Syksy (Forsman)

Syksy. Kirjoittanut Erik Johan Stagnelius

Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.

Aittoihin tilaviin on korjattu sarkojen kulta;

   Myös elojuhliakin tanssilla vietetty on.

Tyttöjen lauma Pomōnan puistikkoiss’ hedelmillä

   Täyttänyt on kudotut kopsaset kukkuralleen.

Kukkiva, kaunoinen kesä huo’aten rientävi pois, ja

   Maatamme syys lähenee kylmine kiekuroineen.

Murheissaan kedot on, valavat vesivirtoja pilvet,

   Kalman karvallinen kuihtunut viidakko on.

Vaskiset rattahat pohjaisen jyrisee, meren selkä

   Tummettuu uhaten, ärjyvi tuimistunut.

Kaikkipa muuttunut on. Kukatarten tarhassa, kussa

   Hyppelivät nykyään lämpimät lännettäret,

Kussapa suuteli ruusua kullan-pilkukas perho,

   Kalseat tuulet vaan vinkuvat kentillä nyt.

Maiden ja järvienkin yli ilman laulavat laumat

   Suopeahan etelään muuttanehet ovat pois.

Latvassa lehmuksen käen kukkuminen eipä ennää

   Neitisen rintahan luo aaveita rakkauden.

Leivo ei laulele nyt, kun koittavi kultainen päivä,

   Kerttu ei vaitele, kun Cynthia suo valoaan.

Paljailla oksilla vaan sysimustia korppia kiikkuu.

   Huuhkajan mylvinä öin murheita tuo mukanaan.

Seppeli kutrissaan, ei paimen varjossa ennää,

   Karjat kun ilakoi, laulele neitisestään.

Kuunteli piilossaan povin sykkivin tää, esihin niin

   Hyökkäsi, suukkosillaan tukkesi lemmikin suun.

Siskojen leikkivien kera ei hymyten tämä ennää,

   Lintuset kun livertää, tanssien nurmille käy,

Juhlan seppeltä ei sido, lähtehesen eipä peilaa

   Kutrien kultia, ei poskien hehkuakaan;

Ei mene kohtaamaan ilomielin lemmittyänsä.

   Luolienkaan hämärää rakkaus ei pyhitä.

Ehtoon tähti, mut ei sun säihkyvä silmäsi, saapi

   Nurmella loikoilevan laulajan laulamahan.

Oi, mihin niin pian on paennut ihanuutesi, luonto?

   Kussa on nyt Kukatar armaine tyttärineen?

Kukkien ruhtinatar on kuihtunut, hohtava ruusu;

   Vuokko, mi ilmautui ensinnä, poissa jo on.

Balsami-orvokkien lemu ei nyt juovuta iltaa,

   Läikkyvä tulpani ei loistele nyt värillään.

Narcisso kultainen, kuvajaisen pettämä, kuoli;

   Auringon jumalaa Klȳtia ei ikävöi.

Kaikk’ katos’. Nuoruuden sulopäivinä, oi, elämäämme

   Toivo ja viehätys niin riemulla seppelöitsee,

Ruusuja tuo esihin tuhansittain tiellemme; kaikki

   Tallavi syys surujen, kuihtuvat, kuolevat nuo,

Kun ilojen unehen nukuttaa meit’ toivehen sitra,

   Taivosta näämme me unt’, korvissa toinnumme taas.

Tokkopa nauttivi ihminen vain hukataksensa? Eikö

   Tään elämän sekaus vie elämään parempaan,

Syntymä-hetkeä vartoavaan? Pysy luonani kauan,

   Sie suloinen värähdys! Elvytä rintani myös.

Kuin kevät-aurinko hehkuva, taivahan armo on kerran

   Koittava maalle ja kaikk’ saa ihanan elämän.

Silloin ainainen kevät on iki-ruusuine, silloin

   Saamme me riemuja, joit’ näimme me varjoina tääll’.

Saalihit hauta on antava. Palkitahan joka kyynel;

   Voittoa myös jokainen huokaus kantava on.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.