Suomenmaasta

Suomenmaasta. (Juhana Idänpään Heikkilästä.) Kirjoittanut Juhana Idänpään-Heikkilä

Suomenmaasta.

(Juhana Idänpään Heikkilästä.)

Seuraava kirjoitus, jonka unkarilainen vieraamme askettäin on julkaissut kotimaansa ”Pääkaupungin Lehdessä” ”Fövärofi Laåok”, ja joka heti sen perästä saksaksi käännettynä ilmestyi tuossa suuressa ja yleisesti luetussa ”Pester Llyd’issa”, on epäilemättä huvittava Hämeen Sanomain lukijoita, jonka vuoksi sen tähän käännämme.

Franskalaiset ovat maan mainioita maantieteen tietäjiä ja me heitä nauramme aika lailla, kun esim. hakevat Budapestiä Lyybekin läheisyydestä; mutta emmepä me Unkarilaisetkaan ole paljon parempia. Pariisia emme tosin hae Kamtshatkasta, mutta minkälaiset käsitteet ovat meillä esim. Suomenmaasta? Lukijana varmaankin luulevat – pyydän tätä koukkausta anteeksi – että minä täällä lunta tahallaan polvia myöten, että minulla on peuranliha ruokana, kalanrasva juomana ja jääkarhut sekä ketut seurana, – ne jotka tietävät, että Suomessa on ihmisiäkin, pitävät heitä Eskimolaisina tai kumminkin Lappalaisina. Mutta niin kuin sanoin, niin minulla ei ole tilaisuutta lunta kahlata polvia myöten (jospa toki olisi sitä”) enkä syö peuranlihaa, vaan siivoja, sivistyneiden ihmisten ruokia (Berlinin kokit saattaisivat tulle tänne keittämistä oppimaan); en juo kalanrasvaa, vaan totia, punssia, olutta, portviiniä ja Rustin viiniä; ja lopuksi minä en seurustele jääkarhujen enkä kettujen kanssa, vaan rakasten kieliheimolaistemme, Suomalaisten kanssa, jotka vieraanvaraisuudessa kilpailevat Unkarilaisten kanssa, – ja kaunisten suomen tyttärien kanssa, jotka yhtä suuressa määrässä, kuin meidän Unkarilaiset kaunottaret olisivat koristuksena Budapestin korsolle*).

Silminnähtävää on siis, ett’ei tämä ole tuommoinen ”kalanrasva-maa”, kuin miksi sitä moni luulee; vieläpä nämä kunnolliset heimolaisemme yhdessä ja toisessa suhteessa ovat varmaankin edemmäksi päässeet, kuin me. Nyt tahdon vaan tuoda esiin yhden esimerkin, ja sentähden kirjoitan muutamia rivejä Juhana Idänpään Heikkilästä.

Kuka tämä JUHANA IDÄNPÄÄN HEIKKILÖ on? Kenties joku sotapäällikkö? – Ei sinnepäinkään. Vai joku etevä valtiomies? – Ei sitäkään. Vai ehkä joku saksanmielinen kirjailija? – Vielä vähemmin. – No mitä hän sitten on? – Varakas talonpoika, jonka talossa, Idänpään kylässä, likellä Hämeenlinnaa vietin muutamia päiviä.

Ystävällinen isäntäni, tohtori Arvid Genetz, joka meidän luonamme yhden vuoden kuluessa muuttui aivan selväksi Unkarilaiseksi, saattoi minut hyväntahtoisesti hänen luoksensa. Vanha Heikkilä, kuusikymmenvuotias, roteva mies, jolla oli hyvin älylliset kasvot ja kaunis kotkannenä, otti minut varsin ystävällisesti vastaan kuultuansa, että minä olin se ”unkarilainen tohtori”, jonka tulon Suomeen hän jo oli saanut tietää sanomalehdistä. Tuskin olimme käyneet istumaan, niin jo tuotiin tuota välttämätöntä kahvia – sillä Suomessa ei tapahdu, että laskettaisiin vieraita pois talosta mitään syömättä tai juomatta. Tavallisesti tarjotaan kahvia, vaikka tulet millä ajalla tahansa; ylipäänsä täällä juodaan hyvin paljon kahvia, vähintään kolmesti päivässä, mutta monessa, paikassa viisi ja kuusikin kertaa, ja kahvi on talonpoikien taloissa varsin tavallinen juoma. Sitä paitse on tapa vieraita kestitä myös teellä, ruotsin punssilla, todilla ja viinilläkin.

Wanha Heikkilä ensin puheen aluksi sanoi suuresti rakastavansa ja kunnioittavansa Unkarilaisia; hän oli lukenut Antti Almberg’in (Jalavan) ”Unkarin maan ja Kansa” nimisen teoksen, ja ylimalkaan olivat Unkarin seikat häntä hyvin huvittaneet. Monta asiaa hän multa kyseli esim. ”Kuinka Kossuth voi?” ”Missä hän asuu ja miksi hän ei palaa Unkariin takaisin?” ”Kuinka on Görhein laita?” ”Onko yleisön mielipide vieläkin häntä vastaan?” – Hän otti myös puheeksi nuorison demonstrationit Turkkilaisten puolesta ja sanoi ihmettelevänsä, että me nyt niin suuresti rakastamme entisiä verivihollistamme, Turkkilaisia. Sitten hän alkoi kiitellä Jókaita, jonka ”Uusi Tilanhaltia” nimisen, Almberg’in kääntämän romaanin hän oli lukenut; hän kertoi sen sisällyksen, vieläpä varsin uskollisesti ja kuvasi hyvin sattuvasti muutamain sen etevämpien henkilöjen luonnetta.

Myöhemmin hän näytteli huoneitansa. Hän asuu somassa keksikertaisessa puurakennuksessa, sillä Suomessa rakennetaan enimmiten ja maalla yksinomaisesti puusta; talo on somasti ja mukavasti sisustettu, jokseenkin samaan tapaan, kuin varakasten porvarisperheitten asunnot meillä. Huoneitten seiniä kaunistavat mainioin miesten kuvat; hänen kamarissaan näin pienen soman kirjaston ja siinä Suomen uudemman kirjallisuuden parhaita teoksia. Ukko Heikkilä ei ole koskaan koulua käynyt, sillä hänen nuorena ollessaan ei ollut vielä kansakouluja; isältänsä, äidiltänsä hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan ja on sitten myöhemmin lukemisen kautta hankkinut itsellensä melkoisen sivistyksen. Nytkin hän ostaa kaikki paremmat suomalaiset kirjat, niin pian kuin ilmestyvät, ja pitää useampia sanomalehtiä; ”Uutta Suometarta”, ”Kuukauslehteä”, ”Suomen Kuvalehteä” ja Hämeenlinnan paikkakunnan lehteä. Suomen kirjallisuutta koskevat ja valtiolliset seikat häntä suuresti halustuttavat ja hän arvostelee niitä kaikkia aivan järkevästi.

Kenties lukioita huvittaa, jos kerron, kuinka hänen luonaan eletään ja ruumista ravitaan, koska siitä voipi saada yleisen käsityksen varakasten Suomen talonpoikain elämänlaadusta. Niin kuin sanoin, on heillä kahvinjuonti suuressa määrässä tapana; aamulla tuskin saapi silmänsä auki, ennekuin jo tuodaan kahvia kaikenlaisten makeain leivosten kanssa. Tämä on ensimmäinen aamiainen. K:lo 9—10 seudussa syödään toinen aamiainen, johon kuuluu: maitoa, voita (Täällä käytetään ainoastaan voita ruoissa**) ja joka ruoan kanssa syödään voileipää, paljasta leipää ei juuri ollenkaan) juustoa, sardiinejä, suolattua lihaa, lohta ja jonkinlaista paistia. Leipää on kolme lajia: vehnä eli nisuleipää, jotka köyhä kansa ei kuitenkaan ollenkaan käytä sillä vehnä on harvinaista Suomessa, vaan yleisin on tavallinen ruisleipä, ja löytyy vielä kolmaskin laji: kovaa litteätä kakunmuotoista hapanta leipää, samallaista, kuin ruotsissa käytetään, tätä paistetaan tavallisesti puolen vuoden tarpeet kerrassaan. – Päivällistä syödään k:lo 2 ja 3 välillä ja siihen kuuluu: voita, lohta, muuta paistettua tai keitettyä kalaa, suolaista lihaa, savustettua lihaa, juustoa, paistia, keitettyjä kaaliksia; kesällä atria tavallisesti päätetään mansikoilla, joita syödään paljon kerman ja sokerin kanssa; keskellä tai lopulla päivällistä syödään joskus lihalientä tai taalepiimääkin sokerin ja inkiväärin kanssa. Päivälliseksi ei ole tapa juoda mitään. Iltainen (k:lo 8—9 paikoilla) on taaskin samallainen, kuin toinen aamiainen; tätä paitse niin kuin jo mainitsin juodaan kahvia tai teetä useampi kerta päivässä. Vielä mainitsen sitäkin omituista tapaa, että vaimopuolet eivät syö yhdessä miesten kanssa; emäntä käypi usein sisässä istuutuu huoneesen, puhelee vierasten kanssa, mutta ei ateroitse heidän kanssansa.

Jos joku tulle vieraiksi, niin hän astuu hiljaa huoneeseen, tervehtii sisällä olevia, mutta niin hiljaa, että sitä tuskin kuulee, vetää sitten taskustaan puupiipun, menee isännän tupakkarasian luo, panee piipun palamaan ja käypi seinänviereen istumaan, sitten – istuu aivan äänetönnä. Eteläiset suomalaiset ovat ylipäänsä sangen hiljaisia, flegmaatillisia ihmisiä, etenkin talonpojat; ainoastaan väkeväin juomain ääressä elpyvät pikkusen. Varsin vaikeata on saada talonpoikaa selvittämään, mitä varten hän oikeastaan on tullut; sillä ensin johdatukseksi hän on hyvän aikaa aivan vaiti, sitten seuraa taas toinen johdatus kylvöstä, heinästä ja säästä – kaikki lausuttuna aivan hiljaisesti, kunnes hän viimein tuopi kuuluviin sen asian, jonka vuosi hän tuli. Tätä on minun ollut tilaisuus huomata sekä Idänpäässä, että muuallakin.

Täten olen yleisillä piirteillä kuvannut varakkaan Suomen talonpojan. Ukko Heikkilästä vielä sen vaan mainitsen, että ympäristön asukkaat, yksin sivistyneetkin, suuresti häntä kunnioittavat; on useamman kerran ollut valtiopäivämiehenäkin ja oivallisesti käyttänyt itseään.

Tällaisiakin ”talonpoikia” on Suomessa.

(Toh. Jooseppi Gzinnyel.)

Lähde: Hämeen Sanomat n:o 37, 17/9/1879