Suru (Kärkkäinen)

Suru. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Kolkko ja kaamea syksyinen yö.

Istuin huoneessani enkä tehnyt mitään. Pöydällä paloi kelmeästi lamppu. Minua värisytti, sillä huoneeni oli kylmä ja kostea.

Ympärillä äänetön, tuskainen hiljaisuus...

Äkkiä kuulin koputusta ovelle. Säpsähdin. Aioin kysyä: ken siellä? mutta en uskaltanut, sillä olisin varmasti säikähtänyt omaa ääntäni. Vavahtelevin sydämin avasin oven.

Edessäni seisoi tuttavani Suru. Kasvot kalpeina, silmissä kuumeinen hehku.

– Käy mukaani! lausui hän hellästi, rukoilevin äänin.

Tunsin heti, kuinka olentoni aivankuin sähköttyi. Oli vallan mahdotonta kieltää. Viskasin palttoon ylleni ja hiljaisina läksimme kahden pimeään, syksyiseen yöhön.

Hän kulki rinnallani. Minä häntä voimatonna seurasin.

Saavuimme virran rannalle. Siinä oli jyrkkä ja korkea kallio, sen reunalle me pysähdyimme.

– Katso ja kuuntele! virkkoi Suru.

Edessäni näin minä vierivän virran, josta eivät silmäni erottaneet muuta kuin mustia aaltoja, jotka loivat sen pintaan kiihkeätä eloa.

Samalla kuului sieltä kuin kaukainen ihmisääni.. Välistä se oli kuin immen hiljaista itkua, välistä taas kuin hukkuvan tuskainen huuto...

Mieleni kiihottui. Minä tunsin kohta, että siellä oli joku, joka tarvitsi apua. Voimaton neitonen kai, joka kamppaili kuoleman kanssa?

Aioin hypätä jo aaltojen kuohuun, kun äkkiä välähtikin rinnassani viiltävä salama!

– Rakkaani! Sinäkö se oletkin? huusin ja samalla lyhistyin hervotonna maahan.

Minä nyyhkytin katkerasti.. kauan. –

Kun kuivuivat kyyneleeni, läksin rannalta keveällä mielellä.

Kerran minä katsahdin kuitenkin taakseni: näin vielä Surun yhä kalliolla seisovan, pää alas rinnalle painuneena...

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.