Surun puu

Surun puu. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Korkean mäen autiolla kukkulalla kasvaa surun synkeä puu. Ei yhtään ystävää lähistöllä, yksin se siellä seisoo valkeiden hankien keskellä.

Kuin jättiläinen, joka on molemmat nyrkkinsä ojentanut taivaan voimia vastaan. Vasten aurinkoa ja tuulia, vasten salamoita ja revontulten säihkyviä liekkejä.

Puun latvaan on surun lintu laittanut pesän. Talven kylmyyden keskellä se poikiansa kasvattaa ja laskee ne ilmojen kaikille äärille laulamaan surujen synkeitä lauluja.

Nämä mustat ja kaameat murheiden linnut lentävät ympäri maita ja meriä ja laulavat siellä, missä tuntevat sävelien sopivasti sointuvan. Laulavat yksinäisen kulkijan taivaalla, kattojen harjoilla, kaupungeissa, kylissä ja varsinkin siellä, missä kuoleman säveleet kaikuvat.

Mutta myöskin siellä, missä elämä ja nuoruus liekehtivimpänä leimuaa.

Surun synkeä puu. Sinä olet mustien sävelten mieluisa kehto. Sillä latvaasi saartavat alati talviset, harmaat pilvet...

Kauanko kestänee runkosi riemujen mahtavia myrskyjä vastaan?

Kirkas, välkkyvä salama, asunetpa ilmojen avaroissa saleissa taikkapa ihmisrinnan ihanissa kätköissä, milloin, oi milloin isket sä pirstoiksi murheen lintujen mustan ja synkeän kehdon?

Monet sitä hetkeä ikävällä odottavat.

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.