Suomen viljelys
Suomen viljelys. Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén |
1800. |
- Kai elät, kehuttu sä keskuushyve vielä?
- En kuvaas Kreikasta ja Roomasta, vaan sun
- näen Pohjolassa nyt mä itses. Metsään siellä
- paeten pyhyytes sä kätkit runnotun.
- Ja rauha, valistus ne tarjoo loiston, jota
- maass’ urhotöiden et suurempaa saanutkaan.
- Uroita vaatii myös se sota,
- kun turhuus, velttous ja raakuus voitetaan.
- Niit’ on; ja, Suomi, saat myös vihdoin pääsi nostaa
- Euroopan jaloimpain sä lasten rinnallen.
- Mitk’ aiheet toivon – kas! – on laaksossasi, josta
- jo itkun ajat pois käy kanssa sumujen!
- Tuhanten käsien ken ketjun kaunokaisen
- korvesta johti runotartes rannoillen?
- Ken iski tulen isänmaisen,
- min säen liekkiin saa jo rinnat kaikkien?
- Isäini seutu! Ei nyt vaurastustas estä
- sisäinen sorranta, ei raasto ulkomaan.
- Mut poikas vieläkin nyt metsän sydämestä
- leiväksi kehnoa käy kaarnaa ottamaan.
- Kuin julmus, luontokin lahjansa tuhoaapi:
- nietoksen värihin saa viljan julma yö.
- Tai tulva seudun upottaapi,
- tai liekki ytimen ja mehun kaiken syö.
- Sinulta, Birger, sai maa kaunis itsellensä
- valtaajan koston sijaan armon valtiaan.
- Sen metsäkentätkin soi jylheydessänsä
- aarteita, joiden arvon havaitsit sä vaan.
- Sen kansa, hitainen ja juro tavoiltansa,
- se kesytönnä soi sun nähdä kuitenkin,
- hiljaisen voiman, kunnon kanssa,
- lujuuden, kohoovan kuin patsas, pilvihin.
- Vaan turhaan tehdystä sä läksit linnastasi
- kaskelta kaskelle ja savupirteillen,
- viisaalla voimallas ja uljaudellasi
- raakuutta vastahan voitolla taistellen.
- Lain uhkaa voimakkaampi templin lohdutuskin
- sai asutuiksi kolkot seudut – turhaan vaan:
- se Pohjaan siirtymään sai tuskin
- vähääkään teltit, porot auhdon Lapinmaan.
- Maakuntas, koko valtakuntas ajan pahan
- hirmuisen hairan taistokentäks tulikin:
- sen turmanhenki, valmis vaivas raiskaamahan,
- toi valtain myrskypilvein pyörteen tännekin.
- Välistä Idan raakalaiset raivosivat,
- välistä haave Roomast’ yössä rikosten;
- vain hirmuks portit aukenivat
- pyhätkin lakitupain, templein, linnojen.
- Sun, säikytetty kansa, kummastelemasi,
- komeat tornit kalliiks sulle tulivat.
- Ja minkä hedelmän myös kuulemisestasi
- airuet Jumalan ja vallan antoivat?
- Sen, että Pietarin myös Tapion kanssa puki
- lumouslauluihinsa kansan loitsijat;
- ett’ tuhannet tyrannit luki
- sun kaikki vakos, kaikki laumas karitsat.
- Tulisin lauleluis, mit luonnosta vain vuosi,
- ja sananlaskuin, syväin tuumais aartehin,
- perheesi kuninkaana, raudall’ oman suosi
- taistellen vastahan petoja, nälkääkin;
- seuduissa iloisissa, hirvein kotomailla,
- sä, poika Skytein, olit viisas, onneinen; –
- nyt olet vapauttas vailla:
- sen vaihdoit – kelloin kaikuun, piiluin hohteesen!
- Vaan vihdoin sumu käy pois valtain, templein päältä:
- valistus, totuus, hyve astuu taivaasta.
- Poltettuin rantain verivirrat poistuu täältä,
- ihmisten päät ei nyt kaunista linnoja.
- Kas, riidan aaveet kauhistuu, ei säily maassa,
- vaan poistuu, turhaan yön varjoihin lymyten.
- Sä vapautit, jalo Waasa,
- myös Suomen kansan uljaan, hyväavuisen.
- Hyljätty kansa, sun kielelläs – kuule tuota! –
- jo pyhä totuus saarnaa rauhaa, valoa,
- kuvastuin ristiltä, kun siinä verta vuotaa
- Jumalan juurikuva ihmismuodossa.
- Jo sorron linnat on rannoillas ränstyvinä:
- sull’ yks on kuningas ja Jumal’ yksi vain.
- Manhemin lasten seass’ sinä
- lujennat lujain Taalain miesten kanssa lain.
- Ojenna vakaa kätes yli Baltin hiekkain!
- Sodassa, rauhass’ oli veljes Ruotsin mies.
- Teill’ yks on maine. Jalo sankari sun miekkain
- melskeessä Leipzigissä oivaks urhoks ties.
- Myös hänen tyttärensä vihki kalliin meille
- totuuden, kauneuden ja hyveen temppelin,
- ja tuottaville papereille
- kirjoitti Kaarlon säästönhenki nimeskin...
- Vaan haamuin toivoton taas joukko hiiviksivi
- majoistas pakoon, tainnuksissa hädästään.
- Maas hylkäs poikansa ja, julmana kuin kivi,
- vain tyhjät vaot soi hänelle kynnöstään.
- Täys kuolevia vain maanties on; »auta, auta!»
- Ne pyytää hoippuen ja kaatuu kuolemaan.
- Pois kuolkaa! Rauhan antaa hauta:
- äidiltään leipää siell’ ei itke lapsikaan.
- Vaiheille vaivain viety onneton mun maani!
- Sun turmanvirtas käy vain kuohuun suurempaan:
- kun ensin nälän raivo, ruton myrkky vaani,
- niin loput sota peittää polttoon, veriin vaan.
- O! muistot ajan sen, kun maamies, auraltansa
- ajettuna, löys vain ruumiita majastaan,
- kun korvessa hän petoin kanssa
- vaivaajain sadat piinasurmat vältti vaan!
- Pitk’ oli, synnyinmaa, sun kurja aikas juuri;
- vaan kaikkein kamalin ol’ aikakausi tää,
- mi muistoin parvessa on pyramiiti suuri,
- maan turhain toivojen velasta raskas pää,
- mi peittyy ukkospilviin; juureen varjon heittää
- yö, autio kuin haudan yö. – Se haihtui jo:
- sait vainajasi hautaan peittää;
- nyt haut’ on uutten poikais viljavainio.
- Äl’ ihmistavalla sä huomaamatta jätä
- valoa itkun päiväin, nähden varjon vain!
- Palosta älä muista tuhkaa vain ja hätää,
- vaan uusi rakennus myös aikain parempain!
- Kas, hädän antamin, niin tavattomin tarmoin
- vastustain voimaa vihollisten, luonnonkin,
- vaiheissas seisot voitoin varmoin,
- kaunistus Ruotsin ollen ynnä tukikin.
- Kas, koko Idän mahti murtuu kallioissa
- rannallas, jolle Svea linnan tehnyt on!
- Kas, peikot karjuu turhaan Pohjan louhistoissa:
- lain nuija kädessä on Waasa-urohon!
- Kas, säännöllisiin kenttiin sääntyy korpes, joihin
- pesille petojen jo kasvaa kaupunki!
- Kas, kauas Intian saaristoihin
- vapaana siteistään jo liitää lippusi!
- Iloitse: unheesta sun nostaa rivi Kustain.
- He arvos huomaavat kurjassa tilassas.
- Et raastettuna kautta Slaavein tekoin mustain,
- siskoilles jakamaan käyt leipää laaksoistas.
- Surusi unohda! Ne loisto vie, mi koittaa
- sinulle päivistä jo Kustaa Aadolfin.
- Sull’ leikkuuseppeleen hän voittaa,
- sulomman seppeltä, min kannoit kyynelin.
- Hän, kanssa riemuin kokoontuneen piirin jalon,
- hyveiden lämpimän ja liekin levittää
- ja uusin istukkain ja uusin sädevaloin
- sun kansas sydämen ja seudun sivistää,
- näin ohjaa nuoren mieles, koskes kuohuvaisen,
- puhdistaa taijat, hallat rantais sumuisten:
- on lailla soiton orfilaisen
- väkevä ääni innon isänmaallisen.
- Mua hurmaa ääni sen: kas, kaunoisena vasta
- näen maani toivon peilissä kuin Albionin:
- on seudut täynnä laivaa, leivoa ja lasta,
- maan tuotteet virta vie lahdelmaan kuhunkin.
- Näen maani poikain älyn taiteen työssä ani
- ylevän loiston levittävän piirissään.
- Rinnalla Ruotsin Suomeani
- ihmehtii maailma, mi siit’ ei tiennytkään.
Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.