Suurin totuus

Suurin totuus Kirjoittanut Juhani Aho

Lähde: Päivälehti, 20.1.1895, nro 17, s. 2. Artikkelin verkkoversio.

Suurin totuus.

Oppi siitä, että paha on pahalla kostettava ja että on rikosta rangaistaessa otettava silmä silmästä ja hammas hampaasta, oli viimeisilleen kehittynyt. Se oli aikoinaan ollut maailman suurin totuus, se oli julistettu jumalalliseksi ja se oli saanut suuria aikaan. Se oli luonut järjestystä maailmaan, se oli tahtonut oikeutta turvata. Mutta kun se antoi oikeuden vaan voiman avulla ja kun miekka lopulta ratkaisi riidan, niin ei sota eikä taistelu maan päällä lakannut. Ja kun voimakkaampi voitti heikompansa, niin ei heikompi koskaan saanut oikeutta, vaan sai kärsiä, kitua ja vaikeroida. Mutta ei maailma vaikeroimisesta välittänyt.

Silloin nousi heikkojen ja osapuolten joukosta apostoli, joka saarnasi anteeksi antoa ja rauhaa ja joka korkeimmaksi käskyksi julisti: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Järjestyksen voimalliset vartijat ja maailman oikeuden mahtavat ylläpitäjät ristiinnaulitsivat hänen, sillä heidän nähdäkseen loukkasi hänen oppinsa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia: itsepuolustusta ja pahan rankaisemista. Ja he olivat vakuutetut siita, että jos kosto annettaisiin Jumalalle, horjuisi perustuksissaan maailman siveellinen rakennus.

Mutta oppi lähimmäisen rakkaudesta oli hurmaava oppi kaikille heikoille ja voimattomille. Ja kuta suuremmaksi kasvoi sorrettujen suku, sitä laajemmalle levisi oppi. Apostoli toisensa perästä sitä julisti, kansa toisensa perästä sen omisti. Kaksi tuhatta vuotta sen jälkeen kuin se ensi kerran julistettiin, ei se vielä ollut käytännössä loppuun saatettu. Mutta neljä tuhatta vuotta kun on kulunut, omaksutaan se ja pannaan käytäntöön siinä maassa, joka ulottuu Uraalista Atlantin rantaan.

Se omaksutaan ensin hiljaisuudessa ja yksityisten kesken. Mutta sitten se kerran omaksutaan julkisesti ja vahvistetaan virallisesti kaikkien sivistyskansojen yhteisessä uskontokongressissa. Sotajoukot lasketaan ikuiselle lomalle, aseista taotaan työaseita ja kasarmeista tehdään uuden uskon temppeleitä. Vanhat lakikirjat poltetaan ja kaikki tuomarit pannaan viralta, sillä ei ole kuin yksi lakipykälä eikä kuin yksi tuomari.

Ihmiskunta on riemuissaan, sillä se on vakuutettu siitä, että se totuus, jonka se nyt on tunnustanut, on ainoa ja suurin ja viimeinen totuus. Se on iloinen siitä etupäässä vuoksi, että se luulee sen avulla ikuisen onnen saavuttavansa, jota se aina on takaa ajanut. Eikä siitä sure, jos ei onni heti paikalla sille tulekaan, sillä se on tottunut siihen, etteivät ihanteet heti paikalla toteudu.

Sen vuoksi se kehittää sitä oppiaan ja sovittaa sitä itseensä ja oloihinsa. Se poistaa yksityisen omaisuuden ja jakaa tasan tavarat. Se kuluttaa kasvatuksen kautta pois itsekkäisyyden, unohtaa koston ja voitonhimon, kitkee sydämmestään vihan ja kaikki muut intohimot, jotka yllättävät toisia vahingoittamaan. Ja se elää verrattain tyytyväisenä satoja vuosia, ehkäpä tuhansiakin. Maa, jota sitäkin rakkaudella ja hellyydellä viisaasti viljellään, antaa sille mitä se tarvitsee. Ja kun ei ole puutetta, ei ole riitaa. Rauha on maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Mutta tulee aikoja, jolloin sitä koetellaan sen uskossa. Sitä koetellaan sekä sisältä että ulkoa. Tulee katovuodet, jotka vievät puolen sen viljasta. Kansat, jotka asuvat Uralista Atlanttiin, eivät ota niiltä, jotka asuvat ulkopuolella ja jotka eivät anna ottamatta. Eikä heidän uskonsa myöskään anna niiden kuolla, jolta halla vahingoitti. Se käskee jakamaan. Mutta annokset ovat pienet ja koko ihmiskunta kärsii nälkää ja puutetta, mutta kärsii uskostaan luopumatta. On niitä, jotka ajattelevat, että parempi olisi toisten kuolla ja toisten elää kuin kaikkien sairastaa. Mutta niitä on vähän ja jos ne sanoisivat, mitä ajattelevat, ei heitä kuultaisi. — Tulee myöskin vihollinen sieltä, mistä se aina on tullut — Aasian aroilta. Se vaatii maata ja se vaatii ravintoa. Se tulee kuin mustalainen turvattomaan taloon ja sillekin annetaan, mitä se vaatii. Vero on raskas, mutta maksajat ovat monet ja voimat ponnistuvat kahdenkertaisiksi. Tulee uusia ja yhä uusia vihollisia ja voimat ponnistuvat kolmin-, nelin-, viisinkertaisiksi. Lopulta ei ole mitä jakaa, jos ei osan jakajia vähennetä. Ja vihollinen vähentää niitä, sillä sen usko ei estä sitä niin tekemästä. Se tappaa, murhaa, teurastaa kuin lampaita niitä, jotka eivät uskoltaan voi kättä vastarintaan nostaa. Se tuntuu vaikealta, se on kipeää kärsiä, mutta niin vaatii kansojen usko, joka käskee rakastamaan vihollistaankin, ja se usko on pyhä.

Vaan oli siellä mies, joka oli uhrannut kaikki uskonsa eteen ja joka oli antanut kaikki mitä hänellä oli. Hän oli antanut hänelle peltonsa sadon, oli antanut majansa asuttavaksi, oli antanut oman työnsä ja perheensä vaivannäöt. Eikä se, joka häneltä kaikki otti, antanut hänelle mitään palkkioksi, vaan maksoi hyvän pahalla, sillä sellainen oli hänen uskonsa, jonka oli isiltään perinyt.

Oudot mietteet heräsivät miehen rinnassa. Hämärinä muinaistaruina, joista maan runoniekat joskus lauloivat, oli hän kuullut kerrottavan ajoista, jol loin ihmisten usko oli aivan toinen kuin mikä se oli nyt. Ihmiskunta kuvattiin silloin eläneeksi onnellisena ja tyytyväisenä, sillä ei uskaltanut sille kukaan mitään pahaa tehdä. Miks’ei uskaltanut? Siksi ei uskaltanut — niin sanottiin — että se, joka toista löi, sai samalla mitalla takaisin, se, joka vei hengen joltain, siltä vietiin hänen oma henkensä rangaistukseksi ja pelastukseksi Nyt johtaa ihmisiä rakkaus ja rakkautta sanotaan pyhäksi, silloin johti heitä viha ja sitäkin sanottiin pyhäksi.

Ihmiskunnan onni on siinä, että se rakastaa, — oli hän kuullut iät kaiket sanottavan. Mutta oliko ihmiskunta nyt sitten onnellinen? Hän naurahti pilkallisesti ja pudisti päätänsä säälivästi. Ei ainakaan hän ollut eikä tiennyt ketään, joka olisi. Eivät olleet onnellisia muut kuin ne, jotka sortivat häntä ja sortivat kaikkia muitakin, mutta joita vastaan usko kielsi puolustautumasta. Linnut metsässä, eläimet kedolla ja kalat vedessä, ne olivat nekin onnellisia, sillä ne ottivat minkä voivat eivätkä välittäneet muista kuin itsestään.

Mutta kun hän näitä mietti — oli miettinyt jo kauvan selvyyteen pääsemättä, — kuului surkeata huutoa hänen majansa takaa. Hänen vaimonsa karkasi sieltä tukka hajallaan sen saman miehen takaa-ajamana joka oli anastanut hänen maansa ja tavaransa. Ja nyt se tahtoi anastaa hanen vaimonsakin, tarttui sitä käsivarteen ja aikoi laahata muassaan.

Mutta silloin täytti kummallinen tunne hänen rintansa, sitä vihlasi kuin veitsellä, maailma punertui hänen silmissään ja lapiolla, joka oli hänen vieressään, halkasi hän vihamiehensä pään.

Hän pakeni metsiin, sillä viholliset häntä vainosivat ja hänen kansansa ei tahtonut antaa suojaa sille, joka oli rikkonut sen käskyn, mikä oli pyhintä heidän uskossaan. Mutta niitä oli niitäkin, jotka kuultuaan hänen teostaan tekivät samoin kuin hän ja tulivat hänen luokseen. Ne kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen, piilivät päivillä ja liikkuivat öillä. Liikkuivat vihollisten seassa ja levittivät kauhua heidän keskeensä mitaten samalla mitalla millä he olivat mitanneet. Liikkuivat ystävien seassa ja saarnasivat uusia aatteita ja uutta uskoa: itsepuolustuksen, oman edun, koston, rangaistuksen ja vapautuksen uskoa, luvaten onnea ihmiskunnalle, jos se heitä seuraisi.

Yhdet sitä oppia ihmetellen kuuntelivat, sillä se oli puhuttu kuin heidän sydämmestään.

Mutta toiset sitä kauhistuivat eivätkä tahtoneet hänestä mitään tietää.

Mutta kolmannet koettivat todistaa, että hän oli väärässä, ja he sanoivat: ”Odottakaamme vielä sitä aikaa, jolloin rakkauden voimalla vihollisemme taivutamme ja jolloin koko maailma meidän oppimme ainoaksi oikeaksi tunnustaa.”

Mutta hän virkkoi: ”maailma ei koskaan ole yhtä ainoata oppia oikeaksi tunnustava. Jokainen tunnustaa oikeaksi vaan sen, joka sille on hyödyksi. Niin tekevät vihollisemme ja niin tehkäämme me! Aseihin!”

Ja hän sai aseihin kansansa nuorimmat ja parhaimmat. Ja he karkoittivat sortajat maastaan ja ottivat takaisin omansa. Ja tekivät itselleen uuden uskon pahan pahalla voittamisesta, joka usko oli uusi siksi, että se oli niin vanha, ettei sitä kukaan heistä ollut ennen käytännössä nähnyt, ja jota he sanoivat ainoaksi ja suurimmaksi totuudeksi siksi, että se oli heidät pahasta päästänyt, — eivätkä tienneet, että se kerran sekin vanhenisi ja antaisi aihetta uuteen uskoon, joka voittaisi vanhan ja kerran taas vuorostaan voitettaisiin.

Juhani Aho.