Sydän (Hirvonen)

Sydän. Kirjoittanut Simeon Hirvonen

Mi sisältäiskään enemmän

Tai tuntis tuskan syvemmän,

Kuin sydän tuntee,

Itseens’ sulkee,

Tuo jäsenistä tunnokkain

Ja arin, hellin rinnassain?

Ja mikä taasen enemmän

Iloa tuntis elämän,

Kuin sydän varmaan

Tuntee armaan

Tuoss’ äidin pienokaisestaan,

Tai tyttö hellä sulhostaan?

Vaan paatumusta pahinta

Mi sisaltäiskään raa’inta,

Kuin sydän pahan,

Jok’ on haavan

Itseensä saanut syvimmän,

Kadottain tunteen pyhimmän?

Tää sydän ilon ahjona

On muutamilla jalona;

Hyveitä täynnä,

Ylevänä

Se asuntona taivahan

Säilyttää kuvan Jumalan.

Vaan toisten sydän tannerna

On vihan, vainon julminna;

Ja taisteluiden

Vielä muiden

Se katkeran’ on kenttänä,

Himojen häijyin pesänä.

Ei tämmöiseksi ihmisen

Tok’ luotu sydän, tiedän sen,

Vaan luotiin hyväks,

Tehtiin pyhäks;

Mut synti sen niin saastutti

Ja perin pohjin paadutti.

Sit’ itkee taivas, huokaa maa,

Kun synti siinä vallan saa;

Vaan tahto Herran

Onpi kerran

Se synnin alta irroittaa

Ja pahuudesta puhdistaa.

”Siis tutki mua Jumala

Ja sydämeni uudista;

Ja jos mä tiellä

Pahalla vielä

Vaellan, korjaa, kohenna

Sä tieni – ohjaa, ojenna!”

Ah, sydän viekas kyllä on

Ja häijy, perin kelvoton;

Mut armon Henki

Saapi senki

Viel’ yhtäkaikki muuttumaan

Ja synnin saastaan suuttumaan.

Jos sydämes sen Hengen lies

On lämmin, silloin kaikki ties

On otolliset,

Rauhalliset

Myös elos päivät. – Autuas

On elämäs ja – kuolemas.

S[imeon]. H[irvonen].

Lähde: Turun Kuva-Lehti 16.2.1890.