Suutelet meille unhoitusta

Suutelet meille unhoitusta. Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Suutelet meille »unhoitusta,

unhoitusta vaan!..

Haihtuu hurma niinkuin haihtuu

lentävä tähti syvään sineen,

surun syvään äänettyyteen.

Kuulen siellä kellot soivan,

kaiken lopun kummat kellot.

Valojasi vannoessa

korkealla kukkulalla,

yössä kesäkirkkahassa

kuulen vaan ma kellot soivan

kumman kaukaiset ja kylmät kellot.

Ma kuuntelen kyynelsilmin, –

ei lempi ikuinen!

Tuo lempi, perhokulta, kaikkein häipyvintä.

Niin hehkuen kumpuvan äänesi vuossa

ne puhkeevat tuttavat valheet

kuin kirjavat ihanat kuplat,

punapilkkuineen,

sinisoiluineen,

ne pyörii, tanssii, särkyy pois –

on nopea kuplien kierto.

Ma kuuntelen kyynelsilmin,

ja värjyn, ma valheista värjyn!

Niin rakkaita valheita kaikki ne on,

niin totta ne muistuttaa!

Minä aina noin lempiä voisin,

siks aina ma vaikenen.

Kylmä, kuuma, myönnän taikka emmin,

minä yksin, yksin lemmin.

Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.