Sydän.

Kirjoittanut Simeon Hirvonen


Mi sisältäiskään enemmän
Tai tuntis tuskan syvemmän,
Kuin sydän tuntee,
Itseens’ sulkee,
Tuo jäsenistä tunnokkain
Ja arin, hellin rinnassain?
Ja mikä taasen enemmän
Iloa tuntis elämän,
Kuin sydän varmaan
Tuntee armaan
Tuoss’ äidin pienokaisestaan,
Tai tyttö hellä sulhostaan?
Vaan paatumusta pahinta
Mi sisaltäiskään raa’inta,
Kuin sydän pahan,
Jok’ on haavan
Itseensä saanut syvimmän,
Kadottain tunteen pyhimmän?
Tää sydän ilon ahjona
On muutamilla jalona;
Hyveitä täynnä,
Ylevänä
Se asuntona taivahan
Säilyttää kuvan Jumalan.
Vaan toisten sydän tannerna
On vihan, vainon julminna;
Ja taisteluiden
Vielä muiden
Se katkeran’ on kenttänä,
Himojen häijyin pesänä.
Ei tämmöiseksi ihmisen
Tok’ luotu sydän, tiedän sen,
Vaan luotiin hyväks,
Tehtiin pyhäks;
Mut synti sen niin saastutti
Ja perin pohjin paadutti.
Sit’ itkee taivas, huokaa maa,
Kun synti siinä vallan saa;
Vaan tahto Herran
Onpi kerran
Se synnin alta irroittaa
Ja pahuudesta puhdistaa.
”Siis tutki mua Jumala
Ja sydämeni uudista;
Ja jos mä tiellä
Pahalla vielä
Vaellan, korjaa, kohenna
Sä tieni – ohjaa, ojenna!”
Ah, sydän viekas kyllä on
Ja häijy, perin kelvoton;
Mut armon Henki
Saapi senki
Viel’ yhtäkaikki muuttumaan
Ja synnin saastaan suuttumaan.
Jos sydämes sen Hengen lies
On lämmin, silloin kaikki ties
On otolliset,
Rauhalliset
Myös elos päivät. – Autuas
On elämäs ja – kuolemas.

S[imeon]. H[irvonen].


Lähde: Turun Kuva-Lehti 16.2.1890.