Syksyä (Kaatra)

Syksyä. Kirjoittanut Kössi Kaatra

Nyt lehdet lentää, varisee,

syystuuli pieksee puita,

pois kesäkorut karisee,

vaan puissa joitakuita

on lehtiä ja oksillaan

ne on kuin ois ne ivallaan.

On kesä lyhyt. Tuskinpa

se täysin tulla ehtii,

luo lämpöä ja paistetta

ja puissa oksat lehtii,

kun taas jo pois se kaikkoaa

ja alla syksyn on jo maa.

On luonto niinkuin elämä,

mi ihanteita vailla,

on aina synkkää syksyä,

ja talvituulten lailla

se jäätää ihmissydämet

ja tukahuttaa tuntehet.

Mut kesän meille ihanteet

tuo elon talvisäihin,

luo lakkapäiset lainehet

ne valtimoiden jäihin,

ne mielen synkän seestyttää

ja väsyneitä virkistää.

Vaan miksi ihanteillakin

niin lyhyt tääll’ on aika,

miks voittavi ne kumminkin

ain talvisäiden taika?

Miks ihanteiden ihmepuu

niin pian kuihtuu, lakastuu?

Miks ihanteiden ihminen

ain elon alle taipuu

ja miksi ase aattehen

niin pian hältä vaipuu

ja tylstyy taikka katkeaa

ja tuskin mitään aikaansaa?

Kas, alla arkihuolien

ja olemisen armon

ei kestä ase aattehen

ja mahti miehen tarmon:

Jok’ ainoalta ihanteet

lyö taistotavan käsitteet.

Mies tuskin täällä tuntevi

nyt aatteen aateluutta

ja rintahansa tahtovi

hän saada ilmaa uutta

ja tarttuu hengen tapparaan,

käy taistotietä astumaan.

Kun hän jo pettyy! Elämä

ei ihanteita tunne.

Jos täällä tahtoo iskeä

ja lyöpi vaikka kunne,

niin paatta vasten aina lyö,

ei näe, kun on yllä yö.

Vain kipeniä kimmahtaa

se vuoren paksu paasi,

ja turhaan kalvat kalskahtaa.

– Ken elonvuoren kaasi?

On sitä vastaan turha työ,

jos vaikka millälailla lyö.

Ja miekanterät tylstyvi.

On miesten mielet haikeet.

Jos vaikka kunne katsovi,

on eessä ajat vaikeet:

Pois ihanteen on kesäkuu,

on jäätä maa ja lunta puu.

Ja pakkasessa paukkuvi

se elon hallavuori,

ja lumihin sen jäätyvi

niin moni mieli nuori.

Jos pakkasesta säästyy ken,

niin vuoren peikot vievät sen!

Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.