaa,
jos kuljemme täällä,
on työllämme pohjaa.
Kansani kallihin
syksysi heitä,
aika jo selvästi
kutsuvi meitä.
Elämän kevät, on tarkotus työmme,
siellä on haihtuva syksy ja yömme.
Kuulkosi kutsua
pohjolan kansa,
murtaos kahliva
syksyjen ansa.


Lähde: Uotinen, Mikko 1907: Kevätvirroilta: runoja. Kustannusyhtiö Osmo, Helsinki.