Suomen puolustuksesta suuren Pohjansodan aikana

Esitelmä, jonka Historiallisen Seuran vuosikokouksessa marraskuun 9 p. 1917 piti K. O. Lindeqvist

Tarkoitukseni on esitelmässäni käsitellä Suomen puolustustoimintaa koskevia seikkoja suuren Pohjansodan aikana. En tietysti saata yksityiskohtaisesti kertoa koko tämän pitkän taistelun menosta, mainitsen vain joitakuita yleisiä piirteitä, jotka osottavat, minkälaisissa olosuhteissa Suomen puolella sotaa oli käytävä ja jotka toivoakseni jossakin määrin saattavat valaista itse tapahtumia sekä selittää syyt, minkätähden sodan lopputulos tuli sellaiseksi kuin tiedämme sen tulleen.

Heti Narvan taistelun jälkeen näkyy Kaarle XII:lla olleen halu vielä lähteä hätyyttämään venäläisiä; hän tahtoi näet tunkeutua Venäjän rajan yli ja valloittaa Pihkovan, tehdäkseen saamansa voiton siten vankemmaksi. Mutta hänen kenraalinsa, etupäässä Rehnsköld, kehottivat häntä luopumaan tästä aikeesta,elatusvaroja kun olisi ollut mahdoton saada niillä laajoilla harvaan asutuilla seuduilla, joiden kautta sotajoukon oli kuljettava, varsinkin kun venäläisten tapoihin kuului hävittää kaikki varastot ja tehdä maa autioksi. Hän heittikin tämän tuumansa ja lähti Puolan kuningasta vastaan. Selvää kuitenkin oli, ettei taistelu tälläkään puolen tulisi taukoamaan, ja sen vuoksi kuninkaan täytyi jättää Itämeren-maakuntiin melkoinen määrä joukkoja. Ja vaikka pääjoukko lähti pois, näyttää kuitenkin siltä, että sotaa venäläisiä vastaan olisi tahdottu tehdä hyökkäyssodaksi; tällainen sodankäyntihän kuului Ruotsin vanhoihin traditsioneihin. Hyökkäämään kehottaa kuningas itse tänne jääneitä sotapäälliköitä; Narvan uljas puolustaja Henning Rudolf Horn uskoi myöskin, että ankarasti ahdistamalla olisi parhaat tulokset saatavissa; kenraalimajuri Kaarle Magnus Stuart, jonka kuningas jätti Kuurinmaan kenraalikuvernööriksi, teki niinkin rohkean suunnitelman, että Laatokan poikki olisi pienillä laivoilla vietävä 12,000 miestä; Laatokasta Syväri-jokea myöten oli mentävä Äänisjärveen, jonka pohjoisrannalle tultua lähdettäisiin Arkangelia valloittamaan; siten saataisiin Venäjä kokonaan eristetyksi länsimaista. Tästä miltei haaveellisesta ehdotuksesta ei kuitenkaan tullut mitään. Gööteporista lähetettiin kuitenkin keväällä v. 1701 muutamia laivoja Vienan vesille; mutta niiden retki päättyi onnettomasti. Ne hyökkäysyritykset taas, joita Itämeren-maakunnista tehtiin Venäjän rajan toiselle puolen, supistuivat muutamiin vähäpätöisiin ryöstö- ja hävitysretkiin, joista ei sen parempia tuloksia ollut kuin että venäläiset kostivat vielä runsaammalla mitalla. Nämäkin loppuivat ennen pitkää; Ruotsin joukkojen täytyi asettua kokonaan puolustavalle kannalle. Mutta huonosti puolustuskin menestyi; venäläiset saivat pian voittoja sekä valtasivat alueen ja linnoituksen toisensa perästä.

Se sotavoima, jonka kuningas Kuurinmaalle mennessään jätti Itämeren-maakuntiin, oli noin 30,000 miestä, eikä siis silloisiin oloihin nähden varsin vähäinen. — Hänen oma sotajoukkonsa oli Riiaan tultaissa noin 23,000 miestä. — Mutta näiden miesten täytyi olla hajaantuneena siellä täällä laajalla alalla, mikä vaikeutti yhtenäistä ja pontevaa toimintaa; Itämeren-maakuntien monissa linnoituksissa tarvittiin runsaammin kuin puolet tästä voimasta, ja toisesta puolesta muodostettiin 3 armeijaa, mutta näistäkin täytyi aina pitää pienempiä osastoja rajapaikoilla vartiota pitämässä ja ehkäisemässä venäläisten hyökkäyksiä. Sotatoiminta olisi kuisenkin ajoittain vaatinut yhdessä kohden suurempia voimia, mutta niitä oli miltei mahdoton saada koolle pitkien matkojen takaa, varsinkin kun puuttui yhtenäistä, lujaa johtoa. Ja keskitetyn johdon puute oli alusta alkaen tämänpuoleisen sodankäynnin heikkoja kohtia. Kuningas kyllä seurasi aluksi Itämeren-maakuntien tapahtumia, antoi ohjeita ja määräyksiä, eikä hänen huomionsa hänen Puolassa ollessaan liene ollut niinkään kohdistunut yksinomaan August I:een ja hänen syöksemiseensä valtaistuimelta, vaan hän piti aina silmällä Venäjää ja muodosteli omia suunnitelmiaan ottamalla huomioon tämän- puoleisen sodan vaatimuksia ja tarpeita, kuten muutamat viimeaikaiset ruotsalaiset Kaarle XII:n historiantutkijat - esim. Hjärne ja Uddgren — väittävät. Varmaa ainakin on, että niin kauan kuin Kaarle XII oli lähempänä oman valtakuntansa maita hän oli tällä puolen olevien sotapäälliköiden kanssa kirjeenvaihdosa ja saattoi vaikuttaa siten tapahtumiin; suurin osa asioita, vähäpätöisimmätkin, kulki hänen kauttaan. Mutta ennen pitkää hän väsyy tähän kirjeenvaihtoon ja käskee päälliköitä kääntymään suoraan maaherrojen tai Tukholmassa olevien virkakuntien puoleen. Ja mitä kauemmaksi hän joutui Puolaan, sitä vähemmän hän saattoi seurata Itämeren-maakuntien sotatapahtumia. Hänen täytyi väkisinkin niistä vieraantua. Hänen sotansa ja Itämeren-maakuntien sota joutui siten kokonaan erilleen toisistaan. Huomattava kuitenkin on, ettei kuninkaan vaikutus koko sodan aikana tyyten loppunut, sillä aika ajoin hänelle tehdään tiliä maan tilasta, sotatapahtumista esitetään uudet suunnitelmat, ja hän lausuu myöskin arvelunsa niiden johdosta, antaa määräyksiä ja ohjeita, mutta ne ovat yleistä laatua.

Itämeren-maakuntien ja Suomen puoleisen sodan ylin johto tuli olemaan Tukholmassa. Sotaan lähtiessään oli Kaarle XII jättänyt valtakunnan asioiden hoidon eri virkakunnille, pidättäen itselleen kuitenkin ratkaisuvallan tärkeimmissä asioissa. Valtaneuvoskunnan sinänsä hän oli syrjäyttänyt ja valtuuttanut sen vain »arvaamattomien tapahtumain sattuessa, jotka eivät siedä niin pitkää viivytystä, että ne joutuisivat kuninkaan ratkaistaviksi, päättämään ja toimeenpanemaan, mitä Hänen Majest:nsa palvelukseksi oli tehtävä». Sotatoiminnan kanssa tekemisissä oli näin ollen monta virkakuntaa; valtiokonttorin tuli pitää huolta palkoista, maksumääräyksistä, leveransseista y. m. raha-asioista; sotakollegion tehtäviin kuului aseiden ja muiden sotavarustusten hankkiminen; mutta varsinainen johto oli kuninkaan asettamalla puolustuskomissionilla, johon kuului 8 neuvosherraa. Sen tehtävään kuului alkuaan vain kotimaan, s. o. varsinaisen Ruotsin, puolustuksen valvominen, mikä oli tärkeätä sen vuoksi, että Tanska aina oli epäluotettava naapuri; mutta myöskin Itämeren-maakuntien ja Suomen puolustus tuli sen valtapiiriin, ja v. 1703 kuningas nimenomaan määrää, että puolustuskomissionin tuli pitää huolta Itämeren-maakuntien ja Suomen sotavarustuksista ja joukoista odottamatta häneltä käskyjä ja määräyksiä. Laivasto, joka vuosittain myöskin otti osaa sotatoimintaan Suomenlahdella, oli kuitenkin erotettuna puolustuskomissionin käskynalaisuudesta, sillä se toimi Karlskronassa työskentelevän amiraliteetin ohjeiden ja määräysten mukaan. Ainoastaan silloin tällöin ne sopivat keskenään yhteisestä suunnitelmasta. Puolustuskomissionin kanssa sotapäälliköt ovat kirjeenvaihdossa, tekevät sille tiliä toimistaan, sekä lähettävät sille ehdotuksiaan, miten olisi meneteltävä, ja sen antamia käskyjä heidän tuli noudattaa. Mutta puolustuskomissioni oli liian kaukana voidakseen tapahtumia oikein arvostella, eikä se myöskään täsmällisiä määräyksiä antamalla kernaasti ottanut edesvastuuta itselleen. Strateegisiin seikkoihin se ei ollenkaan puuttunut, ja päällikön esittämät menettelysuunnitelmat se tavallisesti jätti näiden oman harkinnan varaan, he kun paikalla olevina saattoivat asioita paremmin arvostella. Päälliköt olivat erimielisiä eivätkä saattaneet saada aikaan yhteistoimintaa, vaikka sitä toisinaan yritettiinkin; niinpä esim. H. R. Horn ja V. A. Schlippenbach, joka oli Liivinmaalla, koettivat saada keskenään aikaan yhteistä toimintaa ja kehottivat Cronhiortiakin järjestämään suunnitelmansa sen mukaan, mutta tulosta ei syntynyt; v. 1703, jolloin venäläiset jo olivat saavuttaneet suuria edistyksiä, äsken mainittu Stuart teki yhteisen puolustussuunnitelman Itämeren-maakuntien puolustusta varten, lähetti sen puolustuskomissionille, mutta tämä ei ottanut siitä mitään lausuakseen, vaan lähetti sen V. A. Schlippenbachin, Riian kenraalikuvernöörin Kustaa Frölichin sekä Räävelin kenr.kuvernöörin Aksel Julius Delagardien arvosteltavaksi, ja sille tielle se jäi ilman mitään tulosta; ja vähän myöhemmin sama Stuart ehdottaa, että yhteinen ylipäällikkö määrättäisiin, muttei puolustuskomissioni sitäkään ota ratkaistakseen, vaan asiat jäävät entiselleen. Kun eri joukko-osastot toimivat ilman yhtenäistä suunnitelmaa erillään toisistaan, vaikutti se heikonlaisesti sodan menoon; venäläiset taas käyttivät sitä hyväkseen.

Kun tappioita sitten kärsittiin, syyttivät päälliköt toinen toistaan, valituksia sekä panetteluja lähetettiin hallitukselle; niinpä Inkerinmaan ja Suomen armeijan päällikköä Cronhiortia moitittiin monelta taholta. Horn syytti häntä toimettomuudesta, Nevanlinnan päällikkö Apollof teki hänet syypääksi Nevanlinnan antautumiseen, Cronhiort kun ei antanut suojelusväkeä, laivaston komentaja v. Numers valitti, että vaikka Cronhiort oli saanut tehtäväkseen tukea maan puolelta laivaston toimintaa, hän ei ollut tehnyt siinä kohden mitään. Mutta lisäksi vielä sotilas- ja siviiliviranomaisten kesken vallitsi huono sopu, mikä johtui etupäässä siitä, etteivät viimemainitut tarpeeksi avustaneet sotajoukkoa, nämä taas vetoavat kansan köyhyyteen, joka esti veroja saamasta, ja kansaa oli säästettävä kokonaan nääntymästä. Cronhiortin ankaria moittijoita oli Viipurin maaherra Lindhjelm; hän oli myöskin alusta pitäen huonoissa väleissä uuden ylipäällikön Mai dellin kanssa, ja kun Lybecker oli tullut Viipurin maaherraksi, alkoi hän heti vehkeillä Maijdellia vastaan, lähettäen pitkiä moite- ja syytöskirjoituksia Tukholman hallitukselle. Ja kun Lybecker taas sai sotajoukon komennon, alkoivat valittelut ja moitteet hänen ja Suomen muiden maaherrojen välillä. Yhteisistä kokouksista, joihin maaherrat ja päälliköt Tukholman hallituksen kehotuksesta toisinaan kokoontuivat maan puolustuksesta yhdessä neuvotellakseen, ei apua ollut. Esim. talvella 1702—3 olivat Turun, Häm.- Uudenmaan ja Viipurin maaherrat sopineet Cronhiortin kanssa siitä, että kukin heistä hankkisi vuoronperään 2:ksi kuukaudeksi armeijan tarpeet, mutta Cronhiort sanoo, etteivät he täyttäneet lupauksiaan, ja maaherra Lindhjelmistä hän sanoo, ettei tämä hanki hevosia muonavaroja kuljettamaan vaan »häväistyksellä peruuttaa käskyjäni» (med chikaner contramanderar).

Viipurin jouduttua venäläisten valtaan rupesi sodan vaara uhkaamaan itse Ruotsia; Suomen puolustus tuli emämaan edun kannalta entistä tärkeämmäksi. Sen vuoksi hallituskin kiinnitti tälle puolen suurempaa huomiota. Neuvoskunta, joka olojen pakosta Pultavan taistelun jälkeen oli ottanut itselleen suuremman valtuuden, lähettää tänne kenraalimajuriksi korotetun Hannu Henrik von Liewenin, joka aikaisemmin oli ollut Virossa, ottamaan selkoa Suomen oloista ja etenkin puolustuksesta; neuvoskunnan kokoonkutsumilla säätyvaltiopäivillä otetaan Suomen puolustus myöskin pohdittavaksi, ja sekä sekreettivaliokunnasta että aatelistosta lähetetään neuvoskunnalle pyyntö, että tänne lähetettäisiin ylipäälliköksi mieluimmin joku kenraaliluutnantti sekä hänen apulaisikseen kaksi tai kolme muuta kenraalin arvoista henkilöä. Liewen myöskin esittää neuvoskunnalle lähettämässään kirjeessä, että »Suomeen olisi lähetettävä päällikkö, jonka käskijävalta ulottuisi yli koko Suomen ja myöskin laivastoon nähden».

Neuvoskunta valtuuttikin heinäkuussa v. 1710 kreivi Kaarle Kustaa Nierohtin kenraalikuvernööriksi, antaen hänelle siten sekä sotilaskomennon että siviilihallinnon, koska se kaikkien epäjärjestysten välttämiseksi piti välttämättömänä, »että siellä joku henkilö valta-arvonsa nojalla säätää ja käskee mitä Teidän kuninkaall. Majesteettinne etu ja maan puolustus saattaa vaatia, varsinkin koska ei aika eikä tilaisuus aina salli, että me voisimme saada siitä tietoa ja lähettää tarpeellisia ohjeita», kuten neuvoskunta kuninkaalle lähettämässään kirjeessä lausuu. Kuningas valtuuttaa myöskin Nierohtin ylipäälliköksi, muttei mainitse hänen asemastaan hallintomiehenä, jonka johdosta hän siitä myöhemmin tiedustelee; mutta kuninkaan vastaus ei nähtävästi joutunut saapumaan ennen Nierohtin kuolemaa. Kaarle XII oli kuitenkin tammik. 7 p. 1711 kirjoittanut hänelle käskevänsä kaikkia Suomen ja Pohjanmaan maaherroja »kaikella mahdolli- sella avustuksella ja kannatuksella auttamaan häntä», jota paitsi hän vähää myöhemmin (toukok. 30 p.) antoi yleisen käskykirjeen, jonka mukaan maaherrojen niissä lääneissä, joissa oli sotavoimia, tai näiden läheisyydessä, tuli antaa komentavalle kenraalille apuansa kaikessa mitä sotaväen tarpeisiin vaaditaan, ja jos ei joku tee mitä vaaditaan, saa kenraali itse ottaa hänen läänistään. Ja näiden käskykirjeiden mukaan neuvoskunta kehottaa Nierohtiakin menettelemään.

Nierohtin täällä ollessa oli toiminta keskitetympi ja sen johdosta lujempi, varsinkin kun Nieroht, kuten tiedetään, oli jäntevä ja tarmokas mies; mutta riippuvainen hänkin oli Tukholman hallitusvirkakunnista ja myöskin kuninkaan määräyksistä; hän ei saanut käyttää kaikkia maasta tulevia veroja, hänen täytyi esim. keskeyttää ankara rästien periminen, kun kuningas antoi määräyksen, jonka mukaan verorästit annettaisiin anteeksi. Eikä hänen aikansa ollut pitkä. Jo tammikuussa 1712 hän kuoli, ja silloin Lybecker tulee uudelleen ylipälliköksi; hajaannus, epäjärjestys, valittelut, moitteet ja panettelut käyvät entistä räikeämmiksi. Lybeckerin täytyy neuvoskunnan kutsua pois, »vaikkakaan ei saattanut olla minkäänlaista epäilystä hänen rehellisestä tarkoituksestaan ja kyvystään, varsinkaan kun Teidän Kuninkaall. Majesteettinne on uskonut hänelle Suomen puolustuksen; mutta hän on koko Suomen kansakunnan vihan esineenä, päivittäin kun saapuu valituksia, myöskin nimettömiä, häntä vastaan, vaikka meidän täytyy olla vakuutettuja, että tämä tapahtuu ilman hänen syytään», kuten neuvoskunta kirjoittaa kuninkaalle. Lybeckerin jälkeläiseksi koetettiin saada jotakuta valtaneuvosta, joka arvonsa nojalla olisi saattanut paremmalla menestyksellä toimia, muttei kenelläkään ollut halua ottaa tätä epäkiitollista tointa vastaan; kenraaliluutnantti Taube siihen lopulta määrättiin, vaikka hänkin siitä esteli. Hän oli kuitenkin vain nimellisesti ylipäällikkönä. Kaarlo Armfelt, jolle Lybecker oli komennon jättänyt, johti tosioloissa puolustusta, siksi kun hän sai käskyn lähteä täältä. Se monipäisyys sekä siitä johtuva hajanaisuus, mikä hallituksessa vallitsi, vaikutti haitallisesti kaikilla aloilla, mutta varsinkin sotatoimiin, jotka vaativat suurempaa täsmällisyyttä, nopeutta ja lujuutta. Oli monta määrääjää; mutta yhtenäistä koossa pitävää mahtia puuttui. Kuninkaan olisi tietysti rajattoman valtansa nojalla tullut tätä edustaa, mutta hän oli kaukana kotimaasta, eikä hän saattanut sen vuoksi tapahtumia seurata; silloin kun hän oli lähempänä ja kauemmin samalla paikalla, yhteys oli verraten vilkas, esim. Saksista kirjeet kulkivat 10:ssä päivässä; mutta pitempien matkojen päähän kirjeenvaihto kävi hankalaksi, eikä aina kunnolleen tiedetty edes missä hän oli; vastaukset viipyivät kuukausimääriä, esim. Benderistä tavallisesti 6 kuukautta. Kotimaassa olevilla virkakunnilla oli epämääräiset valtuudet; tarpeellista yhteyttä ei ollut niiden kesken, mutta lisäksi ne arkailivat käskyjä antaa ja päätöksiä tehdä peläten edesvastuuta ja myöskin loukkaavansa kuninkaan majesteettia. Tämä vaikutti alaspäin kenraaleihin ja maaherroihin herpaisevasti ja heikensi heidän toimintaansa. Hajanaisuus, höllyys, kurittomuus, panettelut ja syytökset, joita yhtämyötään tehdään, muistuttavat niitä ilmiöitä, jotka seuraavalla aikakaudella olivat tunnusmerkiksellisiä. Suomen puolustussodassa on huomattavissa samallaisia oireita, jotka seuraavassa pikkuvihan sodassa esiintyivät paljon raikeämmässä muodossa.

Toinen ja vielä tuntuvampi haitta kuin sodan johdosta johtui tarvittavien varojen puutteesta, ja siitä tavallisesti kinastukset, valitukset ja muut ristiriidat johtuivat kenraalien ja maaherrojen välillä. Sota kävi monen mielestä jo alusta alkaen yli Ruotsin voimien; siitä neuvoskunta kuninkaalle tuontuostakin huomauttaa. Niinpä se kirjoittaa 22 p. syyskuuta 1704: »Teidän kunink. Maj:nne valtakunta alamaisineen ei milloinkaan ennen ole itsestään ollut kykenevä omilla varoillaan ja voimillaan ilman muiden avustusta käymään sotaa tai sitä kauemmin kestämään, vielä vähemmän se tätä nykyä saattaa kyetä, kun se jo viidettä vuotta on ollut ankaran sodan rasittamana», j. n. e. huomauttaen samalla Venäjän yhä paisuvasta voimasta. Muiden varoilla ja vieraissa maissa Ruotsin kuninkaat ja sotapäälliköt olivat ennen voittonsa suureksi osaksi saavuttaneetkin, emmekä saata käsittää, että Ruotsi olisi nytkään voinut edes näinkään kestää tässä sodassa, ellei Kaarle XII itse pääjoukkoineen olisi Puolan ja Saksin maissa ankarilla pakko-määräyksillä ylläpitänyt armeijaansa ainakin suureksi osaksi. Mutta vaadittiin hänenkin armeijalleen kotimaasta vuosittain, paitsi uusia miehiä, vaatteita y. m. tarpeita, ja sinne suurin osa menikin. Erään laskelman mukaan, joka nähtävästi on tehty valtiokonttorissa, otettiin Ruotsista sodan 10:n ensimäisen vuoden kuluessa noin 25 milj. hop. tal. ylimääräisiä varoja, jotka, vähäpätöisiä summia lukuunottamatta, käytettiin sotamenoihin, mutta vain lähes 2 ½ milj. eli noin 1/10 niistä joutui Suomen puoleisen sodan tarpeisiin. Pultavan taistelun jälkeen asema kävi paljon tukalammaksi. Vihollisten lukumäärä karttui: ne rupesivat hyökkäilemään eri tahoilta Ruotsin maihin, ja hallituksen huomio kohdistui luonnollisesti siihen vaaraan, joka etelästäpäin uhkasi varsinaisen Ruotsin maita. Suomen puoleiseen sotaan ei riittänyt enää mitään silloin kun sekin joutui pahimman vaaran alaiseksi; sen täytyi yksinomaan omillaan tulla toimeen silloin kun apu kipeimmin olisi ollut tarpeen. Hallitus ilmoittaa Nierohtille heti kun tämä oli Suomeen tullut, ettei hänen tarvitse ottaa ollenkaan laskelmiinsakaan minkäänlaista Ruotsista tulevaa avustusta; sieltä ei voitaisi lähettää miehiä eikä varoja. Saatamme käsittää kuinka ahtaissa taloudellisissa olosuhteissa puolustussota oli käytävä, varsinkin kun tiedämme, että edellisinäkin vuosina aina oli vajausta ollut ja sitä seuraavaa puutetta; esim. v. 1707 oli tehtyjen laskelmien mukaan vajaus sotamenoissa yli 43,000 hop. tal. ja seuraavana vuonna noin 60,000 hop. tal. Tämä ei tosin muodollisesti ole täyttä 1/10 osaa menoarviosta — se oli n. 550,000 ja 1708 noin 730,000 hop. tal. —, mutta on huomattava, että vajaus tuli tosioloissa paljon suuremmaksi sen vuoksi, että tarpeet olivat suuremmat ja että suuri osa määrätyistä varoista jäi saamatta. Melkoinen osa niistä piti näet tulla Suomesta; valtiokonttori lähetti maksumääräyksiä, jotka kertyneillä kontributsionivaroilla oli lääninrahastoissa lunastettava: mutta kun varoja ei maasta saatu, ei maksumääräyksiä voitu lunastaa. Esimerkkinä mainittakoon, että Turun lääninrahastossa ei voitu v. 1706 lunastaa kahta jotenkin pientä kahdelle Viipurin kauppiaalle annettua maksumääräystä, toinen 1,710, toinen 2,888 hop. tal. heidän armeijalle toimittamistaan tarpeista; samaan aikaan oli samassa lääninhallituksessa 40,000 hop. tal. maksumääräykset suorittamatta; v. 1708 oli vielä kahden edellisenkin vuoden maksumääräyksiä 26,000 hop. tal. lunastamatta. Sama laita oli muissa lääneissä. Viimein kävi rahan saanti yhä huonommaksi, esim. v. 1712 saatiin vain 4 à 5,000 hop. tal. eli suunnilleen sen verran minkä armeijan laskettiin kuukaudessa tarvitsevan. Suurin osa veroista otettiin silloin viljassa, jota v:sta 1710 alkaen oli hyvien satojen johdosta verraten runsaasti, ja ainoastaan hyvät sadot tekivät Suomessa sotatoiminnan viimeisinä aikoina mahdolliseksi siinäkin määrin kuin sitä ylläpidettiin.

Rahan puute olikin ainainen, mistä johtui monenlaisia haittoja sotatoiminnalle sekä ylipäällikölle mieliharmia; upseerit eivät saaneet lähimainkaan kunnollisesti sitäkään pientä palkkaansa, jonka heidän tuli saada. Tämä koski kipeästi varsinkin kaksinnus- ja kolmikasrykmenttien sekä värvättyjen joukkojen upseereihin, joilla ei ollut virkataloja, sillä näiden omistajat, jotka olivat varsinaisissa rykmenteissä, saivat ainakin jonkun verran niistä. Niinpä Maijdell sanoo v. 1705, etteivät upseerit ole saaneet 9:ään kuukauteen palkkaansa, ja Nieroht kirjoittaa v. 1711, etteivät upseerit siitä asti kun hän oli tullut päällikkyyteen eli 9:ään kuukauteen olleet saaneet muuta kuin 2 kuukauden palkan, ja »siitä mitä varemmilta ajoilta on saamatta, en tahdo mainitakaan», lisää hän, »mutta niistä monista valitteluista ja huokauksista, joilla minua päivittäin rasitetaan, sen paraiten tunnen». Armfelt kertoo elokuussa 1713, että upseerien täytyy olla pitkät ajat lääninhallituksessa odottamassa rahojen saantia; toiset saavat jonkun verran toiset ei mitään j. n. e. Samoin kuin palkat jäivät maksut leveransseista suorittamatta v:sta 1710 alkaen, mikä teki kauppiaat ja talonpojat vastahakoisiksi antamaan armeijalle tavaroitaan; yksityiset olivat toisinaan antaneet säästojän lainaksi; mutta kun niitä ei maksettu, ei sitäkään tietä kipeän tarpeen vaatiessa enää saatu. Sotakassa oli miltei aina tyhjä; esim. Nieroht sanoo Viipuria piirittämään lähtiessään, ettei siinä ollut talariakaan. Sen vuoksi ei satunnaisiin tarpeisiinkaan voitu saada tarvittavia varoja; niinpä sekä Maidell että Nieroht ja Armfelt valittavat, etteivät saata palkata vakoilijoita, ja vakoilujärjestelmä olikin tässä sodassa huonolla kannalla, samoin kuin 1808—09 vuosien sodassa; yllätyksiä tuli tavan takaa. Venäl. Myshlawjewski sanoo vakoilua niin heikoksi, että sitä voipi sanoa miltei rikolliseksi.

Armeijan muonitus tuotti myöskin paljon vaikeuksia. Viljavarat sekä muut ruokatarpeet, joita maasta saatiin joko veroina tai ostamalla, kuljetettiin Pohjanmaan tai Länsi-Suomen rantakaupunkeihin, joista ne porvarien pakko-otolla eli, kuten sanottiin »kruunaamalla» saaduilla aluksilla vietiin armeijaa varten rakennettuihin makasiineihin, joita oli armeijan tukipaikoissa. Sellaisena oli ensin Nevanlinna, niin kauan kuin sotaa käytiin Inkerissä, sittemmin Viipuri, kunnes sekin oli menetetty; Savonlinnaan kokoili Nieroht varastoja 1710, ja Viipuria korvaamaan hän koetti saada Vehkalahden, jonne hän rakennutti varustuksien suojaan makasiineja. Lybecker ne kuitenkin hävitti ensi töikseen otettuaan Nierohtin jälkeen uudelleen päällikkyyden, eikä armeijalla ollut sen jälkeen varmaa tukipaikkaa, johon olisi voitu suuremmassa määrässä koota varastoja. Hämeenlinnaa aijottiin siksi, mutta se oli huonosti varustettu ja asemansa puolesta epäedullinen, kuten Nieroht sanoo, »koska ei voitu tietää miltä taholta vihollinen tulisi». Siitä luovuttiinkin ilman vastarintaa. Pohjanmaan kaupunkeihin koottiin sitten jonkun verran viljaa, mutta tästäkin osa hävitettiin tai joutui se venäläisten haltuun. Makasiinien puute teki armeijan muonittamisen sodan viimeisinä aikoina vielä heikommaksi kuin se ennen oli ollut, vaikka viljaa olisi ollut saatavissakin. Sen kuljetus tuotti entistä suurempia hankaluuksia, kaikki kun oli maata myöten vietävä; mutta sitpaitsiLybecer siitä, ettei hän käyttänyt pakko-ottoja, joihin kuninkaan ennen mainittu julistus v. 1711 komentavan kenraalin oli valtuuttanut. — Tämä oli muun muassa yhtenä syytöskohtana, jonka nojalla sotaoikeus v. 1717 lausui kuolemantuomion. — Tunnetun entisen Nevanlinnan kauppiaan Juh. Henr. Frisiuksen ponnistuksilla saatiin armeija säilymään kokonaan nälkäkuolemaan nääntymästä.

Armeijan muonituksesta kun on kysymys, on vielä huomioon otettava se seikka, että sotatoiminta tapahtui useimmiten etäällä sieltä missä varastot olivat; niinpä tehtiin retkiä Nevanlinnasta Venäjän rajan taakse; ja kun Viipuri oli tullut tukipaikaksi, tahdottiin vallata takaisin Inkerinmaa, etenkin vastarakennettu Pietarin kaupunki. Ne seudut, joiden kautta oli kuljettava ja jossa armeija toimi, olivat olleet sodan jaloissa ja tulleet hävitetyiksi tai kokonaan autioiksi. Ei voitu sen vuoksi saada niistä tarvittavia ruokavaroja, eipä edes ajojuhtia kuormastoa kuljettamaan. Etäältä muista lääneistä oli sen vuoksi hankittava hevosia samoin kuin ajopelejäkin; mutta niin paljon kuin tarvittiin, ei milloinkaan voitu saada, ja ne mitkä monien muistutusten jälkeen saapuivat, olivat usein hyvin huonoja; niinpä Maijdell valittaa v. 1704, että Turun läänistä tulleet hevoset olivat niin huonoja, että ne perille päästyään pian kuolivat, ja ajopelit kokonaan kelvottomat. Seuraavana vuonna oli sama asia. Hevosten ruokaa oli myöskin vaikeata saada kokoon niin paljon kuin tarvittiin ja miltei mahdoton tarpeeksi suurta määrää mukana kuljettaakaan. Retkille ei voitu sen vuoksi viedä pitkäksikään aikaa ruokavaroja, ja näiden loppuminen teki paluun välttämättömäksi, yritykset sen kautta epäonnistuivat. Muonavarojen puutteen sotapäälliköt miltei aina sanovat vaikuttavaksi syyksi. Siihen Cronhiort aina vetoaa; Maijdell sanoo muun muassa v. 1704 täytyneensä keskeyttää retkensä Pietaria vastaan, kun armeijalle ei voitu hankkia elatusvaroja; Lybecker, varustautuessaan kuuluisalle retkelleen Inkerinmaahan v. 1708, oli pyytänyt kustakin läänistä 300 hevosta ja vähän myöhemmin saman verran lisäksi, sekä kunkin hevosen mukana selkäsatulan ynnä 2 tynnyrinsäkkiä ja yhden kyytimiehen 2:n hevosen kohdalle. Puolustuskomissioni jolle hän asian esitti, ei ollut hevosmäärän lisäämiseen oikein halukas, se kun rasittaisi talonpoikia liiaksi, mutta käski maaherrojen ne kuitenkin hankkimaan. Koko määrää hän ei kuitenkaan saanut mukaansa; hän ei voinut viedä muuta kuin yhden kuukauden varat, ja ruuan puutteeseen hänkin vetoaa puolustellessaan itseään retken epäonnistumisesta. Nierohtin yrityksen Viipuria vastaan keskeytti muonavarojen puute, Vehkalahden makasiineista kun ei voitu hevosten puutteen tähden niitä kuljettaa, jota paitsi hänen oli täytynyt jättää tykkinsäkin Kymijoen seuduille.

Suomen puolustusarmeija oli lukumäärältään aina pienempi kuin venäläisten; se vaihteli eri aikoina 6-ja 11,000 miehen välillä; mutta jos sitäkin olisi aina voitu käyttää sen mukaan kuin asianhaarat vaativat, olisi tulos epäilemättä ollut parempi. Muonavarojen puutteen vuoksi sen täytyi yhtämyötään olla hajallaan; sotamiehet lähetettiin tuontuostakin, usein jo aikaisin syksyllä, ruoduilleen virkistymään, kuten sanottiin, mutta oikeastaan kuluttamasta armeijan vähäisiä varoja, tai, elleivät olleet ruoduillaankaan, täytyi heidät hajoittaa laajalle alalle, joten heitä oli vaikea saada tarpeen tullessa kokoon. Kenraaliluutnantti Hannu Henrik Liewen sanookin v. 1710 eräässä ehdotuksessaan, ettei suuresta armeijasta saattanut olla täällä hyötyä, koska sitä ei voida järjestää yhtä hyvään kuntoon kuin vihollisen armeija oli; 1,000 ratsumiestä sekä 5,000 jalkamiestä olisi kylliksi, arvelee hän, mutta niiden tulisi olla ylentävänä joukkona», aina valmiina missä tarvittiin; ruokavaroja tarpeeksi, upseerien tuli saada palkkansa, ja tykistö oli oleva hyvässä kunnossa. — Tästä ehdotuksesta ei kuitenkaan mitään tullut. — Ratsuväkeä varsinkin oli vaikea ylläpitää, heiniä ja muita appeita kun oli vielä vaikeampi kuin ruokavaroja saada kuljetetuksi yhteen paikkaan tarpeeksi asti. Sen vuoksi Lybecker ehdottaa Nierohtille ja sittemmin hallituk- selle, että osa ratsuväkeä muodostettaisiin jalkaväeksi; hän vetoaa myöskin siihen, että ratsuväen on vaikea toimia sellaisessa maassa kuin Suomi on, monien järvien ja vuorien vuoksi, ja sen hyöty tähän nähden verraten vähäinen. Tätäkään muutosta ei pantu toimeen.

Jos vielä luomme silmäyksen itse sotamiehiin, jotka Suomen armeijassa olivat, niin emme niiden joukossa tapaa sellaisia, joita olemme tottuneet kaarlolaisiksi kuvittelemaan. Suomen armeijaan kuului pääasiallisesti kaksinnusväkeä, vähän kolmikkaita ja värvättyjä pieni määrä; sen jälkeen kun Maijdell nimitettiin ylipäälliköksi, toi hän tosin mukanaan oman rykmenttinsä, Häm.- Uudenmaan varsinaisen jalkaväkirykmentin. Näin ollen tämä Inkerin ja Suomen puolustukseksi määrätty armeija oli epäilemättä harjaantumiseen nähden heikoin kaikista joukoista. Kaksinnusmiehet, jotka olivat tietysti pääasiallisesti talonpoikaisrenkejä, oli ilman sanottavaa harjaantumista lähetetty sotaan; ruodut eivät saattaneet hankkia kunnollisia aseita, vaan vanhoja rikkonaisia, joita ei korjaamallakaan voitu saada käyttökelpoisiksi, kuten Cronhiort sanoo, ja Kaarle XII oli nimenomaan sanonut, että ratsumiehille sai antaa vanhat varustukset, ja hevonenkin saisi olla matalampi kuin varsinaisille ratsumiehille oli säädetty. — Karbiinin eli ratsumieskiväärin hankki kruunu.

Eikä tämänpuoleinen sotilas edes ulkoasultaankaan ollut kaarlolaisen sotilaan näköinen. Harvoin hänen yllään nähtiin tuota laissa säädettyä sinistä verkapukua; vaan hän kulki harmaasta kotikutoisesta sarasta tehdyissä vaatteissa, jotka ruodut hankkivat. Ne olivat halvemmat, mutta eivät kestäneet kauaa; Lybecker sanoo, että ne jo 6:ssa kuukaudessa kuluivat kelvottomiksi, ja ainakin kerran vuodessa oli puku uusittava, mikä sen johdosta itse asiassa tuli kalliimmaksi, kuin jos olisi paremmista aineksista tehty. Nämä sotilaat, joille ruodut kustansivat puvun, olivat sittenkin paremmassa asemassa kuin värvätyt, joille kruunun tuli hankkia vaatteet, sillä he eivät tarvittaessa niitä useinkaan saaneet, jonka vuoksi heidän täytyi käydä repaleisempina kuin muut. Aliupseerit taas, joiden palkka oli pieni ja sekin usein jäi saamatta, olivat niinikään surkeassa asemassa; »yksi on hankkinut itselleen vanhan sinisen takin, toinen saman komppanian mies käy vanhassa mustassa, punaisessa tai muunvärisessä», kirjoittaa Lybecker. Upseeritkaan eivät saattaneet pitää täysikelpoista pukua. Koko sotajoukko näytti ränstyneeltä ja rappeutuneelta päältä nähden, mikä oli omiaan alentamaan sen arvoa, ja päälliköt sanovatkin, ettei sennäköinen sotaväki saata herättää vihollisissa oikeata arvonantoa, ja että se lamauttaa asianomaisia itseäänkin.

Mitä taas taistelukuntoisuuteen tulee, oli sekin, varsinkin aluksi, huono. »Taistelussa sotamiehet eivät osaa oikein käyttäytyä, vaan lähtevät pakoon, jättäen upseerit pulaan», kuten Cronhiort sanoo. Mutta upseeritkin olivat saman ylipäällikön lausunnon mukaan taitamattomia, heidätkin kun oli yhtäkkiä usein toimeen otettu. Tietysti nämäkin sotamiehet saavuttivat jonkun verran harjaantumista ja kokemusta sodan kestäessä; mutta kenraalit, kuten Maijdell ja Lybecker, jotka olivat olleet kuninkaan armeijassa, pitivät heitä ala-arvoisina kuninkaan joukon miehiin verrattuina. Värvättyjen joukkojen miehiä he pitivät tämänpuoleisesta väestä paraimpina. Eikä sellaisissa oloissa, joissa Suomen armeija toimi, saattanut kehittyäkään sellaista lujarakenteista, yhteishengen elähyttämää joukkoa kuin kuninkaan armeija oli tai jollaiseksi se muodostui. Suomen armeijaa täytyi, kuten mainittu, jotenkin usein pitää hajallaan, joten se ei voinut tottuakaan yhteiseen laajaperäisempään sotatoimeen; sillä ei ollut sellaista jumaloitua päällikköä kuin kuningas oli sotilaittensa silmissä. Viimemainittujen itseluottamus kasvoi saavuttamiensa voittojen johdosta; mutta Suomen joukon täytyi aina taistella lukuisampaa vihollista vastaan; se kärsi tappion toisensa perästä, mikä oli omiaan lamauttamaan mieliä ja heikontamaan itseluottamusta ja toimintakykyä.

Järjestys ja kuri kävivät myöskin huonoiksi, ja tämäkin johtui suureksi osaksi vallitsevasta puutteesta. On kuitenkin otettava huomioon, että kansassa vallitsi suuri vastenmielisyys soturitoimeen ja sotaan lähtemistä tahdottiin päästä välttämään. Sama ilmiö on muuten Ruotsissakin nähtävänä. Täytyi käyttää väkipakkoa, ja vastoin asianomaisen mieltä useimmiten kirjoitettiin sotamieheksi. Nämä taas karkailivat, piileilivät metsissä omaistensa avustamina ja suojelemina, kuten edellisten sotien aikana. Tavataan sellaistakin, että sotaväkeen kirjoitetut miehet ryhtyivät aseellista vastarintaa tekemään kruununmiehiä vastaan, jotka heitä hätyyttivät; maaherra Creutz mainitsee, että talonpojat valittavat hovioikeuteen, kun hän oli kirjoittanut heidän taloistaan muka laittomasti miehiä, jonka johdosta syntyy pitkiä rettelöitä. Matkalla sotatantereelle vielä karattiin; yhtämyötään kuulutettiin sellaisia pidätettäväksi, ja kerran v. 1705 pantiin Häm.- Uudenmaan ja Turun-Porin lääneissä oikea ajojahti toimeen. Armeijan luettelossa on aina koko joukko karanneiksi ilmoitettuja, ja sodan loppupuolella puutteen lisääntyessä niiden luku yhä lisääntyy; niinpä Nieroht sanoo surukseen kuulleensa, että Savon rykmentin miehet joukottain karkailevat; siihen aikaan kun Lybecker jätti komennon Armfeltille, oli karanneita tuhatkunta, ja kun armeija syksyllä v. 1713 majaili Pohjanmaalla, mainitaan enemmän kuin puolet terveistä miehistä karkureina. Kun näet armeija vetäytyi sotamiesten kotiseuduilta, eivät sen seudun miehet olleet halukkaita sitä seuraamaan. Sanotaan esim., että Pälkäneen taistelun jälkeen karanneita oli vielä rauhanteon jälkeen metsissä piileilemässä, jossa olivat olleet koko pitkän vainon ajan. Rangaistukset eivät näy olleen varsin ankaria, ja sen sanoo Lybecker vaikuttavan tuohon pahaan tapaan; raipparangaistus eli kujanjuoksu oli tavallinen, hyvin harvoin joku hirtettiin. Nierohtkin, joka muuten oli ankara mies, osotti tässä kohden suurta lievyyttä, josta Lybecker myöhemmin moittien puhuukin. Komentajat eivät nähtävästi uskaltaneet omin päinsä ryhtyä ankarimpiin rangaistuskeinoihin ja näyttääpä siltä, että varsinkin Vieroht pelkäsi kansassa vallitsevaa mielialaa etenkin Itä-Suomessa. Mutta vaikka karkailemiset olivat yleisiä ja kuri muutenkin höltynyt, niin sotamiehet kuitenkin taisteluissa urhoollisesti tekivät tehtävänsä, siitä ei ainakaan valituksia kuulu.

Nostoväessä, joka v:sta 1702 alkaen suuremman vaaran uhatessa kutsuttiin kokoon, kurittomuus oli paljon suurempi, ja sen merkitys taisteluissa arvosteltiin muutenkin alusta loppuun asti hyvin huonoksi; kuningas ei sille suurta arvoa antanut, eivätkä ylipäällikötkään; niinpä Lybecker kirjoittaa Nierohtille tämän tullessa Suomeen, »että talonpoikia voidaan kyllä tästä lähin saada kokoon kuluttamaan ruokavaroja, mutta perustaa heihin jotakin tähellista, sitä en tiedä». Yhtämittainen kutsunta häiritsi paljon sekä talonpoikien että virkamiesten toimia, jonka vuoksi v. 1713 koetettiin asettaa viisikkäitä niiden asemasta. Se ei kuitenkaan onnistunut muualla kuin Pohjanmaalla.

Maajoukkojen ohessa ja niiden yhteydessä toimi laivasto. Ruotsin laivoja oli aluksi myöskin Peipus-järvellä, mutta sieltä venäläiset ne hävittivät jo v. 1702. Pian karkotettiin ruotsalaiset Laatokastakin, ja vuoden 1703 heinäkuussa tsaari jo laski 5 sotalaivaa, 2 varuslaivaa sekä 400 lotjaa Nevajokea myöten Suomenlahteen. Vuosittain rakennettiin uusia, mutta Venäjän laivaston täytyi kuitenkintellä Suomenlahden perukassa, sillä Ruotsin laivasto oli sitä melkoista voimakkaampi. Venäläisillä oli kuitenkin muutamia huomattavia etuja puolellaan; he saattoivat näet tehdä paljon haittaa, ruotsalaisten voimatta sitä ehkäistä, pienillä kaleerilaivoillaan, joita soudettiin 20—28 airoparilla, 5—6 miestä kussakin airossa. Nämä olivat matala- kulkuisia, jonka vuoksi niillä voitiin liikkua rannikoilla ja salmissa, jonne Ruotsin suurilla syvässä kulkevilla laivoilla ei päästy hätyyttämään. Kaleereilla he sen vuoksi saattoivat hävittää Suomen rannikoita, esim. Porvoota v. 1708. Tyynen sään vallitessa niitä voitiin niinikään käyttää, purjelaivojen kun täytyi olla asemillaan. Kaleerillaan venäläiset pääsivät esim. Ruotsin laivaston sivu Hankoniemen kohdalla v. 1714, Ruotsin laivaston päällikön sitä katkerin mielin katsellessa voimatta mitään tehdä. Siitä johtui Ehrenskjöldin tappio Riilahden edustalla ja Ruotsin koko laivaston poistuminen Suomen vesiltä. Tästä puutteesta huomautettiin kyllä hallitusta, esim. Anckarstjerna v. 1705, ja Lybecker myöhemmin, mutta vasta v. 1713 näitä saatiin joitakuita rakennetuksi.

Haittaa tuotti myöskin se, ettei Ruotsin laivasto tavallisesti joutunut ajoissa toimintapaikalleen. Se oli talven aikana Karlskronassa, jossa amiraliteettikin työskenteli. Laivaston ohjeisiin kuului kyllä, että sen heti jäiden lähdettyä piti lähteä liikkeelle. Mutta varustuksia ei ajoissa saatu valmiiksi, useimmiten puutteen vuoksi; rutto taas oli surmannut työmiehistön v. 1710, jota sanotaan syyksi sen viipymiseen v. 1711, jolloin se vasta kesäkuun puolivälissä saapui tänne, ja josta Nieroht oli tavattomasti harmissaan. Venäjän laivasto, joka oli talven Kronstadtissa tai Nevajoen suussa, pääsi sillä välin talvipaikastaan kulkemaan. Niinpä se tsaarin johdossa kulki jäiden välitse keväällä v. 1710 Viipurin edustalle, ja hänen siten tuomansa apu sen kohtalon ratkaisi; samasta seikasta johtui Helsingin valtaus v. 1713. Ruotsin laivasto tuli paria päivää myöhemmin, ja nähdessään sen kytevät rauniot, vara-amiraali Lilialla ei ollut muuta neuvoa kuin mennä länteenpäin, ja, kuten sanottu, seuraavana vuonna lähteä v. 1714 kokonaan Suomenlahdesta. Heikkoutta on kaikkialla huomattavissa Suomen puoleisen sodan käynnissä; puuttui täsmällistä, lujaa yhtenäistä johtoa, puute oli ainainen, josta sotatoiminta kärsi ja kuri höltyi. Venäläisten puolella olivat asiat paljon paremmalla kannalla. Siellä oli tarmokas, uuttera, häikäilemätön tsaari, joka pani persoonallisella esiintymisellään toimintaan vauhtia; hän se Viipurin valtausta kiirehti, hän tuli laivastonsa mukana Helsinkiä valtaamaan. Kun yliamiraali Apraksin, joka näkyy olleen flegmaattinen luonteeltaan, hidas toimissaan, arka ja edesvastuuta pelkäävä, aikoi jättää v. 1714 Tvärminnessä jo heinäkuussa sotatoiminnan laivoillaan siksi vuodeksi, tuli tsaari Tallinnasta, otti selkoa asemasta ja pani sotatoimet uudelleen käymään; laivoja vedettiin Hankoniemen kannaksen poikki, ja toisaalta taas niinikään tsaarin vaikutuksesta äskenmainittu kiertoliike tehtiin. Venäläisten sotasuunnitelmat tehtiin ainakin Suomen valloituksen alkaessa hyvin punnitusti ja tarkasti; ei mitään jätetty sattuman varaan, kuten Myshlawjewski sanoo. Mutta Venäjän puolella oli paljon suuremmat voimat ja varat käytettävänä. Miesten pienempi lukumäärä Suomen armeijassa ei olisi ainakaan aluksi niin paljon vaikuttanut, vaan pahinta oli, ettei sitäkään voitu käyttää. Ei voitu ryhtyä laajaperäisempään toimintaan, ei ratkaisevaan taisteluun, vaan sota oli melkein alusta loppuun pientä taistelua, hävitys- ja ryöstöretkiä, joilla koetettiin vihollista kyllä vahingoittaa, mutta myös elatusvaroja saada. Yritettiinpä kuitenkin tilaisuuden sattuessa saada menetettyjä paikkoja takaisinkin, niinpä Maijdell ja Lybeckerkin Pietaria, Nieroht Viipuria, mutta näyttääpä melkein siltä, että he ryhtyivät näihin yrityksiin vain jotakin tähellistä tehdäkseen, suurestikaan luottamatta yrityksensä onnistumiseen.

Sodan huonosta menestyksestä on syytetty ylipäälliköitä, ja saattoihan heissäkin olla heikkouksia, mutta on kuitenkin muistettava, että he olivat miltei kaikki kokeneita ja taitaviksi tunnettuja; Cronhiort oli ollut mukana Ruotsin monissa sodissa aina 30-vuotisen sodan loppuvuosilta alkaen; nyt hän tosin oli jo liian vanha, ja sanotaan, että hänen muistinsa petti hänet; Maijdellilla oli pitkä soturitoiminta takanaan, hän oli viimeiseksi saavuttanut mainetta Kaarle XII:n armeijassa, ja viimeiseen asti hänellä oli kuninkaan luottamus; mutta hänen heikkoutensa näkyy olleen siinä, ettei hän osannut elatusvaroja ja muita varoja säästää; siitä Lybeckerkin häntä etupäässä moitti. Lybecker on saanut ankarimmat moitteet osakseen sekä aikalaisiltaan että jälkimaailmaltakin. Hänen heikkouksiaan oli epävarmuus, arkuus, edesvastuunpelko; hän ei myöskään tarkoin harkinnut toimeen ryhtyessään kaikkia asianhaaroja, ei jaksanut ajatella asioita loppuun, vaan jätti ne sattuman varaan; kun hän joutuu ratkaisun paikalle, hän tavallisesti peräy, esim. hänen Inkerin-retkensä todistaa sitä. Mutta samoin kuin hänen edeltäjänsä hänkin tunsi, ettei käytettävissä olevilla voimilla ja vallitsevissa olosuhteissa voitu saada mitään tehokasta aikaan. Hänen suunnitelmansa lienevät useinkin olleet moitteettomia; esim. Uddgren, joka itse on sotilas, sanoo, ettei häneltä kokonaan puuttunut päälliköltä vaadittavaa kykyä; neuvoskunta, kuten mainittiin, ei löydä hänessä moitittavaa, kuningas, mikäli hän saattoi Benderissa asioita arvostella, ei moiti hänen menettelyään. Venäläinen tämän sodan kuvaaja Myshlawjewski ei suinkaan katso Lybeckerin ansainneen moitteita siitä, mistä häntä pahimmin moitittiin, että hän nimittäin jätti Etelä-Suomen tappeluun ryhtymättä, sillä sen kautta hän pidätti maan vielä vuodeksi venäläisten valtaan joutumasta. Ja tottahan on, että tappioita koitui, kun Armfelt ryhtyi taisteluun.

Ylipäälliköiden heikkoudet ovatkin varmaan toissarvoisia seikkoja tämän sodan menoa arvosteltaessa. He eivät saattaneet toimia, niinkuin olisivat tahtoneet ja niinkuin he näkivät olojen vaativan; ei ollut varoja, ei voimia. He kyllä ymmärsivät mitä olisi tehtävä ja miten olisi tehtävä, mutta millä saada aikaan, sitä ei ollut. Paraana todistuksena on Nierohtin toiminta. Hän oli urhoollinen, tarmokas, taitava päällikkö; hänelle oli annettu laaja valtuutus; oli edullinen aika, jolloin hän täällä oli, Venäjän huomio kun oli Turkin sotaan kiintynyt; muttei hänkään saanut sanottavampaa aikaan. Ei ainoassakaan sodanjohtajassa huomaa voitonvarmuutta tuskin milloinkaan, päinvastoin haikea, alakuloinen sävy on heidän kirjoituksissaan, kun he aikeistaan ilmoittavat. Heidän asemaansa ei saata sanoa muuta kuin traagilliseksi. He ponnistelivat, mutta turhaan, ja palkinnoksi tuli moitteita ja panettelua. Seurauksena oli heidän voimansa murtuminen. Cronhiort lähti murtuneena päällikkyydestä ja kuoli pian sen jätettyään, Maijdell jätti tuskaantuneena ja katkeroituneena sotajoukon, eli kuitenkin raihnaisena v:een 1710. Nieroht kuoli kesken toimintaansa; Lybecker jaksoi elää kuullakseen kuolemantuomionsa; ainoastaan Armfelt jäi elävien joukkoon sodan päätyttyä; mutta alakuloisena kärsimistään tappioista ja mieli katkeroituneena hallituksellekin lähetetyistä moitteista ja panetteluista hänkin Suomen jätti.

Syynä huonoon menestykseen ja onnettomiin tuloksiin oli se, että tällainen sota oli Ruotsin valtakunnalle ylivoimainen. Sillä ei ennen ollut näin ankaraa koettelemusta ollut, eikä se voinut sitä, kun se oli tullut, kestää. Suomen osaksi tuli myöskin liian raskas tehtävä. Sen täytyi miltei yksinomaan omin varoin ja voimin taistella valtiota vastaan, joka yhä enemmän oppi tuntemaan ja käyttämään suuria voimiaan. Suomi joutui vallatuksi ja kovemman kohtalon alaiseksi kuin sitä milloinkaan on kohdannut; mutta se teki taistelullaan suuren palveluksen ruotsalaiselle emämaalle; se heikensi tuntuvassa määrässä sitä iskua, joka oikeastaan oli tähdätty tätä vastaan.

Lähde: Historiallinen arkisto 28, SHS, Helsinki 1920, s. 1-20.