Suomen synty
Suomen synty Kirjoittanut Elias Lönnrot |
- Kulki kuuluisa Kaleva,
- Poikinensa poikutteli,
- Etsien elinsijoa,
- Asuinmaata arvaellen.
- Kaukoa Kaleva kulki
- Päivän puolelta iteä,
- Päässyt päätänsä pakohon
- Ihmisiltä ilke’iltä,
- Jotk’ olivat joutunehet,
- Tullehet tulille niille,
- Kussa lasna laaksoloissa
- Kuunteli kevätkäkeä.
- Paljo maita matkusteli,
- Paljo maita, paljo soita,
- Paljo synkkiä saloja,
- Korpimaita kauhe’ita.
- Ei löynnyt elinsijoa,
- Asuinmaata armahinta,
- Viikon vierevän ohessa,
- Eikä viikon, eikä toisen,
- Yhen kuun kuluajalla;
- Missä maat ylen matalat,
- Kussa kankahat katalat,
- Muut paikat pahannäköiset:
- »Ei siinä sijoa mulle,
- Ei oloa onnellista».
- Niin tuli Nevan joelle,
- Laatokan lahen perälle,
- Siirtyi siitäki etemmä,
- Pääsi vielä päiväyksen;
- Näki maat, metsät ihanat,
- Saavutti sataiset järvet,
- Salot, saarimaat tuhannet.
- Loi silmänsä loitommalle,
- Etäämmälle ennähytti,
- Keksi vuoret, keksi vaarat,
- Keksi kukkulat komeat,
- Lehot, laaksot lempehimmät.
- Katselevi, kuuntelevi;
- Niin kuuli kevätkäkösen
- Laulelevan laksomailla,
- Kuni muinenki kotona,
- Elomailla entisillä.
- Sanan virkkoi, noin nimesi,
- Itse lausui ja pakisi:
- »Tuotapa minäki toivoin,
- Ikävöin ikäni kaiken,
- Käen kullan kukkumatä,
- Hopean helähtämätä».
- Meni mielehen ajatus,
- Tuli tuo ikuinen tuuma:
- »Lietkö suotu maa suloinen,
- Maa ihana arvattuna
- Asunnoksi armahaksi,
- Onnelliseksi oloksi.
- Olet _suotu_ onnekseni,
- Arvattu asuakseni;
- Niin sun _Suomeksi_ nimitän,
- _Suomen_ maaksi mainittelen».
- Siitä sai nimensä Suomi,
- Sai nimensä suomisesta,
- Kalevasta kansan juuren,
- Suuresta sukuperänsä,
- Mainiosta maan eläjät.
- Vieläki kevätkäköset
- Laulelevat laksomailla,
- Yhet laksot, yhet laulut,
- Yhet armahat asunnot,
- Ei ole yhet asujat,
- Yhet korvat kuulemassa –
- Jo on kauvanki Kaleva
- Ollut poissa poikinensa.
Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.