Suuri keksijä.

Kirjoittanut Albert Roderich


Thomas Edison oli matkalla eräässä Pohjois-Amerikan etelävaltiossa. Eräässä suuressa kaupungissa oli hänen kunniakseen toimeenpantu juhlapäivälliset, joihin muiden muassa otti osaa sanomalehtimies Pennyback. Tämän onnistui päivällisen jälkeen saada kuuluisa keksijä hiukan syrjempään ja hän alkoi heti puhella hänen kanssaan. Joukko uteliaita kuuntelijoita keräytyi heti heidän ympärilleen.

– Onnistuiko teidän jo aivan alusta saada keksintönne käytäntöön, herra Edison, kysyi tiedonhaluinen sanomalehtimies muun muassa.

– Eikös mitä, vastasi Edison, – ensimäinen menestykseni – – hm, se on oikeastaan jokseenkin merkillinen juttu.

– Oho, kertokaa se meille, pyysivät kaikki läsnäolijat ja hra Pennyback teroitti jo ajatuksissaan lyijykynäänsä.

Edison hymyili, mietti hetkisen ja alkoi sitte kertoa.

– Minä olin siihen aikaan nuori mies ja olin jo tehnyt useita keksinnöltä, jotka minusta näyttivät arvokkailta. Mutta ei kukaan tahtonut antaa minulle rahoja, joita tarvitsin, saadakseni keksintöni valmiiksi. Pienet varani olivat pian lopussa, ja eräänä päivänä kävelin minä sangen alakuloisena Newyorkin katuja pitkin viimeinen dollari taskussa. Silloin näin komean nelivaljakon, jossa istui hyvin kaunis ja komeasti puettu nuori nainen, erään palatsin edustalla.

– Kuka on tuo nainen, kysyin minä palvelijalta, joka oli saattanut nuoren kaunottaren vaunuihin.

Palvelija katsoi minuun vihaisesti ja samalla kummeksien. Jos minä olisin kysynyt häneltä taivaalla olevan, kirkkaan pyörän nimeä, joka juuri lähetti hehkuvia säteitään maahan, ei hän olisi kummeksinut enempää.

– Se on neiti Cymbeline Smart, vastasi minulle palvelijan sijasta eräs mies, joka oli seisonut ja katsonut nuoren ladyn lähtöä.

– Ja tässä asuu herra Jenkin Smart, kysyin minä edelleen, osoittaen palatsia.

– Niin, vastasi ystävällinen mies, joka nähtävästi piti minua muukalaisena.

Sanomalehdistä tiesin kyllä hyvin, että Jenkin Smart oli Newyorkin rikkaimpia miehiä ja että Cymbeline oli hänen ainoa tyttärensä.

Mietin silmänräpäyksen – ei, anteeksi, ainoastaan puoli silmänräpäystä, sitte läksin astumaan palatsin marmoriportaita ylös ja olin pian Jenkin Smartin yksityiskonttoorissa, tuon mahtavan miehen edessä. Herra Smart näytti viisikymmenvuotiaalta, hän oli pitkä ja vahva ja hänen kasvonsa olivat väriltään vanhankeltaiset. Nämä kasvot olivatkin aina liikkumattomat ja tyynet, ikäänkuin ne olisivat tehdyt vahasta. Ne eivät osoittaneet koskaan pienintäkään liikutuksen merkkiä.

Ainoastaan kerran oli joku nähnyt hymyn vilahduksen näillä kasvoilla. Se oli tapahtunut, kun Smartin kilpailija joutui häviöön. Tämä oli nimittäin saanut tietää kaksi tuntia ennen kuin Smart, että rautatie tulisi rakennettavaksi pieneen kaupunkiin Newyorkin länsipuolella. Kilpailija osti kaupungin läheisyydestä maata kymmenen miljoonan dollarin edestä. Rautatie rakennettiinkin ja maan arvo kohosi viiteentoista miljoonaan. Silloin osti Jenkin Smart koko rautatien eikä antanut kolmeen vuoteen ainoatakaan junaa kulkea tällä radalla. Neljäntenä vuotena ei kilpailijan maa maksanut miljoonakaan dollaria, ja hän teki vararikon. Smartin kerrotaan, saatuaan tästä tiedon, hiukan hymyilleen.

– No niin, kun minä seisoin Smartin edessä, kysyi hän minulta:

– Mitä haluatte?

– Haluan naida tyttärenne.

– Vai niin. Kuka olette?

– Keksijä.

– Mitä olette keksinyt?

– En ole vielä keksinyt mitään, jota voin näyttää teille. Minulta puuttuu rahoja voidakseni tehdä mallia.

– Minkälaatuisia ovat keksintönne.

– Tutkin sähköoppia.

– Vai niin.

Satuin katsahtamaan mahtavaa, avonaista kassakaappia.

– Herra Smart, sanoin minä, – pidättekö rautakaappianne kyllin varmana varkaita vastaan?

– En. En ainakaan niinkauan kuin se lukkoseppä elää, joka sen on tehnyt. Lukko maksaa kuusi tuhatta dollaria. Mutta siitä ei ole hyötyä. Neljästi on luonani tehty murtovarkaus.

– Siinä tapauksessa täytyy teidän elää ainaisessa pelossa, hra Smart.

Tuskin huomattava ryppy ilmaantui vahaotsalle.

– Herra Smart, jatkoin minä – jos minä nyt tekisin kaappiinne laitoksen, joka estäisi sisäänmurron ja jättäisi varkaan käsiinne.

– Hm, jos te voisitte.

– Minä voin sen tehdä. Annatteko, jos se onnistuu, minulle tyttärenne?

– Jos se onnistuu, annan minä teille 100,000 dollaria.

– Paha kyllä, mutta minä tahdon ainoastaan tyttärenne.

– Hyvä. Jos se onnistuu, suostun puoleltanne ehdotukseenne.

– No niin. Vielä tänä iltana laitan kaappinne varmaksi varkaita vastaan.

Samana iltana sovitin minä Smartin läsnäollessa luvatun laitoksen hänen kassakaappiinsa. Seuraavana aamuna kello kymmenen menin minä taas palatsiin, jossa palvelija ilmoitti minulle, että hän oli saanut käskyn viedä minut heti hänen herransa luo, kun olin saapunut.

– Herranne, kysyin palvelijalta, – on kai ollut sairas viime yönä?

– Hyvin sairas – aivan tiedottomana,

– Ja kuinka hänen laitansa on nyt?

– Hän on täydelleen parantunut ja istuu nyt konttoorissaan.

Sisäänastuessani en huomannut Smartin vartalossa enkä vahakasvoistakaan mitään muutosta.

– Kuinka on laitaanne, herra Smart, kysyin minä.

– Kiitoksia paljon, hyvin. Kuinka sitä kysytte?

– Herra Smart, te kaaduitte eilen, kello puoli yhdeksän, sähköiskun vaikutuksesta kassakaappinne eteen ja menitte tiedottomaksi.

– Niin.

– Herra Smart, te toinnuitte tänä aamuna kello puoli yhdeksän, eikö ole totta?

– Niin on.

– Herra Smart, niin tulee käymään jokaiselle, joka pyrkii kassakaappiinne, tuntematta minun sähkölaitostani.

– Ja jos minä en enää olisi tullut tuntoihini?

– Oh, se ei olisi voinut tapahtua – se oli kuitenkin ensimäinen kokeeni ihmisellä.


Lähde: Työmies 28.9.1904.