Suomen sepoille
| Suomen sepoille. R. S. T:n talvijuhlassa 18 2/12 99. Kirjoittanut Samppa Luoma |
I.
muokkaa- Sep’ on seppo Ilmarinen,
- veli vanhan Wäinämöisen,
- joka ensin pajan laati,
- pajan laati, ahjon laittoi
- sekä lietsimet latasi
- tällä maalla mairehella,
- Suomen niemellä hyvällä,
- yhtenä kesäisnä yönä,
- kahden kallion välihin.
- – Päivän laati lietsimiä,
- toisen ahjoa asetti,
- päivänä jo kolmantena
- alkoi rautoa takoa
- ahjolla, alasimella,
- vasaroilla, valkkamilla.
- Kun on lietsoi liehautti,
- säikkyi hiilet säkenihin.
- Kun on lyödä lynnähytti,
- kalke kuului kuun tupihin,
- sieltä pilvihin samosi,
- laski sitte lainehille.
- Aallot loiskui luotoloihin,
- kallioihin kaljahutti,
- jotta kuuli kaikki kansa
- kumua ylen kovoa
- pirtissä istuessansa.
- Kuulusteli kummaksensa
- kansa Wäinön, arvelevi,
- aattelevi,
- mik’ on kamu kankahalla,
- mikä mätkinä mäessä,
- ritinä risukasassa.
- Onko turma maille tullut,
- vaiko pensahat palavi
- Kalevalan kankahilla,
- Suomen suuressa salossa?
- Tuota tuossa mietitähän,
- katsotahan, kuunnellahan:
- on niin kummasti kumuaa,
- helskyttää niin heleästi,
- kun on paasia paloisi,
- särkisi kivisiruja – –
- Kunnoton kulopaloksi
- sauhu, pieni saunaksikin,
- säkenet ylen sakeat – –
- Totta tiesi tehtäväksi
- Kalevalan urho kansa
- Suomen suuressa salossa
- kun niin outo ääni soipi
- kuusikosta, kumahtelee
- lentäin lehtojen ylitse,
- kankainen kainaloitse,
- täyttää vuoret, täyttää laaksot,
- soipi niin ylen somasti.
- Kokoontui pajan ovelle
- kansa kaikki, pienet, suuret,
- ihmettä imehtimähän;
- ei oo turma maille tullut,
- eikä kuolema kohannut,
- kotus vain on kankahalla,
- kaunis pirtti kuusikossa;
- nurkassa tuli tuhisi,
- peurannahka puhalteli.
- Itse seppo Ilmarinen
- seisovi selin tulehen,
- takoa taputtelevi
- rautoa tuli-punaista.
- Käänteleikse, katseleikse,
- siitäpä hyvä tulevi,
- koituvi ylen ihana.
- Takoi päivän taputteli,
- heilutti hiki otsassa,
- tunsi hyvän tehnehensä,
- parahan osannehensa,
- jost’ on ilo ihmisillä
- lauha ihmislapsosilla.
- Silloin Wäinön kansa näki
- taivaankannen päänsä päällä
- täynnä tähtiä, tuhansin,
- päivyt tähtien kesellä.
- Päivyt paistoi pirttilöihin
- kuu niin kauniisti kumotti,
- jott’ ei moista ennen nähty
- näillä mailla mairehilla,
- Wäinölän kivi ahoilla.
- Jo pian paja kohosi,
- yksi siellä, toinen täällä,
- pitkin Wäinölän kyliä,
- kun on taito tarkattihin,
- huomattiin ikihyväksi.
- Raataa niissä rakettikin
- miesten miekoiksi hyviksi,
- tehtihin työkaluiksi,
- joilla maata muokattihin,
- kannot irti kiskottihin,
- maita pelloks pengottihin.
- Siitä kasvoi kaunis vilja
- onneksi kovaosaisen
- kansan, paljo kärsinehen.
- Siitä jatkoi esi-isät
- työtä, jonka Ilmarinen
- oli kerran alkanunna.
- Suomen kansa siitä varttui,
- väestä ylen vähästä,
- kun on voimin työtä väänsi,
- Luojahansa luottain aina
- kulki tietä viitottua.
- Siitä kansan onni koitui.
- Tiesi tielle tullehensa,
- oikeaan osannehensa,
- jott’ei kadu kulkuansa
- sinä ilmoisna ikänä.
- Niitä toivonsa heräsi
- uuden Sammon saamiseksi,
- jost’ on ilo ihmisillä,
- lauha Suomen lapsosilla.
II.
muokkaa- Kauvan kulki kansa Wäinölän
- pimeätä korpipolkuaan,
- kauvan kesti, kesti kytien
- ahjo, ennen kuin sai hehkumaan.
- Sammunut ei sentään tuli,
- kohta liekkihin se leimahtaa.
- Räytyneeks jo luuli Kalevan
- tulen maailma ja kulttuuri,
- siks’ kun nähdä saivat, Pohjolan
- taivas miten tulta hulmuvi;
- leimuun sai sen itä tuuli,
- kansan sydämeen kun puhalsi.
- Siksi sepot, työhön joutukaa,
- yksin mielin valon ahjon luo!
- Hiili sydänmaille kantakaa,
- kortes, seppo, yhteistyöhön tuo;
- yksimielisyys on voimaa,
- sillä vuoriakin siirtää voi!
- Uusi ahjo, keskeen syvien
- rivien te, sepot, laittakaa,
- ja mitä kansan kallehinta on
- sota-aseiksi se takokaa;
- aseiks’ totuuden ja valon,
- vaan ei välineiksi verityön!
III.
muokkaa- Kas, sitte, veikot, tuhansin kun ahjot hulmuaa,
- ja tuhansista tulista säkenet suihkuaa,
- niin silloin maailma nähdä saa, mit’ tämä kansa voi,
- kun helkytykset seppojen korvesta Suomen soi!
- Jos muut jo silloin väsynyt, on meillä kuntoa,
- me maailmalle näytamme Suomemme sointuja,
- ja kansat sivistyksensä näkevät vanhenneen,
- ja uuden valon vartijaks’ Pohjolan astuneen.
- Ja silloin maailman huomion saa Hakkapeliitat,
- kuin muinoin, jolloin verisin miekoin he sotivat;
- vaan silloin joukko toinen on ja toiset toivehet,
- ei johda meitä sotaisuus, vaan uudet aattehet.
- Tää kansa pieni, köyhä on, vaan siihen luottakaa,
- ett’ tarmo, yksimielisyys voi kaikki toimittaa;
- sen näytti Kreikka aikoinaan ja kansa Karttaagon,
- mit’ valo, yksimielisyys ja tarmo kansan on.
- Nyt meitä, veikot, innostaa maan suuret toivehet,
- kansamme valo, vapaus, ei kalvat veriset.
- Ei meitä idän irnusäät voi lyödä, masentaa,
- me saamme toivon touosta satoa odottaa.
- Se toivon touko kukassaan jo meillä kukoistaa,
- ja valon viljavainio satoa ennustaa,
- vain lisää työhön tarvitaan, väkeä toukohon,
- me toivon toukopellolle! se tehtävämme on!
- Ja sepot uudet takovat kansalle asehet,
- joill’ miehissä me katkotaan kansamme kahlehet!
- Kun näin me voimin työnnetään, niin aika pian on
- jo käydä viljaa korjaamaan toivomme toukohon!
Lähde: Luoma, Samppa 1900: Laulurunoja. Antti Hautala, Kokkola.