Sydämeni (Kovero)

Sydämeni. Kirjoittanut Karl Adolf Kovero

On suurin surkeuten’

Mun oma sydämen’.

Ei sitä muuten näy,

Vaan kyllä selväks käy,

Jos valkeus sisustaan

Sen pääsee paistamaan.

Kuink’ ähkyy, vohkuu sen

Palkehet pahuuden,

Jos ei se saada voi,

Mit’ aikoo, aprikoi!

Sen juonet katalat

Ja himot kauheat

Ken kertoella vois

Ja päivän valoon tois!

Vaikk’ usein harhaan vie,

On pahan kaiken tie,

Ei syypää sittenkään

Se ole mihinkään.

Muut aina vääräss’ on,

Se tälle mahdoton.

Jos ain’ ei pettää saa,

Se puikkii valheen taa:

On syyttömästi nyt

Taas koito kärsinyt.

Se halaa maallista

Ja hylkii taivaista,

Vie mun alaspäin,

Kun pitäis ylespäin.

---

Langennut enkeli

On sydämmessäni.

Jos tuota tuntoni

Välisti vastusti,

Se käärmeruoskallaan

Sai veren’ vuotamaan,

Mun saattoi satimeen.

Vie varmaan syvyyteen,

Jos ajoiss’ apua

Ei mulle anneta.

Ei auta voima mun,

Mä raukka rutistun.

Oi Herra taivahan,

Ann’ apu vaivahan,

Vaimenna haavat nää,

Sä olet kaiken pää,

Laupias, armias

Rakkaassa Pojassas!

1899.

Lähde: Kovero, K. A. 1899: Kyhäelmiä I.: muutamia muistoja kokosi K. A. Kovero. Jyväskylä.