Wikiaineisto

Suomen pappilat 1700-luvulla:VII Savupirtistä kartanoon

VI Rakennukset ja rakentajat Suomen pappilat 1700-luvulla
VII Savupirtistä kartanoon
Kirjoittanut Gunnar Suolahti 		Suomen pappilat 1700-luvulla



VII. Savupirtistä kartanoon.


1.

Pappilain laajat tuvat pysyivät paikoitellen savupirtteinä aina 16 sataluvun alkupuoliskolle asti. Tällöin oli tosin ehditty muurata savupiiput Länsi-Suomen ja Pohjanmaan pappilain arki- sekä vierastupiin, kuten katselmuskirjat yhtäpitävästi todistavat, mutta Itä-Suomen pappiloista niitä tuolta täältä edelleenkin puuttui: v. 1644:hän ilmestyi Kristiina-kuningattaren tunnettu määräys Viipurin hiippakunnan papistolle, että pappien asunnot »siitälähtein olivat taitavasti rakennettavat, heidän savupirttinsä tehtävät autioiksi ja savupiiput asetettavat heidän asuinhuoneisiinsa, jotta he antaisivat muille hyvän esimerkin savupiipullisten tupain käyttämisestä, koska moni siten saattaa pitää näkönsä vahingottumattomana, moni tulipalo vältetään ja poistetaan tilaisuus kaikenlaisiin törkeisiin paheisiin, joita heidän savupiiteissään paljon tapahtuu.»[1]

Näistä vanhoista pappilapirteistä ei ole enempiä tietoja olemassa, mutta sensijaan semminkin 17 sataluvulla, useasti kuvailtu talonpoikain savupirttejä, joissa savu levisi kiukaasta eli uunista pirttiin etsien itsellensä pääsöä ulos reppänästä, ovesta ja ikkuna-aukoista. Kiuas oli harmaakivinen liesikiuas, usein ilmeisesti pelkälle maaperustalle pystytetty, tulisijan päällystä laakeilla kivillä kavennettu taikka holvattu sekä mukulakivillä katettu. Kivet olivat siksi harvassa, savu ainakin osittain saattoi tunkeutua niiden välistä ylöspäin. [2] Maaherra Hierne kuvaili sitä kiuasmuotoa, joka oli yleinen Savossa ja Päijänteen rantapitäjissä ja jota pidettiin paraimpana maassamme, seuraavasti: »Ne ovat nelikulmaisia, melkein kuin leivinuunit, jollaisina niitä käytetäänkin, ja niin rakennetut, että lämmittävät kovasti koko vuorokauden ja kauemminkin, kun kerran ovat kuumenneet. Kaikki niissä tulee hyödyksi paitsi paksuinta savua, joka katoaa kattoaukon kautta ja lämmittää sentään sitä ennen katon. Mutta hienoin savu leijailee yläpuolella ja lämmittää sangen hyvin seinät, vaikka ne siitä noettuvatkin. Sittenkun tuli uunissa on palanut, vedetään hiilos koverrettuun tuhkakuoppaan eli etuliedelle, ja voidaan sitä käyttää ilman hä'än vaaraaTästä hiilostuhasta samoin kuin itse uunistakin lähtee sitten puhdasta lämpöä koko rakennukseen, kun kattoaukko on tukittu. Ja kun uuni on laakea, makaavat sekä lapset että aikuiset yönsä sen ympärillä sitä myöten kuin lämpöä tarvitsevat. » Itse uuni oli Rudenschöldin mukaan, joka Hiernen kuvauksen kertoo, rakennettu kolmelta puolelta hirsikerroksen ympäröimälle lavalle — siis Itä-Suomessa vielä joku aika sitten yleinenkin uunimuoto; uunin suun yläpuolella oli savureikä yläreunaan kiinnitetty kivi esti siitä lentävät kipinät pirtin orsiin sinkoilemasta.[3]

Savupirttien kiukaat eivät kuitenkaan kaikkialla olleet mäin kehittyneitä, reppänä oli vielä varsin yleisesti seinässä eikä katossa ja pirtti oli välikattoa vailla. Jo Kustaa Vaasa oli v. 1555 valittanut, että ilma suomalaisten savupirteissä pysyi ummehtuneena ja teki asukkaat sairaloisiksi, koska katossa ei ollut irrallista ikkunaa, kuten Ruotsin puolella oli tapana pitää;[4] ja samantapaisiksi kuvaili Leem myöhemmin Ruijan suomalaisten asumuksia. Gadd mainitsee v.1747 niinikään savupirttien olevan saunain kaltaisia siinä, että »savulla ei ole muuta ulospääsöä kuin oven kautta ja aukkojen, jotka tekevät ikkunain virkaa ja lämmittämisen jälkeen suljetaan luukuilla». Kertoipa muuan matkailija N. R. Broocman vielä 17 sataluvun keskivaiheilla, että välikattoa ei pirteissä ollut, mutta sensijaan »katon alla ikäänkuin 1avaj a sen alla muutamia orsia, joille saattoi ripustaa ja niillä säilyttää kaikenlaista aina senmukaan miten lämpimäksi ja kuivaksi sitä halusi. Ikkunain asemesta on keskellä seinää jokunen aukko ja savupiippujen sijasta on toisia läpiä aivan katon rajassa äskenmainitun lavan yläpuolella. Toisinaan käyttävät he yhtä ainoata 1äpeä keskellä .rakennusta kaikkiin näihin tarkoituksiin. Tästä on se etu, että savu, joka muuten liian vähän käytettynä katoaa, näin tulee suuremmaksi hyödyksi ja senvuoksi puita paremmin säästyy. Vasta 17 sataluvun kuluessa alkoi lakeis-aukko eli -reppänä tulla pirteissämme yleiseksi, ja samaan aikaan välikattojakin ruvettiin niihin rakentamaan: kaiketi saatettiin tällöin lakeistorvi mukavasti johtaa välikaton kautta ulkokatolle, sillä kummankin katon varassa se pysyi tukevana, veti savua pirtistä nopeasti ulkoilmaan ja esti sadetta ja lumiräntää tulemasta sisään.[5]

Noissa vanhamallisissa savupirteissä oli siis valosta miltei kokonaan 1uovuttu 1ämmön vuoksi ja ilmassa leijaileva savu sitäpaitsi kiusasi. »Kun lämmitetään», eräs matkailija kertoo Savon toki silloin jo reppänällisistä savupirteistä v. 1790, »täytyy avata kaikki luukut ja ovi selkosen selälleen, niin että savu pääsee ulos ja silloin tuntuu kauhea viima; savu, jota hulmahtaa uunista kuin jostakin meikäläisestä leivinuunista, pysyy aukkojen tasalla, niin että pirtti ylt’yleensä savuaa kuin olisi se tulessa. Kun on lämmitetty loppuun, suljetaan kaikki aukot. Lämpö tulee sietämättömäksi ja sisällä on pilkkopimeä, kun näet vain vähäisen päivänvaloa saattaa jostakin aukosta päästää tupaan.»[6] Pirtissä olo tuli tosiaan lämmittämisen aikana varsin kiusalliseksi, koska, kuten vanha muistitieto Pälkäneeltä kertoo, savu tällöin saattoi »tulla pirttiin sisälle lattiaan asti, että ihmiset olivat hupussa suullaan sängyssä ja ovesta tuli pakkanen pihalta»; eikä kumma, että pyrittiin savuamisajan haittoja välttämään pakenemalla naapuritaloon, taikka paraimmassa tapauksessa vierastupaan, jossa sitten turhan päiten istuskeltiin ja juteltiin:[7] savupirtin lämmitysajan hankaluudet ehkä selittävätkin kaksipirttijärjestelmän yleisyyden maamme pihamailla. — Lisäksi savu alituisesti, vaikkakin ohuempana pirtissä leijaillen pilasi asujanten silmät. Lukuisista tätä koskevista valituksista mainittakoon vain, että Linné matkallansa Lappiin tapasi suomalaisten keskuudessa joukottain tihrusilmäisiä ja puolisokeita, toisinaan puolisokean umpisokeata taluttamassa; jota kurjuutta nähdessänsä suuri luonnontutkija itseksensä mietti, että jospa hän saisi määrätä, niin hävittäisi hän tuon kurjuuden alkujuuren, ripustuttaisi joka savupirtin omistajan seinämälle ja annattaisi 15 paria raippoja, niin tottapa suostuisivat laittamaan savupiiput tupiinsa.[8]

Joskin siis savu oli pirtissä välttämätön, niin olivat pimeys ja lämpö sille yhtä oleellisia. Lämpö oli miltei täysi saunalämpö, (24 astetta vähintäin, sanotaan eräässä kuvauksessa 17 sataluvulta) joka pani asujamet hikoilemaan kuumuudesta sekä oleksimaan pirteissänsä puoli alastomina. Mitä se heidän terveyteensä vaikutti, siitä olivat lääkärit eri mieltä. väitti suomalaisten siitä saaneen löyhän, sienimäisen, huonovoimaisen (cachecticum) ja turtuneen ruumiin sekä punottavat kasvot,[9] ja niinikään otaksuttiin heidän ruman, ruskean ihonsa johtuvan pirttien savusta; mutta toiset eivät pitäneet pirttilämpöä niinkään vaarallisena. Joka tapauksessa olivat asukkaat alituisesti alttiita äkillisille lämmönvaihteluille kulkiessaan asumuksistaan purevalla talvipakkasella vähissä vaatteissa karjanruokintaan taikka istuessaan askareitaan tekemässä avatun ikkunaluukun äärellä: »he istuvat silloin likelle ackunata», Gadd v. 1765 selittää, »ja tulewat nijn muodon kylmäxi yhdeltä puoleJlda, cosca he owat kyllä lämbymät toiselda: sijtä alca heidän ruumistans pacotaman, ja jos käsivarsia särkemän rupia, tulevat he kelvottamaxi ascareitans toimittamaan».[10] Pirtin seinätkin olivat puutteellisen rakennustavan sekä kostean lämmön tekemän turmion vuoksi usein hatarat, ja ennen kaikkea oli lattia harva ja kylmä. »Kun uunia aamulla lämmitetään, on enimmäkseen jääkylmää huoneessa», Anders Hellant v. 1774 Tornion puolen savupirttejä kuvailee, »sillä ovi, aukot ja lakeinen avataan poistamaan savua. Keskipäivän lähetessä, kun savu ja häkä on ehtinyt haihtua, suljetaan aukot ja lämpö alkaa kohota, niin että siellä illan tullen tulee niin kuuma kuin kaikkein lämpimimmässä suomalaispirtissä, lämpömittari osottaa keskellä seinämää kokonaista 20 (?) astetta ja joskus enemmänkin. Mutta älköön luultako, että lämpö on huoneessa kauttaaltaan samanlainen, sillä lattialle asetettuna lämpömittari osottaa jääkylmää ja katon rajaan ripustettuna se astemäärältään nousee 30:een ja enempäänkin, kun se taas keskellä seinämää on 15 ja 20 asteen välissä.» On käsitettävissä, että lattiasta öisin huokuvaa kylmyyttä pyrittiin välttämään asettamalla makuusijat niin korkealle kuin suinkin; tosiaan viittaakin tällaiseen tapaan muuan Linnén lausunto: »niin korkeat vuoteet kuin ne, joita suomalaiset käyttävät, eivät myöskään ole hyviä, sillä katon rajassa on aina kuuma», ja muutenkin on olemassa yksityisiä tietoja siitä, että lavaa uunin yläpuolella, jota Broocman matkakuvauksessaan mainitsi, paikoitellen on käytetty makuulavana. Tavallisinta lienee sentään ollut, että maattiin penkillä tahi lattialla. Hellant otaksuukin monen taudin syyksi sitä, että ihmiset kylmällä lattialla makasivat yönsä, hiukan heiniä tahi olkia allansa ja ohut peite päällänsä, korkeintaan oli jollakin peitteenä pieni lammasnahkaturkki.[11]

Tosin väitettiin savupirttien puolustajain taholta, että pirttiin tunkeutuva kylmyys ei ensinkään vahingottanut, pikemmin vain tuntui miellyttävältä kuten haaleat suvituulet. Ero oli näet melkoinen uloslämpiävään asumukseen pakkasilmaa laskettaissa ja johtui siitä, että savupirtissä ulostunkeva lämmin ilmavirta oli sisäänpyrkivää kylmää voimakkaampi, joka senvuoksi heti muuttui haaleaksi, mutta tavallisessa asuinhuoneessa oli päinvastoin. Joka tapauksessa edellytti savupirtissä asuminen suurta karaistuneisuutta, tottumusta kylmän ja kuuman äkilliseen vaihteluun. Se saavutettiinkin vielä suuremmassa mitassa saunassa, jonka kuumuutta huokuvilta lauteilta heittäydyttiin ilkialastomana lumihankeen, taikka valeltiin kylvyn jälkeen jäävettä niskaan. Pienet lapset jo totutettiin tällä tavoin kuumaa ja kylmää kestämään. Jos ne paljon itkivät, kylvetettiin niitä saunanlavoilla, kunnes menettivät tajuntansa ja kykynsä huutaa; ja hiukan suurempina ne kaikin juoksivat puolialastomina saunasta pirttiin, jopa piehtaroivat näin ohuesti puettuina lumihangessakin. Saunalämpöä pidettiin kuten viinaakin yleislääkkeenä sairautta vastaan, molemmat parannuskeinot olivat yhtyneinä pakanuuden ajoilta perittyihin uskonnollisiin menoihin, ja miltei uskonnollinen kunnioitus kummankin voimaa kohtaan vallitsi. 17 sataluvun taloustieteilijäin piireissä sensijaan epäiltiin saunaa kuten savupirttiäkin monen pahan syyksi: »että sen täytyy vaikuttaa terveyteen ja aiheuttaa ne monet raihnaudet, joita suomalaisissa vanhalla ijällä on, silmätaudit, kouristustaudit ja omituiset kasvannaiset ruumiissa sekä vanhemmalla väellä Suomessa useinkin tavattavan kurttuisen ja ruskean ihon», sitä pidettiin varsin varmana. Myöskin lasten ylen suuri kuolevaisuus johdettiin samasta alkusyystä, vaikka toisaalta huomautettiin sitäkin, että eloonjääneet tulivat sitä karaistuneemmiksi ja kykenevämmiksi kaiken1aista kestämään.[12]

Yksimielisiä oltiin sensijaan siitä, että pirttien raukaiseva lämmin sekä nukuttava puolipimeys vietteli välinpitämättömyyteen ja velyyouteen. Kraftman huomautti jo v. 1747 pimeyden tuottamia käytännöllisiä haittoja pitäen savupirttejä sopivampina vankiloiksi törkeille rikoksentekijöille kuin työväen asunnoiksi, ihmiset eivät nähneet niissä askareitansa toimittaa ja puoli päivää kulkivat he savuamisajan kestäessä kodittomina, missä ei kaksipirttijärjestelmää ollut.[13] Olkoon, että taloustieteilijät parantamisinnossaan liioittelivat savupirttien vikoja, joka tapauksessa siitä asti kun Linné huomautti asumusten suljennaisuuden ja synkkyyden epäedullisia vaikutuksia ihmismieleen, saarnattiin savupirttien turmiollisuutta tässäkin suhteessa. Otto Fr. Wetterhoff lausui niinmuodoin niistä v. 1804: »Neapelin lämmin ilmanala tuntuu vallitsevan noissa mustissa asumuksissa ja se uuvuttaa niiden asukkaat horrostilaan, suloiseen tajuttomuuteen, josta savu, jota saattaisi verrata siroccotuuleen, ei voi heitä herättää. Niinkuin Lazzaronit ovat hekin vailla tarpeita, nämät kun kotosalla kesäaikaan rajoittuvat vain hurstiseen paitaan. Täällä on vanhoja vaimoihmisiä, jotka eivät ole koko elinaikanansa kuluttaneet röijyänsä loppuun; he istuvat talvisin lämpimissä pirteissään paitasillaan ja heittävät hameen ylleen siksi vähäiseksi ajaksi kun ruokkivat karjaansa, joka ei kestä kauan, kun mikään lapioiminen ja lakaiseminen ei tule kysymykseen.» »Yleensä pitää tässä paikkansa se huomio, että mitä enemmän on valoa, sitä enemmän on ahkeruutta», H. Deutsch kertoo kokemuksistaan vuosina 1814—15 Oulun läänin savupirteissä, --- --- --- »Pimeissä pirteissä näkee harvoin kangaspuut tahi rukin, naiset tyytyvät vain istumaan ja imettämään lapsiaan; valoisissa sensijaan hävetään olla laiskana.» »Talvi-iltapäivisin ja iltaisin valmistetaan rekiä ja halaistaan päreitä»; kuvaillaan edelleen elämää Mouhijärven pirteissä v. 1776, »että nämä toimet eivät vastaa talossa useinkin asuvain 3—4 miehen ruokaa, on selvä jokaiselle, joka tietää, miten lyhyet talvipäivämme ovat; siten kulutetaan aika laiskotellen ja nukkuen, ja ovat kylpeminen ja kylvyn valmistus ilta-askareista tärkeimmät». Ja Etelä-Savossa ovat olot samantapaiset v. 1790: »En ole, siitä asti kun tänne tulin, nähnyt ainoankaan ihmisen tekevän vähintäkään hyötyä, vaan he lojuvat ja nukkuvat kaikki pitkin päivää penkeillä; ja kun he väsyvät tähän, halkovat he tikkuja eli päreitä, jonka jälkeen he puhisevat ja puhkuvat tavattomasti.» Lopuksi mainittakoon vielä seuraava yleiskuvaus talonpoikaistalon talvielämästä sataluvun lopulta: »He ovat, 7—8 täysi-ikäistä miestä, suuren osan talvea melkein täydellisesti toimettomia, osittain he polttavat paloviinaa ja juovat sitä, osittain he sillävälin istuvat päivät pääksytysten joukolla työttöminä ja kuuntelevat, miten joku heistä näppäilee kanteleella suomalaista runoa.» Viinanjuontia mainittiin usein pirttipimeässä loikoilemisen luonnollisena seurauksena, olipa olemassa sananlasku, että aikamiehen tuli raataa kesällä ja juoda talvella. Tietysti oli tuollainen talvinen laiskottelu seurauksineen taloustieteilijäin silmätikkuna, ja käsityön sekä teollisuuslaitosten henkiin herättämistä katsottiin yleiskeinoksi sitä vastaan; selitettiin, että siellä missä savupirtit joutuivat käytännöstä pois työteliäisyys ja yritteliäisyys lisääntyivät. Kumminkin myönsivät ankarimmatkin rahvaan elämän moittijat, että kesäisin, kun varsinaiset viljelystyöt oli tehtävä, ja oli muutettu pirteistä aittoihin nukkumaan, talonpojan ahkeruudessa ei ollut mitään toivomisen varaa.[14]

Lopuksi viihtyi kaikenlainen lika pirtissä, jossa pimeydeltä näki vain puolittain ja jossa katto, seinät, lattia, jopa pöytä ja penkitkin pakostakin noettuivat. »Eikä voi vaatia», eräs kirjailija sataluvun lopulta lausuu, »siisteyttä ihmisiltä, jotka itse ovat savuttuneita, mustia, nokisia ja likaisia, jotka näkevät ympäristönsä yhtä nokisena ja likaisena ja jotka tuskin saattavat nähdä Jumalan ihaninta päivää muuten kuin savun, noen ja lian läpi.» Jatkoksi sanoilleen hän sitten kertoo: »Se, joka astuu pieneen hämäläispirttiin, havaitsee siellä sietämättömän löyhkän, ihmiset ja eläimet loikoilemassa sikin sokin, ei suinkaan vuoteissa vaan siellä täällä pitkin pirttiä penkeillä, osittain muutamilla makuusijoilla lattialla, elukkain vuodetovereina; kun hän näkee tuon pirtin vilisevän torakoita, saa käteensä kannettoman kiulun täynnä kahden kuukauden vanhaa maitoa tahi rokkaa, johon on sekaantunut kuolleita sirkkoja ja torakoita, niin eipä hän saata olla myöntämättä tätä siivottomaksi.» Kuitenkin oltiin ainakin 17 sataluvun toisella puoliskolla yksimielisiä siitä, että Savon ja Karjalan savupirtit olivat hämäläisiä melkoista siistimmät; »niissä on usein lasi-ikkunat», esm. Rühs kertoo, »ja pöydät, penkit sekä seinäin alapuoli pestään puhtaiksi»[15] Tosin äskeinen kertoja Savosta antaa kuvauksen siitä, miten eläimiä pidettiin näilläkin seuduin talvisin savutuvissa: »Kaikissa pirteissä asuvat paitsi talonväkeä kanat, porsaat ja hevoset, joille kaikille on asetettu omat syömäpaikkansa uunin äärelle, hevosille suuriin pitkäkäisiin purtiloihin, muille pikkuelikoille asianomaisiin kaukaloihin. Paitsi näitä eläimiä on suuri joukko suuria hyönteisiä, joita kutsutaan torakoiksi.» Siisteyttä lienee savupirteissä niinmuodoin ollut vaikea ylläpitää, kun ihmiset ja eläimet niissä oleskelivat yksissä, vaikka kertojamme mainitseekin, että hevoset, kun tarve niille tuli, ymmärsivät mennä ulos sekä työnsivät itse pirtin oven auki, ja palatessaan potkivat portaita merkiksi siitä, että halusivat sisään jälleen. Mutta perinpohjainen tuuletus, joka pakostakin toimitettiin pirttiä lämmitettäessä joka ainoa aamupäivä, aikaansai kuitenkin sen, että ilma pirteissä ei ollut niin pilaantunutta kuin muutamista kuvauksista voisi edellyttää.[16] Savulla uskottiin senlisäksi olevan tauteja tappava voima. Olikin vielä kauan tavallista, että rouvat siirtyivät tuvasta tai kamarista savupirttiin, kun synnytystuskat alkoivat, ja sotilassairaaloina sanottiin pirttien olleen uloslämpiäviä asumuksia paremmat.


2.


Pappilatupien savutorvellinen takka tiesi asumisessa ja elämisessä melkoista edistystä: takka suippeni yläosaltaan pitkäksi ulkoilmaan johtavaksi savutorveksi, jota myöten savu ja noki katosivat, jättämättä minkäänlaisia jälkiä tupaan. Savutorvi suljettiin katonrajan alapuolelta metallipeltillä tahi parilla, kun takan valkea oli palanut hiilokseksi. Keksintö oli lähtöisin roomalaisista kivirakennuksista, levisi keskiajan kuluessa kautta Europan ja oli sen lopulla yleinen maamme linnoissa; sittemmin sovellutettiin kiviset savutorvet myöskin hirsistä salvottuihin suojiin.[17]

Savutorvellisia takkoja saatettiin sitä mukavammin puutaloissa käyttää, kun tiiliä opittiin valmistamaan, mikä taito niinikään keskiajalta asti oli tunnettu maassamme. Kuitenkaan ei rakennettaessa valmiita tiilejä ollut saatavissa, vaan ne oli aina kerraksi rakennetta varten valmistettava. Eipä senvuoksi kumma, että monessa pappilassakin aluksi takka savutorvineen rakennettiin harmaasta kivestä: mainitaanhan - Joroisista vielä v. 1731, että kirkkoherra oli omalla kustannuksellaan laitattanut harmaakivisen savupiipun kyökin eteisessä olevaan takkaan; Keuruun pappilan arkituvassa samoinkuin kyökissäkin oli v. 1752 vanhuuttaan rappeutunut harmaakivitakka, ja Jämsän pappilan salissa v. 1778 niinikään kivitakka, johon tiiliä oli soviteltu vain siksi nimeksi.[18] Kun 16 sataluvun takkain rakennusaineista ei melkein milloinkaan ole tietoja, niin voitanee olettaa, että harmaakivitakat, peltillä ja savutorvella varustettuinakin, olivat tällöin vielä melkoista yleisemmät. Lisäksi tuli sitten, että tiilten kalleus sekä tottumattomuus rakentaa savutorvia, semminkin ylenmäärin painavia harmaakivisiä, pakotti rakentamaan nämät vain välikaton yläpuolelle asti taikka korkeintaan vesikaton rajoille, joten edellisessä tapauksessa savu kyllä poistui tuvasta, mutta tuprusi esteettä ullakolle. Tällaiseen rakenteeseen viittaa Loimaan pappilan aittakamarissa v. 1722 mainittu torvitakka ilman piippua (en boda samt cammar uppå med skorsten utan pipa), jossa tapauksessa kamarin lattia, aitan päällä ollen, arvattavasti ei olisi korkean savupiipun painoa kestänyt; ja samanlaiseen rakennustapaan viittaa sekin seikka, että taas muutamissa katselmustilaisuuksissa nimenomaan ilmoitetaan savupiipun ulottuvan katon lävitse. Varsin mielenkiintoinen on Vanajan pappilan katselmuskirja vuodelta 1693, jonka mukaan linnatuvassa oli takka ja puolipiippu ilman peltiä, toisessa linnatuvan viereisistä kamareista takka ja puolipiippu katolla, pelti takassa, sekä lopuksi piispantuvassa takka, puolipiippu katolla, mutta peltiä ei ensinkään.[19] Ja tottumattomuutta savutorvitakkain rakentamiseen todistanee lopuksi sekin, että nämät ylen usein ilmoitetaan rikkeimiksi, jopa kokonaan maahan romahtaneiksi. Näin ollen saattoi tupa uudelleen ruveta muistuttamaan edeltäjäänsä savupirttiä; niinpä kerrotaan Piikkiön pappilan linnatuvasta v. 1671: »ovi lukoton ja matala, niin että on ryömittävä sisään, ikkunat vanhat, pienet, rikkinäiset. Takka (skorsten) tuvassa rikkilyöty — — — muuten tupa likainen ja musta noesta ja savusta.»[20]

Minkälainen takka aluksi oli rakenteeltaan, siitä ei ole varmaa tietoa. Kuitenkin kertoo Hjärne ruotsalaisissa talonpoikaistaloissa 16 sataluvun lopulla paikoitellen käytetyn sellaista takanmuotoa, että itse takka oli seinän sisällä ja peräpuoli ulkoilmaan päin. »Liesi on niin korkealla ja ulottuu melkein polven yläpuolelle, itse takanpohja eli tulisija syvällä seinässä ja suu sangen pieni», Hjärne edelleen kertoo, »niin että vain nenä ja kädet saavat suurimman lämmön, mutta muu menee takkaan ketäkään hyödyttämättä paitsi variksia, jotka lentävät ilmassa sen ylitse.»[21] Enimmäkseen oli kuitenkin jo silloin, 16 sataluvun lopulla, tämä takanmuoto hävinnyt toisen tieltä, jossa itse takka oli leveä ja liesi matala: täten »loimu levisi paremmin tupaan ja hiilos, kun pelti oli suljettu, oli enemmän etualalla, josta koko ruumis kiireestä kantapäähän lämpeni, samoinkuin kylmimmät ja suurimmatkin huoneet, kunhan valkeata vain pidetään vireillä». Kuitenkin, vaikka näitä takkoja paljon kiitettiin, oli niistä yhä edelleenkin se haitta, että hiiloksesta nousi epäterveellinen häkä, niinpiankun pelti vedettiin kiinni, jotapaitsi pelti usein oli vajanainen eikä taas tällöin pitänyt lämpöä.

Niinkauankun puita riitti runsaasti, eivät takan haitat paljonkaan merkinneet: tuli takassa paloi miltei yhtä mittaa eikä peltin avulla yritetty lämpöä erikoisesti säästää. »Silloin kun paljon oli varastossa ja metsät kutakuinkin vielä säilyneet», Urban Hjärne v. 1696 kuvaili edellisten aikain tapoja, »ei kukaan välittänyt säästelemisestä, vaan poltettiin iloisesti ja lämmitettiin ylenmäärin kaikissa nurkissa. Ylhäisön taloissa tuli kaikkien takkain olla palavia puita täynnä yöt ja päivät, he käsittelivät Ruotsin talvea ranskalaiseen tapaan, elivät mielensä mukaan, eivätkä piitanneet siitä mitä kului. Oli häpeä silloin lykätä pelti kiinni tai käyttää runsaasti lämmittävää kakluunia. Kuten tavallista on, eivät vähäväkiset tahtoneet olla hienostoa huonommat, elivät kuten nämät — — — eivätkä senvuoksi säästäneet, vaan polttivat minkä ehtivät. Mitä isännän suojista jäi jälelle, sitä ei palvelija hellinyt, sillä renkitupakin oli runsaasti lämmitettävä, että saattoivat perinpohjin siellä paistatella itseänsä sekä kylpeä siellä. Mitä emäntä säästi, sen hävitti piika ja kyökissä kului sitä enemmän, kun takan eli lieden alituisesti tuli tasaisesti palavasta tulesta hohtaa.» Takka muodosti siis edelleenkin laajojen tupien keskuksen, niin seinällä kun se olikin, ja pitkin koko 17:kin satalukua, aina kauas 18:lle asti, sytytettiin suuri pystyvalkea kahdesti jopa kolmastikin takkaan ja naisväki suoritti säännöllisesti puhdetyönsä sen ääressä. Miten suuri oli puitten kulutus, saattaa siitäkin arvata, että spitalitautisten sairaalassa Ahvenanmaalla kului 1660 seutuvilla kokonaista 46 syltä vuodessa, nimittäin kymmenen syltä kutakin tupaa kohti, joista kaksi oli sairaitten ja kaksi sairaalan johtajan, ja kuusi syltä meni maltaitten kuivattamiseen. Tupalämpö mahtoi siis edelleenkin olla melkoinen, kuten savupirteissäkin oli ollut.[22]

Mutta metsäin ruvetessa hupenemaan 16 sataluvun lopulla täytyi ajatella miten puita säästettäisiin. Turvauduttiin tällöin rautaliesiin, jotka takan syrjässä kuumeten kauan pysyttivät lämmön tuvassa: tällainen oli Iin pappilan piispantuvassa v. 1711;[23] taikka, mikä tavallisempaa, laitettiin asuintupiin uunit. Näitä oli vanhastansa ollut leivintuvissa lieden takana, taikka kuten paikoitellen Pohjanmaalla skandinavilaiseen malliin lieden viereen muurattuina.[24] Asuintupiin ne sensijaan asetettiin niinsanoakseni takaperin, holvattu selkämys tupaan päin mutta suu seinän taakse eteiseen; täällä oli uuninsuun edessä kyökintakka. Tämä outo asettelu oli oikeastaan laina n s. frankilaismallisista rakennuksista Keski-Europassa, joissa kyökki ensinnä oli erotettu asuintuvasta emännälle mukavuudeksi ja uuni ulottuen väliseinän läpi kumpaankin suojaan oli molemmissa hyödyksi. Hollolan pappilassa se mainitaan v. 1731: »rovasti Krook oli mukavuudekseen laittanut eteiseen ruokakamarin ja tätä vastaan lieden, josta myöskin asuintuvan kakluuni lämmitetääm»; samoin Virolahdella v. 1748: »asuintuvan uuni lämmitetään kyökistä»; Joroisissa v. 1731: asuintuvassa »harmaakivinen kakluuni, jonka ympärillä aitaus ja penkki pitkittäin», »eteisessä harmaakivitakka, jossa kakluuninsuu puisine tankoineen ja kannattimineen.»[25] Osittain oli siis uuni harmaasta kivestä rakennettu, osittain tiilestä, kunnes vihdoin kaakeliliuskat 17 sataluvun kuluessa tulivat pappiloissakin käytäntöön. Mutta niin puitasäästävä kuin kakluuni olikin, jäi tupa sitä lämmitettäessä takkavalkean valaisevaa hohdetta vaille sekä ilman sitä puhdistavaa viimaa, mikä kulki avoimesta takasta läpi. Oli näin ollen varsin luonnollista, että ruvettiin valmistamaan kakluuneja, jotka yhdistivät toisiinsa avoimen takan ja umpinaisen kakluunin edut; näin lähenneyttiin nykyäänkin vallitsevaa kakluunimuotoa. Jo ranskalainen piispa Hüet, joka Kristiina-kuningattaren aikana matkusti Ruotsissa, kuvaili ja kiitteli ilmeisesti juuri tämäntapaista tulisijaa: »Takat eivät ole», hän lausui, »keskellä huoneen seinää kuten nykyään meillä, vaan ovat sijoitetut nurkkiin, jotta ei mikään osa huoneesta jäisi lämpöä ja valkeanhohdetta vaille: sisusta ei ole takassa eikä torvessa, jonka kautta savu kulkee takasta, nelikulmainen eikä vaakasuora, vaan ne ovat pyöreitä, jotta tulen voima niistä takaisinkimmoten kasvaisi, eikä liekki löisi savua takasta ulos. Sitäpaitsi ei puita polteta niin, että ne olisivat kyljellään, kuten meillä on tapana, vaan niiden ollessa kohollaan, samassa asennossa, missä maassa kasvavat ja ottavat nesteitä säikeisiinsä, jotka sitten auringonpaisteessa kuivavat; ja kun ne näin ovat pihkaisia, syttyvät ne nopeasti ja ovat sopivaa sytykettä tulelle, joka helposti kulkee syitä myöten ilman minkäänlaisia esteitä.»[26]

Keksintöä, jonka etuja Huet oli ihaillut, koetettiin edelleen kautta koko 17 sataluvun täydentää osittain asettamalla putkia kakluunin läpitse, jotka imivät itseensä kylmän huoneilman ja huokuivat sen kuumana ulos, osittain tekemällä torvien avulla ilman kulun tulisijasta savupiippuun mutkalliseksi. Jo ennen kuin Franklin esitti tästä kuuluisiksi tulleet mietteensä, oli maanmiehemme A. J. Nordenberg koettanut v. 1739 julkaisemassaan kirjoituksessa samaa tehtävää ratkaista.[27] Pappiloissamme ei tällaisia uudistuksia kuitenkaan moniin aikoihin toimeenpantu: jos kurkisti avoimesta tulisijasta sisään, saattoi esteettä nähdä tähtien tuikkivan taivaalla.

Mutta käsittää minkälaiseksi ilma muuttui ummehtuneissa tuvissa, semminkin niissä, joissa oli umpikakluuni ja ikkunoita talvisaikaan tuskin milloinkaan avattiin: niissä talikynttiläin häkä, tupakansavu, ruuanhaju sekä kaikenlainen pilaantunut löyhkä tuntui. »Yksi likaa makuusijansa hiestä ja syljestä lähtevällä hajulla», Juhana Haartman 1770-luvulla kertoo, »toinen siihen sekottaa jos jonkinlaisia ummehtuneita ilma-aineksia, joita syntyy homeesta ja kaikenlaisista pilaantuneen ilman syövyttämistä huonekaluista, kolmas ympäröi itsensä saastaisella tiheän tupakansavun pilvellä, neljäs pahalla hajulla hankkii itsellensä turmiollisia tauteja: sanalla sanoen kaikki tuntuvat kilvan pilaavan ja saastuttavan ilmaa vahingollisella, mätänevällä löyhkällä.»[28] Tietysti syöpäläisetkin tällaisissa suojissa viihtyivät; sitä todistavat lukuisat selitykset niihin tepsivistä vastakeinoista. »Sirkat», sanotaan eräässä näistä 16 ja 17 sataluvun vaihteilla, »ovat varsin vahingollisia ja haitallisia talossa, erittäinkin milloin niitä on paljon, sillä ne täyttävät huoneen tirskunnallaan, purevat rikki kintaat, sukat ja minkä mitäkin, lentävät ihmisten silmiin ja ruokaan sekä tuottavat paljon haittaa.»[29] Ja vastakeinoina käytettiin sellaisia kuin humalain ripottamista lattialle, seinäin voitelemista lehmänlannalla ja hevosenvirtsal1a y.m. Puita säästävä tulisija, johon kehitys vuosisatain kuluessa oli pyrkinyt, oli siis riistänyt tupien asujamilta raittiin ilman — seuraus sitäkin turmiollisempi, kun asuinsijat, juuri metsien vähenemisen vuoksi, alkoivat näihin aikoihin pienetä.[30]

Lisäksi tehtiin se ikävä huomio, että savupirtissä asujam kiitetty karaistuneisuus noitten uudenaikaisten tupain asukkailta kokonaan puuttui. Kun oli totuttu ylen lämpimiin, ummehtuneisiin suojiin, aiheutti pieninkin äkillinen viima tauteja. Ulkomailla, missä eivät ihmiset peltien avulla olleet tottuneet tekemään huoneitaan lämpimiksi kuin saunat, Linné kertoo, olivat ne taudit kokonansa tuntemattomat; mutta toisin pohjolassa, missä ne tuottivat lääkäreille paljon päänvaivaa. Omasta puolestansa kuuluisa lääkäri-luonnontutkija selitti niiden aiheutuvan siitä, että kylmä viima äkisti sattui lämpimälle iholle, jonka hikirauhaset olivat avoinna, hiki silloin jähmettyi rauhasissa, nämät kutistuivat kokoon ja aineenvaihto ruumiista lakkasi. Ja miten koetettiin tätä pahaa vastustaa? Lääkärit neuvoivat varomaan viimaa, mutta monet käsittivät neuvon niin, että pukeutuivat huoneissaankin 3—4 pariin sukkia, 2—3 yönuttuun, liiveihin, nuttuihin, monenkertaisiin liinavaatteisiin, peittivät päänsä villalakeilla j.n.e. muka terveyttään säilyttääkseen. Miten yleistä tällainen itsensä hemmotteleminen lienee ollut, on vaikea päätellä, mutta ainakin käytettiin nahkahousuja, turkiksilla vuorattuja takkeja sekä paksuja sarkavaatteita pappiloissakin 17 sataluvun lopulla, ja vuodepeitteinä niinikään turkiksia. Tällaiset pukimet, perintöä niiltä ajoilta, jolloin seinät olivat perin hatarat ja takka avoin, olivat muuttuneissa oloissa joka tapauksessa liikaa.[31]


*


Kauan olivat — juuri lämmön vuoksi ja osittain suuremman turvallisuudenkin tähden — ikkunat pienet ja lähellä katonrajaa, ovi taas matala ja kynnys korkea. Ovesta oli niinmuodoin astuttava tupaan kumarassa sekä polvea korkealle kohottaen, jossa epämukavassa asennossa sisäänpyrkivää oli tarpeen tullen helppo vastustaa; ja vähäiset ikkunat suljettiin kaiken varalta yön ajaksi puisilla luukuilla. Eikä kylmä pakkastuulikaan päässyt kulkemaan suljettujen ikkunaluukkujen läpi, eikä viima lämmittämättömästä eteisestä korkeakynnyksisen oven alitse.[32] Lisäksi olivat ikkunat jaetut pieniin lyijypuitteisiin ruutuihin, joita yhdessä ikkunassa saattoi olla 20—30 asti. Paljon merkitsi se seikka, että lasi uuden ajan alussa oli ruvennut tulemaan käytäntöön ikkunoissa sekä oli melkoisesti halventunut hinnaltaan 15 sataluvun kuluessa. V. 1591 oli Ruotsissa aljettu valmistaa kotimaista ikkunalasia.[33] Niinpä oli 16 sataluvulla, mikäli säilyneistä lähteistä käy päättäminen, maamme pappiloissa lasiset ikkunaruudut, joskin niiden silloista kallisarvoisuutta todistanee esm. se seikka, että Uudenkirkon pappilan linnatupaan erikoisesti mainitaan v. 1644 raatimies Eerik Juhonpojan, lainlukija Juho Sigfridinpojan Bjurin ja Welluan herran Krister Kydierinpojan lahjoittaneen jonkun ikkunaruudun.[34] Milloin tuollainen kallisarvoinen ruutu halkesi tahi särkyi, oli perin vaikeaa hankkia uusi monien, ja monien kymmenienkin peninkulmien takaa: ei ollut silloin muuta neuvoa kuin paikata reikä tuohella, rohtimilla, rievuilla tahi paperilla, ja kun useita ruutuja aikaa myöten oli pilaantunut, kävi enin osa muutenkin vähäisestä ikkunasta pimeäksi. Paikkapaikoin oli ikkunana edelleenkin puoleksi läpinäkyvä härän- tahi vasikankalvo. Esm. Piikkiön pappilan linna- ja leivintuvista v. 1652: »Linnatuvassa lasi-ikkunat pihalle päin, mutta merellepäinon ikkuna niin pieni, ettei se täytä aukkoa; ja leivintuvan aliaukossa rikkinäisiä kalvoja ja yliaukossa rikkinäiset lasit sekä mädänneet puitteet»; sekä samasta linnatuvasta uudelleen v. 1671: »ovi ilman lukkoa ja niin matala, että täytyy kontata sisälle, ikkunat vanhoja, pieniä, rikkeimiä».

Valoa oli siis päivisinkin 16 sataluvun pappilatuvissa niukalti, mutta iltamyöhäsin ja aamuhämärissä valaisi niitä vain takkavalkean loimu taikka yksinäinen talikynttilä, sekin himmeä ja käryinen. Vielä 17 sataluvulla kuljettiin pappilatuvissa ja semminkin talousrakennuksissa pärevalkean valossa, kynttilöitä kulutettiin ilmeisesti sangen säästellen. Siellä täällä lienee edelleenkin turvauduttu yksinkertaiseen, keskiajalta periytyneeseen lamppuun: sisältä koverrettuun nauriiseen, joka oli täytetty jollakin rasva-aineella ja jossa pellavainen kynttilänsydän uiskenteli.[35] Eipä kumma, että papit puolipimeissä tuvissa kuluttivat pitkiä talvipuhteitaan laiskana loikoilemiseen ja juominkeihin, ja että heidän kirjatietonsa enimmäkseen supistuivat siihen, mitä olivat parista, kolmesta latinankielisestä käsikirjasta, virsikirjasta ja raamatusta saattaneet ammentaa.

Niinpä tuli 17 sataluvun tehtäväksi saada valoa asuntoihin. Renessansin rakennustaiteen vaikutuksesta olivat aateliskartanoitten ikkunat jo 16 sataluvulla avartuneet. Noin 1730-luvun tienoilla aljettiin pappilankatselmuksissa valitella ikkunain pienuutta sekä huoneitten pimeyttä, ja uusia pappiloita rakennettaessa tehtiin tavallisesti pitäjäläisille ehdoksi, että ikkunain tuli olla lähes kahden kyynärän korkuisia ja ¾ kyynärän levyisiä. Kaksi ikkunaa aljettiin sovittaa yhteen ikkuna-aukkoon, ruudut suurenivat ja lyijypuitteiden sijasta käytettiin yksinomaan puisia, joihin ruudut kitattiin kiinni.[36] Suuremmiksi ei ikkunoita arveltu voitavan laittaa: »italialaiset ikkunat eivät sovellu Suomen ilmanalaan», selittivät rakennusmestarit ja taloustieteilijät. Mutta näinkin ollen olivat pappilahuoneet käyneet ainakin puolta valoisammiksi. Kun ikkunat lisäksi olivat matalalla — Gubert oli v. 1673 tyytynyt siihen, että mies seisten saattoi kyynärpäillään ikkunalautaan nojata; tästä ne 17 sataluvun kuluessa yhä mataloituivat — saattoivat asujamet suojistaan tarkoin seurata elämää pihamaalla ja pelloilla, vieläpä maisemain ulkonäköä ja vaihteluita säitten ja vuodenaikain mukaan. Samaan aikaan siis, jolloin kaikesta päättäen elämä yhä alkoi muuttua kamarielämäksi, tuli jo miespolvia sitten käytäntöön tulleen lasin siunauksellinen vaikutus täydelliseksi, asumuksesta kun katosi umpinainen leima ja se joutui välittömään yhteyteen ulkomaailman kanssa. Riittävän valon vuoksi kävi siitä lähtein kirjain lukeminen pappilansuojissa mukavaksi sekä myöskin melkoista yleisemmäksi. Yhteys suuren maailman kanssa vilkastui: 1730- ja 1740-lukujen tienoilta alkaen rupesi pappiloihin säännöllisesti saapumaan käsinkirjoitettuja uutislehtiä ja pian myöskin painettuja sanomalehtiä;[37] ja maantieteen harrastus, joka tunnetusti oli 17 sataluvun sivistyneitten lempiharrastuksia, on pappien kirjaluetteloista päättäen juuri samoihin aikoihin ollut sangen eloisa. Eristäytyneisyys, joka oli vallinnut entisajan puolipimeissä tuvissa, oli siis hävinnyt sekä näistä että asujantenkin mielestä.

3.

Tuvissa elettiin kauan yhteiselämää. Liesiuunin lämmöstä tuli kaikkien päästä osallisiksi, puolihämäräkin vei asujamet ikäänkuin lähemmäksi toisiansa eikä ikkuna-aukkojen pienuus sallinut arkiaskartenkaan pysyväisesti erottautua eri piireihin näiden ympärille, vaan keskittyivät ne ensi sijassa lieden luo; sen ohella oli ikimuistoinen tapa pyhittänyt tuvan eri osille omat tehtävänsä ja tarkoituksensa sekä tässä mielessä ryhmittänyt vähäiset, suureksi osaksi kiintonaiset huonekalut seinustoille ja nurkkiin, kunkin vakiintuneelle sijalleen.

Niinpä oli niiltä ajoilta asti, jolloin savu-uuni ensinnä tuli käytäntöön ja tulisija siirtyi oviseinämälle, vastakkainen päätyseinä joutunut arvokkaimmaksi osaksi, jossa pitkä pöytä kunniapaikkoineen isäntää ja vieraita varten sijaitsi. Keskitupa taas oli lasten ja palkollisten oleskelupaikkana, mutta oviseinusta uuninympärystöineen oli varattu taloustöiden paikaksi ja täällä oli elukoillakin kauan ollut tyyssijansa. Tämän tuvan jaotuksen, joka näyttää aikoinaan olleen yleinen Skandinaviassa ja pääpiirteiltään samanlainen Suomessakin, tapaa yksityiskohtia myöten vakiintuneena siinä vanhassa smoolantilaistuvassa, jonka Linné näki ja kuvasi v. 1746. Katto-orret täällä erottivat toisistaan nuo tuvan kolme pääosaa. Pohjoisella peränurkalla oli pöydän päässä kunniasija, toisella puolella nurkkakaappi, toisella niinikään kaappi penkillä, eteläisellä peränurkalla taas oli isäntäväen vuode. Tuvan pitkiäseiniä myöten kulki kahdet penkit, pohjoispenkki miesten istuttavaksi ja vastapäätä eteläpenkki, naisten istumasija. Oviseinämällä uunin ja oven välissä piti emäntä patojansa, sitäpaitsi oli siellä astiahylly, kun taas toisessa ovipielessä oli miesten työkaluja sekä myös vasikkapenkki, johon vasikat kylmimmäksi talviajaksi kytkettiin. Eikä ollut tästä järjestelystä kokonaan eroava vanha suomalainen tuvansisustus, pöytä kun tavallisesti oli peräseinällä vinosti uunia vastapäätä, toinen penkeistä perä-, toinen sivuseinämällä sekä vihdoin uunin luona karsina, jossa taloustöitä tehtiin ja jossa olivat eläimet.[38]

Myöskin pappilan arkituvan sisusta mahtoi muistuttaa tätä. Rauman pappilan pikkutuvassa oli v. 1662 niinmuodoin huonekaluina kaappi, 2½ kyynärän pituinen pöytä, kaksi maalattua nojatuolia, pystyvuode ilman katosta sekä mahdollisesti, vaikka niitä ei erikseen mainita, pitkät penkit; uudessa linnatuvassa penkit, 7 kyynärän pituinen pöytä, kaappi ja puusepän tekemä laskospenkki; eteisessä penkit, 2½ kyynärän pöytä sekä tuoli, lisäksi sitten toisessa aitassa rikkein vuode ja toisessa pöytä — kun lähde, joka tätä kertoo, luettelee sekä kiinteimistön että irtaimiston, voinee pitää varmana, että muunlaista sisustusta ei ensinkään pappilassa ollut. [39] Kymmentä vuotta aikaisemmin mainitaan taas kiinteitä huonekaluja Piikkiön pappilassa: uudessa tuvassa kaksi puusepän tekemää seinään kiinnitettyä penkkiä, piispantuvassa niinikään, linnatuvassa ja leivintuvassa kummassakin »talonpoikaispenkkejä» seinämillä, linnatuvassa sitäpaitsi kaksi pöytää ja istuin (säte), leivintuvassa pöytä ja istuin ja vihdoin kellarituvassa »vanha vuode seinään kiinnitettynä ovennurjassa, samoin pöytä ja penkkien asemesta seinään liitettyjä lautoja, mutta ei mitään tuolia eikä istuinta (säte).»[40] Iin pappilassa oli sisustus v. 1675 täydelleen samanlainen: kaksi kiintonaista penkkiä luetellaan joka tuvassa, yksi tahi pari vuodetta, pöytä, ja tupakamarissa paitsi penkkiä myöskin lautashylly. Vielä 17 sataluvun alkupuoliskolla olivat samat kiinteät huonekalut pappiloissa yleisiä; mainittakoon, että esm. Joroisten pappilan arkituvassa oli v. 1731 kaksi kiintonaista penkkiä, harmaakiviuunin ympärillä »aidake (skrank) ynnä irtonainen penkki pitkittäin», sekä puusepän tekemä katosvuode. Huonekalujen suuruudesta saa käsityksen, kun kuulee että mainittuna vuonna Leppävirtain pappilan arkituvan kaksi penkkiä olivat 8 ¾ kyynärän pituisia, ja Iisalmella samaiset penkit 13 ¼ kyynärän mittaisia sekä edelleen Joroisten pappilan leivintuvan pöytä 4 ¾ kyynärää pitkä ja 1 ¼ leveä. Kaikki siis viittaa siihen, että pappilatuvan sisusta pääpiirteiltään pysyi samana kuin talonpoikaistuvan. Pappilassa vain täydensi huonekalustoa suuri ruokakaappi, vaatekaappi ja n.s. yölaatikko, joka ainakin 16 ja 17 satalukujen vaihteessa oli vuoteitten äärellä tarvevaatteitten y.m. säilytyspaikkana. Lisäksi tuli joukko arkkuja ja matkakirstuja seinävierillä, joissa. talon kalleuksia, vaatteita ja ruokatavaroita säilytettiin, ja jotka samalla kelpasivat istuinpaikoiksikin. Oli kuin asujamet eivät olisi asumuksiinsa sittenkään koteutuneet: irtaimisto oli sullottu säilöihin kuin matkalle lähdettäessä ja vain juhlapäiviksi otettiin niistä monenlaiset kulta- ja hopeaesineet sekä vaatteet esille. Lieneekö sitten tällainen sisustamis- ja asumistapa johtunut siitä, että tulipalon tahi muun äkillisen vaaran sattuessa haluttiin arvokkain omaisuus saada varmasti pelastetuksi, vaiko tarpeesta suojella sitä kotivarkauksilta, ehkäpä aikoinaan noelta ja lialtakin. Joka tapauksessa viittasi sisustus sellaisenaan keskiajan vakiintumattomiin oloihin.[41]

Pappila teki sentään huonekalujen huolellisen tekotavan vuoksi siistin ja varakkaan vaikutuksen talonpoikaistupiin verrattuna, talonpojista kun vielä 17 sataluvun lopullakin valitettiin, »etteivät hanki itsellensä mukavia ja siistejä talouskapineita, eivätkä kotiesineitä», vaan turvattomuustunteen valtaamina kaivavat mieluummin omaisuutensa maahan.» Käsityksen pappilatuvan sävystä antanee se kuvaus, jonka Saara Wacklin epäilemättä vanhojen muistitietojen nojalla antaa oululaisen kauppiaan arkituvasta 16 sataluvun lopulla, jos kohta kuvaus ehkä onkin jonkun verran kaunisteleva. »Tupa oli kuten tavallisesti siihen aikaan tilava», kirjailijatar kuvailee, »kolmella sivulla oli kolme matalaa ja leveätä ikkunaa, joissa kadun puolella oli puuluukut ja joissa oli ruudut pienet kuin korttilehdet lyijykehysten välissä; katossa oli paksut kannatinhirret, seinät olivat valkaistut, lattialla hienoa koristettua hiekkaa sekä vasta hakattuja kuusenhavuja avonaisen takan ympärillä. Korkea tummanruskeaksi maalattu kaappi oli nurkassa, lattiasta kattoon saakka täynnä valkoisia maitokehloja. Vieressä seisoi suuri kannella ja kauhalla varustettu saavi, täynnä hapanta maitoa. Yhdellä seinänvierustalla oli valkeaksi pesty pitkä pöytä ja samanlainen penkki. Ikkunoiden välissä oli suuri tamminen saranapöytä. Samanlainen veistoksilla varustettu vaatekaappi seisoi seinällä neljän pyöreän pallojalan varassa. Kangaspuut olivat pystytetyt sitä vastapäätä talon tyttäriä varten. Nurkassa seisoi seinäkello kaapissansa, jonka siniselle pohjalle oli maalattu suuria punaisia ruusuja, ja joka kerta kellon lyödessä pisti käki päänsä esiin luukusta ja kukahteli. Muutamia puuteoksia, ruoka- ja avainkaappi sekä puoli tusinaa rukkeja -siinä kaikki huonekalut mitä silmä saattoi keksiä. »[42])

Huonekalujen varma, kiintonainen asema seinävierillä ja etenkin kiinteät keskilattiaa kohti olevat istuimet edellyttivät yhteistä, tekisi mieli sanoa joukko-elämää. Ei voinut, eikä ollut tarvetta siirtää istuimia ryhmitysten, toinen toistaan vastapäätä tahi selin; ne pysyivät liikkumatta samoilla paikoilla, missä ne vuosisatoja olivat olleet; ja asujanten asennot sekä liilskeet olivat ikäänkuin sidotut kiintonaisiin huonekaluihin, vieläpä täsmälleen määrättyyn, totuttuun tapaan. Emännän silmä saattoi tarkata kaikkea mitä tuvassa tapahtui, ja isäntä näki niinikään paikaltansa peränurkalta esteettä jokaisen askareen — seikka, jolle ainakin saksalaisessa arkituvassa aikoinaan pantiin suuri arvo. Koko arkituvan elämällä oli senmukaisesti sovinnainen leima: kuten viljelystoimet ja taloustyöt olivat riippuvaiset kirkkojuhlista, kuunvaihdoksista ja merkkipäivistä, ikivanhoista luuloista ja tavoista, niin arkituvan asunto-olot ja askareetkin. Määrättyinä päivinä oli joulun ajoissa pappilatuvan ja samoin myös kirkon lattia oljilla peitetty; joka juhannus koristettiin arkitupa kuten kirkkokin koivunlehvillä, puhumattakaan siitä että perhejuhlat tapahtuivat tarkasti hyviksi havaittujen tottumusten mukaisesti:[43] alkaen vieraitten kuten talonväenkin istuttamisesta ankarassa arrvojärjestyksessä aterioille ja virallisten maljojen juonnista samoista juomaastioista aina sovinnaisten kutsu- ja ilmoituskirjeitten laatimiseen yhdenlaisen kaavakkeen mukaan y.m. perinnäisen tavan pyhittämiin tapoihin, jotka varsinaisen tupaelämän järjestykseen suoranaisesti kuulumatta antavat aavistuksen pappila-asujanten sovinnaisista käsityksistä ja elämän tavoista. Näin on epäilemättä ajateltava arkeisintakin elämää, sitä jossa totutut työt alkoivat ja päättyivät yhteisellä polvistumisella rukoukseen ja jossa ikä-ero, sääty ja sukulaissuhde tarkalleen määräsi kunkin tuvanasujamen käytöksen ja askareet. Samassa suojassa elivät,työskentelivät ja nukkuivat sekä mies- että naispuoliset. asujamet. Oli 16 sataluvulla tavallista, että vieraitten yöpyessä sijoitettiin sekä vieraat että isäntäväki samaan tupaan, jopa samaan suureen vuoteeseenkin nukkumaan, vähänkäään huolimatta siitä, että olivat eri sukupuolta.[44] Merkillepantavaa niinmuodoin oli, että asunto-oloissa säätyerotus osottautui sukupuolten välistä eroa voimakkaammaksi, palkolliset kun noina aikoina jo enimmäkseen nukkuivat omissa pirteissään. 17 sataluvulla aljettiin tosin katsoa tuota täyttä yhdessä oloa sopimattomaksi pappilan arkituvissa: »Joku aika sitten», Hassel kertoi v. 1751, »saattoivat kunniallisissa taloissa mies, vaimo ja lapset asua yhdessä huoneessa, ja aikaisemmin myöskin palkolliset. Mutta nyt tarvitaan paljon enemmän huoneita, kun isännän, emännän, poikien, tyttärien, renkien ja piikojen tulee asua erillään. »Vanha tapa muuttui kuitenkin vain vähitellen. Noksiaisten luutnantinpuustellissa Kuhmalahdella tapaamme niinmuodoin v. 1763 pakarituvan kamarissa luutnantti von Qvandtenin kolme tytärtä, joista vanhin oli 26vuotias, nukkumassa erään 13-vuotiaan piikatytön seurassa, kaksi aina samassa vuoteessa, ja talvisaikaan kävi talon töissä oleva suutari sekä tämän oppipoika neitien makuuhuoneessa illallistaan syömässä, juttelivat ja tupakoivat syödessään vähääkään välittämättä siitä, että vanhin neideistä jo oli paneutunut nukkumaan aivan ruokapöydän vierellä olevaan vuoteeseen; aamulla alkoi sitten leipominen samassa huoneessa jonkun talon tyttäristä yhä edelleenkin maatessa.[45] Köyhissä kappalaistaloissa, joissa tilat olivat ahtaat, vallitsivat varmaan, kuten perintätietokin tietää kertoa, vielä kauan samanlaiset olot, puhumattakaan renkituvista, joissa miesten ja naisten joukolla nukkuminen edelleenkin näkyy olleen sääntönä: palkollisväen keskuudessahan säilyivät kansanomaiset yhteiset kylvytkin, jotka muualla Europassa jo 16 sataluvun alulla olivat lakanneet ja joita Acerbi senvuoksi 17 sataluvun lopulla Suomessa käydessään ihmetteli.[46] Suora ja kursailematon sukupuolten välinen suhde, johon tällaiset ilmiöt viittaavat, oli herrassäädyn keskuudesta sitävastoin juuri 17 sataluvulla häviämässä. Ilmeisesti oli sievistelevä seurasivistys ja ennen kaikkea liikatunteellisuus osaltaan sen aiheuttanut. Mainittakoon vain, että paljon parjatut mutta silti mieluisasti luetut muotiromaanit olivat alkaneet levittää uuden muotikäsityksen evankeliumia, vaikka tosin hitaasti, pappiloihinkin — pappien kirjaluettelot tätäkin harrastusta valaisevat —: Vesilahden pappilassa esim. tapaa v. 1768 Mörkin 3-osaisen romaanin Theclan, Iin pappilassa v. 1773 Lysanderin ja Callistan seikkailut, Alcidaliksen ja Zelinden seikkailut j. n. e., Saltvikin pappilassa v. 1793 itse sievisteleväin seuratapain raamatun rouva de Scuderyn Suuren Cyruksen. Oli selvä, että tuollaisen hienostuneisuuden levitessä eri sukupuolten patriarkalisesti peittelemätön joukkoelämä samoissa suojissa lakkasi.

Edellisestä on jo selvinnyt, että vielä kauan oli tapana sijoittaa lukuisasti ihmisiä, joskin nyttemmin enimmäkseen samaa sukupuolta olevia, yksiin suojiin asumaan ja olemaan sekä päivin että öin. Huittisten suuressa pappilassa makasi esm. v. 1776 talvella n.s lastenkamarissa emännöitsijä, kyökki- ja sisäpiiat, eräs keskenkasvuinen tyttö sekä talon tytär Eeva Greta Idman, kävipä täälläkin talon tyttären vielä vuoteessa ollessa eräs renki suutarintyöhön käsiksi.[47] Jos lisäksi sattui vieraita taloon, semminkin iltaisin, kun piispantupa oli lämmittämättä, kävivät tilat isäntäväelle vieläkin ahtaammiksi: pastorska Vallenius kertoo v. 1769 miten hän iltamyöhällä tuli Orimattilan pappilaan, kun »veli Juhana» jo nukkui vuoteessaan, joka kumminkin kuultuaan vieraan tulleen, nousi sekä antoi tälle huoneensa ja vuoteensakin.[48] »Usein tapahtui», Gabriel Poppius taas kertoo Juvan pappilasta 1780-luvulta, »että talonväen ja lasten mentyä levolle, koirat hälyyttivät haukunnallaan ja piha tuli täyteen vieraita matkustajia. Vuoteet järjestettiin heti vieraille ja, ellei vuoteita riittänyt, tehtiin lattialle makuusijat, missä oljet olivat patjoina ja vuodat sekä päällyskauhtanat peitteinä. Mutta mitä ahtaampaa oli, sen hauskemmalta tuntui.» Vielä paljon myöhemmälläkin ajalla uusiutuivat pappiloissa suurien kutsujen aikana tämäntapaiset joukkoelämän muistot. Joka tapauksessa vanha vieraanvaraisuus velvoitti pitämään huolen siitä, että vierailla oli paraimmat suojat ja vuoteet, eli ja oleili talonväki sitten miten tahansa.

Toisaalta edellytti myöskin isännän ammatti, opiskelu- eli kirjatyö joukkoelämästä eristettyä rauhallista suojaa. Jo Juhana III:n säädöksessä velvoitettiinkin pitäjäläiset rakentamaan kirkkoherrallensa n.s. opiskelu- eli sitä myöskin kutsuttiin, kirja-kamarin. 16 sataluvun pappiloissa näkyy tällaista sentään harvoin olleen ja vasta seuraavalla sataluvulla käy se yleiseksi. Tämä jos mikään osottaa, miten kirjain viljeleminen vasta vähitellen pappiloissamme muuttui jokapäiväiseksi askareeksi ja alkoi asumistapaan vaikuttaa. Tuontuostakin oli valitettu pappien oppimattomuutta sekä orjallista saarnatapaa alituisesti samojen postillain mukaan; ja moni pappi tuli 16:lla, jopa 17:llakin sataluvulla toimeen vähäisillä kirkonsakaristossa olevilla käsikirjoilla ja postilloilla, itse hän omisti enintään pari välttämättömintä. »Joukko vanhoja ja kelvottomia kirjoja» — näin useata pappiskirjastoa peruluetteloissa arvostellaan, taikka sitten luetellaan joku postilla, käsikirja ja raamattu. Kumminkin alkoi jo 17 sataluvun puolivälissä enimpäin pappien kirjasto paisua siksi suureksi, että se arvioitiin sadan ja parinsadankin kuparitalarin arvoiseksi. Tapaapa varakkaissa pappiloissa näiltä ajoilta asti todella rikkaitakin kirjakokoelmia: Kokkolan kirkkoherralla Kjemmerillä, joka tosin kauan oli toiminut Vaasan koulunrehtorina ja jolta siis senvuoksi tavallista uurempaa opillista harrastusta edellyttääkin, oli kuollessaan v. 1734 kokonaista 479 teosta, Perniön kirkkoherralla Frosteruksella v. 1751 kaikkiaan 175, Kemiön kirkkoherralla Fleegellä v. 1754 110, Tyrvään kirkkoherralla Hornborgilla samana vuonna 401 talarin arvoinen kirjasto j.n.e.[49] Lisäksi osottavat pappiskirjastot, kuten edellä jo osittain on käynyt selville, miten omistajain harrastukset ovat laajentuneet ammatinomaisesta jumaluusopista monenlaisille maallisen tietämyksenkin aloille. Kunniasijalla pysyivät kyllä entiseen tapaan postillain ohella antiikin klassilliset teokset Terentiuksen huvinäytelmät, Phaedruksen sadut, Ciceron ja Pliniuksen kirjeet, Ciceron puheet ja kirjoitelmat ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksista, Ovidiuksen elegiat sekä Justinuksen ja Curtius Rufuksen historiateokset. Mutta näiden rinnalla käyvät yhä tavallisemmiksi sellaiset yleisteokset kuin Fenelonin Telemaque, Tessinin tunnetut vanhan miehen kirjeet nuorelle prinssille, Mazarinin valtiotaidon säännöt, Locken maallisesta hallituksesta sekä saman kirjailijan teos lasten kasvatuksesta, Huetin arvostelu Cartesiuksen opista j.n.e. Maantieteellisiä, luonnontieteellisiä, taloustieteellisiä kirjoitelmia ruvetaan uutterasti lukemaan, ja ennenkin tavallisen lääkärikirjan ohelle hankitaan erikoisteoksia, jotka osottavat, että papit ainakin osittain ovat tieteellisesti perustelleet kokeilujansa kotilääkärin ja pitäjänlääkärinkin ammatissa. Vihdoin viittaavat runot, romaanit ja teokset sellaiset kuin Naisten kirjasto, Talouskirja nuorille tytöille, kuluneet keittokirjat y.m. siihen, että paitsi isäntää pappilan muutkin asujamet olivat alkaneet kirjallisuuteen perehtyä.

Eristäytyminen arkituvan yhteiselämästä, jota tämäntapaiset harrastukset edellyttivät, saattoi kamarit käytäntöön. Kamari lienee aluksi rakennettu lisäkkeeksi tupaan -sitä ei siis tästä erotettu[50] — ja katselmuskirjoissa se aina 17 sataluvulle asti mainittiinkin kuten esm. uuni, ovi tahi ikkuna suorastaan tupaan kuuluvana. Tupa-kamari-yhdistelmän tapaa jo v. 1536 Hauhon pappilassa sekä sitten 16 sataluvulla aivan yleisesti; mainitaanpa Pälkäneellä niin aikaisin kuin 1639 vierastupa kaksine makuukamareineen. Kamari tehtiin tuvan päätyyn tahi eteisen taakse: tällaisen eteiskamarin oli Piikkiön kirkkoherra, tunnettu Gregorius Favorinus lisännyt pappilan n.s. uuteen tupaan ja v. 1652 hän poismuuttaessaan vei sen mukanaan, jättäen eteisen peräseinää vaille — menettely, joka seuraavinakin aikoina pappilanhaltijan poissiirtyessä tuontuostakin uudistui. Varsinaisiksi asuinsuojiksi tuollaisia kamareita tuskin ensinnä oli aijottu; hyvin usein ne olivatkin n.s. kylmiä kamareita, ilman tulisijaa; niitä näet käytettiin kuten aittojakin vaatteitten, ruuan ja kaikenlaisten arvoesineitten säilytyspaikkoina sekä makuusuojina samalla. Vähitellen, ja mikäli käy päättäminen, juuri 16 sataluvulla alkoivat ne kuitenkin todellisiksi asuinhuoneiksi muuttua. Niinpä oli Uskelan linnatuvan yhteydessä v. 1679 kokonaista kolme kamaria, joista yksi kuusi-ikkunainen ja savutorvellinen, toinen neli-ikkunainen niinikään lämmitettävä ja vain kolmas oli kylmäkamari sekä kuudesta lautahyllystä päättäen ruokasäiliöksi varattu. Miten välttämättömiksi kamarit nyttemmin kävivät, osottaa Paraisten kirkkoherran prof. Hahnin selitys vuodelta 1702, että »oli epämukava asua äskenrakennetussa asuintuvassa, ellei kahta kamaria rakennettu viereen.» [51]

Niinmuodoin oli kamareissa asuminen — oikeastaan muukalainen etelästä tullut tapa, kaiketi aatelisen esimerkin ja renessansin rakennussääntöjen edellyttämänä, — 16 sataluvun kuluessa alkanut tulla yleiseksi. Minkälaista kamarimäärää muodikas rakennustapa ylimystön keskuudessa tämän sataluvun puolivälissä vaati, osottaa talousopas nuoria aatelismiehiä varten, se kun välttämättöminä luettelee: »1:o Tavallinen tupa eli ruokasali, 2:o Isännän kamari, ja jos hän haluaa, kabinetti ja kirjakamari, 3:o Emännän makuukamari ja vieressä kabinetti, 4:o Neitsytkammio, 5:o Lastenkamari pieniä lapsia varten, 6:o Jokapäiväinen ruokailukamari, 7:o Vaatehuone pukuja ja vaatearkkuja varten, 8:o Kamari talon poikia varten, 9:o Papin tahi kirjurin kamari, 10:o Renkitupa palkollisia varten, 11:o Kyökki» j.n.e[52] j.n.e. Tämä täysin kehittynyt kamarijärjestelmä ei saattanut olla pappiloihinkaan vaikuttamatta, mutta se tapahtui vain vähitellen, ja aluksi pappilahuoneitten ryhmitys päinvastoin viittaa siihen, että se itsenäisesti oli kehittynyt arkituvan asumusoloista.

Jo Linnen kuvailemassa smoolantilaistuvassa, joka kauttaaltaan palautui muinaisiin aikoihin, oli peräseinän takana pitkä ja kapea kamari, talon kalleuksien säilytyspaikkana sekä makuusijanakin ja samanmuotoinen päätykamari oli vielä 17 sataluvulla monessa pappilassa. Kumminkin oli jo tätä ennen tullut tavaksi jakaa päätykamari kahdeksi, joista toinen eteläisempi (jos eteisen ulko-oven edellyttää olevan etelänpuolella) vakaantui isännän huoneeksi (jo 16 sataluvun talousopas nuoria aatelisia varten oli pitänyt suotavana, että isännän huone oli itään ja etelään); toinen, pohjoisempi, tuli taas aikaa myöten vierashuoneeksi. Ei liene mikään sattuma, että tuvan päätyosa, jossa ikimuistoisista ajoista oli ollut vierasten ja isännän kunniasija pohjoisessa nurkkauksessa, isäntäväen vuode eteläisessä, jopa paikoitellen ainakin Norjassa kaksikin kunniasijaa. pohjoisempi vieraille, eteläisempi isännälle aijottu, asumusolojen kehittyessä eristäytyi juuri vieraitten ja isännän huoneiksi.

Niinikään eristäytyi arkituvasta oven ja liesitakan puoleinen osa. Liesitakan äärellähän oli vanhastaan suoritettu tärkeä osa taloustöistä, mutta sitäpaitsi tehtiin talousaskareita myöskin leivintuvassa, joka enimmäkseen oli eteisellä arkitupaan yhdistetty. Eteisen peräkamari, kummankin tuvan välillä ollen soveltui mukavasti ruokatavarain ja kyökkikalujen säiliöksi, ja sitä lieneekin tähän tarkoitukseen käytetty jo 16 sataluvun puolivälissä, päättäen siitä, että esm. Uudenkirkon pappilassa pikku linnatuvan kamareista toista v. 1661 mainitaan ruokakamariksi erotukseksi toisesta, jolla oli päätykamari nimenä, ja samoin oli Iin pappilan asuintuvan eteisen takana v. 1875 n.s. kellarikamari, jonka seinässä olivat lautahyllyt ja alla kellari- 17 sataluvun alkupuoisokolla kutsuttiin eteisen lautaseinällä erotettua peräosaa kahveriksi (skafferi),[53] Näinpä siis taloustoimet aluksi olivat vallanneet suurimman osan asuinrakennusta. Leivintuvan, eteiskamarin ja enimmäkseen arkityvankin. Mutta sittemmin siirrettiin liesi ja sen mukana ruuanvalmistus arkituvasta eteiseen.Jo v.1675 päätettiin Iin pitäjän pappilankatselmuksessa, että kyökki (handkök) oli eteiseen rakennettava, ja samanlaisen ryhmityksen tapaa sekä Taivassalon pappilassa v. 1726 ja Kokkolan kymmenen vuotta myöhemmin että myöskin Hollolan ja useissa Savon pappiloissa 1730- ja 1740-luvuilla.[54] Useista näistä mainitaan nimenomaan, että asuintuvan uunin suu oli kyökinlieden yhteydessä, joten kyökistä lämmitettiin tuvanuunia. Tämä uudistus oli epäilemättä laina etelästäkäsin n.s. frankkilai sesta talosta.

Niinpiankun liesi oli arkituvasta siirretty pois, menetti tupa entisen sävynsä ja nimensäkin: se muuttui puolittain juhlahuoneeksi ja ruvettiin sitä nimittämään saliksi.

Tälle asteelle oli asuinhuoneitten ryhmitys kehittynyt kun 1720 vuoden asetuksella säädettiin, että leivintupa uuneineen oli erotettava eri rakennukseen, mutta asuinrakennukseen oli siitä lähtein kuuluva arkitupa kaksine kamareineen, kyökki ja eteinen. V. 1727 sitten selitettiin tarkemmin, että kamarien tuli olla 6 kyynärää leveitä ja 7 kyynärää pitkiä sekä sijaita rakennuksen päädyssä, asuintuvan taas oli oltava 12 kyynärää pitkä ja 9 leveä ja oli se asetettava keskelle rakennusta; edelleen sovitettiin eteinen 12 kyynärän pituisena ja 3 kyynärän levyisenä asuintuvan eteen, jotavastoin toiselle puolelle jäi kyökki, joka määrättiin samansuuruiseksi kuin molemmat päätykamarit olivat yhteensä.[55] Mittasuhteitten säännöllisyys oli ilmeisesti renessansin rakennusohjeista johtunut ja näiden mukainen oli myöskin eteisoven, eteisen ja asuintuvan asema tarkalleen keskellä taloa: olihan 16 sataluvun talousopas nuorille aatelismiehille terottanut mieleen, että »portin tahi oven tulee olla huoneen eli rakennuksen keskellä milloin se suinkin käy päinsä — — — että eteisen tulee olla leveä ja valoisa — — — ja siten että mukavasti saattaa kulkea huoneisiin ja niistä pois tarvitsematta kulkea muitten huoneitten lävitse.» Niin soveliaasti kun eteinen uusmallisessa pappilassa sijaitsikin, oli se tulisijaa vailla ja senvuoksi talvella jääkylmä. Vasta 17 sataluvun lopulla lisättiin kylmään eteiseen lämmitettävä: v. 1796 oli Vehmaan kirkkoherra erotuttanut tällaisen kylmästä eteisestä pappilaa rakennettaessa, ja hän puolusti tätä alkuperäisestä rakennussuunnitelmasta poikkeamista selittämällä, »että oli päivän selvää, että se lisää rakennuksen täydellisyyttä, koska ankaralle säälle altis eteinen siten saa suojaa.»[56] Suojaksi pahoja säitä vastaan oli sitäpaitsi ainakin paikoitellen jo 16 sataluvulla rakennettu avoin kuisti.

Mittasuhteitten säännöllisyys oli asuinrakennuksessa kehitetty täydelliseksi vasta sotakollegin suunnitelmassa everstiluutnantin ja majurin virkataloa varten v. 1730. Tämä oli muuten samanlainen kuin v. 1727 asetuksen mukainen pappila, mutta kyökin sijalla oli tässä kaksi päätykamaria, aivan samankokoisia kuin salin ja eteisen toisellakin puolella. Myös pappiloissa havaittiin kyökki pian liian suureksi ja sen taakse erotettiin senvuoksi eri kamari n.s. kyökkikamari. Tämä huone näkyy monessa 17 sataluvun pappilassa tulleen ruokailuhuoneeksi ja jonkinlaiseksi arkihuoneeksi samalla. Siitä asuinrakennus aikaa voittaen paisui yhö suuremmaksi, lisäksi kun rakennettiin milloin mitäkin suojia: lastenkamari, emännän kamari, apulaisen kamari, ruokasali j.n.e. 17 ja 18 sataluvun vaihteessa oli maamme varakkaimmissa pappiloissa huoneryhmitys niinmuodoin asetettu miltei tarkalleen samaksi kuin se, joka jo toista vuosisataa sitten oli asetettu aatelisille rakennuttajille malliksi — kieltämättä noiden kahden säädyn sivistyskehitystä, mikäli niissä vertauskohtia huomaa, muutenkin kuvaava aikaero.

4.

Suuri oli ero arjen ja juhlan välillä tuvassa. Ei siinä kyllä, että arkitoimet juhlien ajaksi kerrassaan lakkasivat, tuvan koko ulkonäkö senlisäksi muuttui: seinät, katto ja osa huonekaluistakin verhottiin kauttaaltaan kankailla. Kankailla verhottu tupa oli varmaan silloisen kodin kauneusihanne. mutta lisäksi lienee tuolla koristelulla ollut käytännöllinenkin merkitys. Tuntuu näet luonnolliselta, että täten haluttiin suojata juhlivien pitovaatteita tahrautumasta nokisiin tahi likaisiin seiniin, varsinkin niinkauan kun savupirteissä asuttiin, sekä estää sirkkoja, hämähäkkejä ja muita itikoita putoamasta juhlavierasten päälle taikka ruokiin, sillä yleisesti uskottiin noitien sekä itse paholaisenkin sekottavan tuollaisia hyönteisiä ruokaan ja juomaan, jotta ihmiset niitä nieltyään sairastuisivat ja kuolisivat; saarnoissa mainittiin varottavana esimerkkinä miten paavi Hadrianus oli hämähäkin nieltyään paisunut muodottomaksi ja lopulta läkähtynyt; ja d'Ogier nimenomaan kertookin matkamuistelmissaan, että 16 sataluvulla Ruotsissa käytettiin kangaskatoksia ruokapöytäin yläpuolella, jotta ne hämähäkkien pöydälle putoamista vastaan suojaisivat.[57] Oli miten tahansa, jo Olaus Magnus kertoo 15 sataluvun tupien olleen verhottuja valkoisella verkkomaisella kudoksel1a, jota kutsuttiin nimellä spraangning, väittääpä hän tupien arkioloissakin olleen tällaisessa asussa. On selitetty sanan språng (språnga) vieläkin elävän jossakin ruotsalaisessa murteessa ja tarkottavan kirjavaksi, kuosilliseksi kudottua kangasta.[58] Tosiaan tapaakin Liuksialan kartanon kangasvarastoissa 16 sataluvun keskivaiheilla noita verkoitettuja eli kuositettuja kankaita, vieläpä sillätavoin että valkoiselle kankaalle oli verkoitettu erivärisellä langalla; esm. Mustalla silkillä verkoitettuja käsiliinoja, punaisella verkoitettuja harmaanviheriäisiä vuodekaihtimia. Ja joka tapauksessa oli tavallista — näin oli asianlaita sekä Liuksialassa 16 sataluvun puolivälissä, että esm. Nynäsin kartanossa satakunta vuotta aikaisemmin, ja edelleen pappiloissa pitkin 17:ttä satalukua, että seinä- ja kattoverhot sekä vuodekaihtimet, jopa kaikenkaltaiset liinatkin olivat kaksivärisiä, ja enimmäkseen niin, että tummempaa tahi räikeämpää väriä oli sovitettu vaaleammalle pohjalle.[59]Tällaisten verhojen ohella olivat raitaiset jo kauan olleet muodissa. Niinmuodoin olivat Euran pappilassa v. 1736 seinäverhot kotikutoista raitaista kangasta, Sauvon pappilan toisessa huoneessa v. 1749 puna- ja keltaiset sarsiverhot, toisessa liinaiset (kaiketi siis valkoiset) verhot, joille ovien, ikkunain ja kattoparrujen kohdille oli sovitettu punaisia sarsikappaleita; Kirkkonummen pappilassa oli 30 vuotta myöhemmin — esimerkkejä voisi mainita miten paljon tahansa — muutamassa huoneessa keltapohjaiset verhot, muutamassa valkoiset ja harmaat, muutamassa taas sinipohjaiset ja valkeat.[60] Liina- tahi sarsikankaalle lankaompeleilla verkoittamisen sijaan tuli aikaa voittaen maalilla värittäminen, mutta kuosi näkyy säilyneen samantapaisena: yksiväriselle pohjalle viskattiin erivärisiä pilkkuja, eli laikkoja, kunnes koko verho sai pilkutetun, ikäänkuin verkkomaisen sävyn — tapa, joka säilyi kauas 18 sataluvulle.

Kuositettiinko noita kaksivärisiä seinäverhoja kuvioihinkin, on vaikea sanoa: ainakin d'Ogier näki vuosina 1634—1635 Ruotsin pappiloissa kaikkialla seinissä ja katoissa maalauksia, jotka tämän matkailijan arvostelun mukaan »eivät suinkaan olleet hollantilaisen eivätkä italialaisen aistin mukaisia»; ja 17 sataluvulla oli kuvitettuja seinäverhoja joissakuissa Suomen pappiloissa, esm. Kokkolan pappilassa 1760-luvulla öljyvärillä maalattuja sekä varsinaisesti kuvallisia, että lehtiaiheisia. Joka tapauksessa riippui pappilain seinillä arkioloissa pelkällä hirsiseinällä, juhlatiloissa verhojen päällä, tauluja: maalattuja muotokuvia, vaskipiirroksia sekä kaikenlaisia helppohintaisia jäljennöksiä. Muotokuvissa olivat ensi sijassa edustettuina kirkko ja maallinen esivalta. Kristuksen, Davidin ja Lutherin rinnalla koristivat näet seiniä hallitsijat, kuten konsanaan meidän päiväimme talonpoikaistaloissa; oli Kustaa II Adolf, Kaarle XII, vapaudenajan hallitsijat, Kustaa III ja eräs 14-tauluinen kuvaryhmä, jossa kustavilaisen perheen jäsenet esitettiin. Olipa Halikon pappilassa v. 1750 »Europan valtakuntain ja hallitsijain peili» sekä Pietarsaaressa viisi vuotta myöhemmin Tamerlanin muotokuva.[61] Lisäksi tulivat sitten suku- ja perhekuvat: niinpä oli Sundin pappilassa v. 1738 paitsi pappilanhaltijan kirkkoherra Kjellinin kahta muotokuvaa — kumpikin eri ikäkausilta — hänen isänsä kaksi, isänisän, isänäidin sekä vihdoin »kirkkoherra Aeimelaeus-vainajan» (nähtäv. Halikon kirkkoh. Aeimelaeus † 1735) kuvat; ja samantapainen kokoelma oli Taivassalon kirkkoherralla Thorvöstella v. 1750. Muunlaisista muotokuvista ei sensijaan paljonkaan merkkejä ollut: eipä edes piispoista eikä vapaudenajan valtiollisista merkkihenkilöistä. Kuvat sellaiset kuin kreivi Magnus Gabriel de la Gardien Kumlingen pappilassa v. 1747 ja talonpoikaissäädyn puhemiehen Olof Håkaninpojan Muhoksella v. osottavat vain miten vähän 17 sataluvun virkeät ja monipuoliset harrastukset olivat ehtineet pappilain muotokuvakokoelmissa ruumiillistua.

Ja milteipä saman vaikutuksen saa laatukuvistakin pappilain seinillä. Niissäkin oli tietysti uskonnollisilla aiheilla tärkeä sija. Niinpä Sundissa v. 1738: Kristuksen ristiinnaulitseminen, suuri kalansaalis, koko isämeidän kuparipiirroksina, Jerusalemin kaupungin pohjapiirros, 12 paperille painettua kuvaa raamatullisista aiheista ja yhtä monta vanhojen isien (apostolien?) kuvaa; Pietarsaaressa v. 1755: Kristuksen vieminen Golgatalle sekä 14 nyrnbergiläistä taulua Kristuksen kärsimishistoriasta — aihe, joka tuontuostakin palautuu pappilain seinätauluissa. Harvoin laatukuvissakaan tapaa uskonnollisten aiheitten rinnalla aikakauden maallisiin harrastuksiin viittaavia: sellaisiin saattaisi laskea Sundissa v. 1738 »marakatin ja papukaijan», taikka taas toisissa pappiloissa »ihmisen neljä ikäkautta» ja »neljä vuodenaikaa», jotka varmaankin asujamille mielenkiintoisesti valaisivat luonnon tunnettua kehitystä neljän alkuaineen vuorotellen vallitessa ja samalla ehkä antoivat aavistuksen kaiken maallisen kukoistusajan katoavaisuudesta.

Maalaukset seinillä olivat vielä kauan varakkaitten ylellisyyttä, kuten itse seinäin taikka seinäverhojen maalaaminenkin. Ja sama oli huonekalujen laita, jotka niinikään suureksi osaksi olivat maalaamattomia ja vain juhlatiloiksi verhottiin kankaalla. Huomattavin näistä oli suuri vuode, joka usein oli pysyväisesti juhla-asuun verhottuna kuin pieni huone, siinä kun oli sekä katos että kankaasta kaihtimet. Erilaisia kankaita kaihtimiksi käytettiin, usein sarkaa, ja heleän värisiä ne olivat, punaisia, sinisiä ja ennen kaikkea viheriäisiä; enimmäkseen valkoiset tahi keltaiset nyörit sekä tupsut koristivat niitä, pohjavärille tavanmukaista lisäväriä tarjoten ja katoksesta riippui verhojen yli laskos. Verhojen tarkoituksena oli varmaankin, kuten seinäverhojenkin, estää itikoita tunkeutumasta nukkujan suuhun, varjella ehkä myöskin seinien läpi puhaltelevalta viimalta sekä kuun paisteelta, joka muka nukkujan kasvoille langetessaan oli varsin vaarallista. Peitteinä oli yleisesti vielä 17 sataluvulla eläinten taljoja vuorattuina loistavanvärisellä veral1a, sekä ryijyjä ja raanuja. Petoeläinten taljoja lienee pidetty parempina. Olaus Magnushan kertoo, että arvokkaimpain vieraitten varalta pidettiin kallisarvoisia ahmantaljoja, mutta, hän lisää, niiden alla nukkuessa sai ahman luonnon, uneksi lakkaamatta metsän eläväin pyydystämisestä ja ahmimisesta.[62] Karhun, suden, ilveksen ja jäniksen nahat olivat myöhemminkin tavallisia vuodepeitteitä, samoin poron ja vuohenkin, mutta lammasnahkavällyjä katsottiin halpa-arvoisiksi, palvelusväelle sopiviksi. Vuodepeitteistä antanee käsityksen esm. Kemin pappilan varasto v. 1757: »kolme uutta jäniksen-nahkaista vällyä, yksi puoleksi kulutettu, viheriällä saralla päällystetty karhuntalja, kolme raanua, kaksi porontaljaa, yksi viltti, kaksi kattuunipeitettä, kaksi vanhempaa kattuunipeitettä, vanha värjätty liinapeite». Ja lakanatkin sekä patjat olivat aikoinaan olleet nahasta: nahkalakanat oli vielä v. 1662 Rauman pappilassa, ja Kokkolan pappilassa mainitaan v. 1736 kaksi nahkapatjaa.[63]

Jo vuosisatoja sitten oli kuitenkin aljettu käyttää kangasta makuuvaatteina, ja kangas oli ruvennut syrjäyttämään muodista nahka- ja taljapeitteitä. niinkauan kun asumukset olivat hatarat ja kylmälle alttiit, oli vällyjen ja ryijyjen lisäksi käytetty erikoista vuoteenlämmittäjää, hiilillä täytettyä varrellista metallilaatikkoa, joka lämmitti kylmimmätkin vuoteet; 17 sataluvun toisella puoliskollakin niitä pappiloissa oli. Mutta sittemmin, kun tuvat olivat käyneet lämpimiksi ja seinät tiiviiksi, olivat tämäntapaiset varusteet epäilemättä tulleet liikanaisiksi. Sparman, muuan 16 sataluvun lääkärikirjailijoita, oli vielä katsonut velvollisuudekseen kehottaa ihmisiä peittämään itsensä huolellisesti yön ajaksi: koska muka lämpö oli nukkuessa vetäytynyt ruumiin sisäosiin, niin päällisosat kylmästä helposti vahingottuivat, hikirauhaset tukkeutuivat ja epäterveelliset ainekset eivät päässeet huokosista poistumaan, josta pahat paiseet, syyhelmät, pistokset kupeissa j. n. e. olivat seurauksena; mutta toisaalta oli hän varottanut myöskään makaamasta liian lämpimissä vuoteissa.[64] 17 sataluvulla juuri varotukset liiasta lämmöstä monistuivat.

Kun makuuvaatteita ruvettiin ensi sijassa kankaasta valmistamaan, kävi myös mahdolliseksi pitää parempaa huolta niiden puhtaudesta. 15 ja 16 sataluvulla oli makuusijoja varten kerta kaikkiansa vain yhdet vaatteet. Karkun pappilassa oli v. 1591 niinmuodoin vuoteita neljä, sillä 4 pitkää patjaa, 4 päänaluspatjaa, neljä korvallispatjaa, neljä vuodevaatetta, neljä pientä ryijyä, neljä paria lakanoita ja kahdet nahkavällyt luetellaan;[65] ja Rauman pappilassa mainitaan v. 1662 makuuvaatteet itse vuoteisiin kuuluvina; esm. »pikkutuvan vuoteessa: mustalla saralla verhottu patja, säämiskäinen pääpatja, säämiskäinen korvallispatja, vanha ryijy, vanha ja rikkein saksalainen pöytäliina, päällystämätön lampaannahka, vanhat värjätyt vuodekaihtimet, vanha kaihdinten päärme.» Vielä 17 sataluvulla on makuuvaatteitten luku hämmästyttävän pieni. Perniön kappalaistalossa mainitaan niinmuodoin v. 1707 »makuvaatteita kahteen vuoteeseen lakanoineen ja kaikkine tarpeineem; »[66]3 ja tuskin saattaa esm. Limingan pappilan makuuvaatteistakaan v. 1735 muuhun käsitykseen tulla kuin että yhdet vaatekerrat edelleenkin riittivät kutakin vuodetta kohti: kahdeksan pitkää patjaa näet oli, yhtä monta paria lakanoita, yhtä monta pyyhinliinaa ja korvallispatjaa, päänaluspatjoja tosin vain kuusi, kuusi sudentaljaa ja kahdet jäniksennahkaiset vällyt; niinikään oli esm. Sievin kappalaistalossa v. 1770 patjat ja peitteet kolmeen vuoteeseen, vain neljä lakanaa ja yhtä monta patjanpäällistä; ja samaan tapaan, mikäli näyttää verrattain yleisesti, aina sataluvun lopulle asti[67] Kangasta katsottiin ilmeisesti kauan siksi kallisarvoiseksi tavaraksi, ettei sitä kannattanut suotta tuhlata: tietäväthän muistotiedot vieläkin kertoa, miten köyhäin pappilain lapset pantiin päiväkausiksi vuoteisiin, kun heidän liinavaatteitansa pestiin. Mutta sittenkin on ilmeistä, että pappiloissa, ja varsinkin varakkaissa, kaikenlaisen liinaisen lukumäärä oli nousemassa.

Tietenkään ei huonekaluihinkaan arkioloissa kangasta tuhlattu: penkinpäällisethän otettiin esille vain juhliksi, ja sama lienee ollut pöytäliinojenkin laita.


5.

Kamareitten muuttuminen todellisiksi asuinsuojiksi ei saattanut olla vaikuttamatta asumuksen perinnäiseen sisustukseen. Tuvassa oli kullakin huonekalulla ollut oma omituinen paikkansa, jokainen niistä oli muodostanut ikäänkuin kiintonaisen asumuksen osan, jotavastoin kamareissa ei tällaista ikimuistoisen tavan vakaannuttamaa ryhmitystä ollut. Tosin mainitaan joissakuissa pappilakamareissa 16 sataluvun lopulla tutut kiintonaiset penkit, esm. Iissä 1675, Raahen-Salossa ja Kalajoella v. 1690, toisinaan pöytä tai vuode, mutta ylipäätänsä oli huonekalujen ryhmitys niissä vakiintumaton sekä senvuoksi alttiina vaikutteille, jotka asumusolojen muuttuessa ulottuivat etelästäkäsin kartanoitten välityksellä pappiloihinkin. Itse tuvissakin alkoivat samaiset vaikutteet tuntua.

Eniten merkitsi uusmuotisten istuinsijojen tuleminen käytäntöön. Paitsi tavanmukaisia seinäpenkkejä oli 16 sataluvun pappilatuvissa raheja, osittain ilmeisesti irrallisia, osittain jonkun huonekalun yhteydessä: niin v. 1690 Pudasjärven pappilan leivintuvassa »pitkäkäinen tuoli pöydän luona», Raahen-Salon pappilan esituvassa yksi ja linnatuvassa kolme »pitkäätuolia». Pyhäjoen pappilan esituvassa kaksi »pitkäätuolia» ja Kalajoen pappilan samannimisessä tuvassa »pöytätuolit». Lisäksi mainitaan noitten aikain pappilatuvissa jo laskospenkkejä (fållbänck): kaiketi noita irrallisia penkkejä, joiden selkämyksen saattoi laskea alas estämään nukkujaa ja makuuvaatteita luisumasta laskospenkiltä lattialle; vielä 1765 oli laskospenkki Pietarsaaren kappalaistalossa yhdistettynä pöytään. Mutta tällaisten penkki-istuinten ohella oli myöskin varsinaisia tuoleja: aluksi oli monessa pappilassa vain yksi taikka enintään kaksi, kolme tuolia, nojatuoleja, jotka varmaan sijaitsivat pöydän päässä isännän ja vieraitten kunniaistuimina; piispantuoliksi erästä vanhaa, inventariesineenä kulkenutta tuolia kutsutaankin. Toisaalta taas muutamissa pappiloissa luetellaan tuoleja tusinoittain tahi puolitusinoittain, esm. v. 1688 Tohmajärven pappilan etukamarissa 12 tuolia, Pyhäjoen pappilan linnatuvassa v. 1690 penkit ja 28 selkämystuolia — seikka, joka viittaa siihen, että niitä rivitettiin pitkien penkkien tapaan seinustoille ja pitkän pöydän ympäri;[68] ja lopuksi olivat monet pappilat aina 1750luvulle asti ilman ainoatakaan tuolia: näin Kiskossa v. 1723, Saarijärvellä 1752, Inkoon kappalaistalossa 1754, Karjalohjan kappalaistalossa 1756.[69] Sensijaan oli Pirkkalan pappilassa v. 1726 yksi nojatuoli, kaksi rikkinäistä selkämystuolia ja kolme nahalla päällystettyä, Loimaan pappilassa v. 1722 tusina tammisia tuoleja, Limingan pappilassa v. 1735 kuusitoista maalattua tuolia ja neljä juutinnahalla päällystettyä sekä vihdoin Kokkolan pappilassa v. 1736 neljä tusinaa tavallisia tuoleja, kaksi nojatuolia ja kuusi korkeaselkäistä tuolia.[70] Entiset pitkät penkit olivat siis vaihtuneet tuoleiksi, ikäänkuin jakautuneet monilukuisiin osiin, joista kutakin esteettä kävi siirteleminen ja käänteleminen miten tarve milloinkin vaati. Pitkät penkkiverhot ja -patjat, joita ennen juhlien varalle oli säilytetty, kävivät nekin penkkien kadotessa turhiksi, mutta sensijaan jäivät toiset tuoleista juhlaistuimiksi ja verhottiin pysyväisesti milloin juutin- tahi venäjännahalla, jopa joskus kullatullakin nahkapäällisellä, milloin taas kankaalla.

Lisäksi tuli sitten käytäntöön kahden tahi kolmenistuttava istuin, ei enään penkkinä tahi rahina, vaan ranskalais-, eli oikeammin turkkilaisperäisenä muotiesineenä sohvana: riippuen muodosta kutsuttiin sitä milloin nimellä canapee, milloin sopha tahi ottoman. Ranskassa se oli joutunut muotiin 16 sataluvun kaikkein viimeisinä vuosina sikäläisen hienoston keskuudessa ja kauan oli sen nimellä velttouteen ja kevytmielisyyteen vivahtava sävy. Eipä siis kumma, että se pappiloissamme esiintyy vasta seuraavan sataluvun puolivälissä: Teuvan kappalaisen peruluettelossa mainitaan näet sellainen v. 1765 ja niinikään Porvoon tuomiorovastin peruissa v. 1768: »yksi sohva, jossa on kolme laatikkoa ja helat, tammenväriseksi maalattu; samanlainen vanha, jouhilla täytetty ja sinivalkoisella palttinalla verhottu; samanlainen keltaiseksi verhottu.» Jälkimäiset esimerkit viittaavat vielä kaupunkilaisylellisyyteen, mutta seuraavina vuosikymmeninä sohva nopeasti levisi kaikkiin varakkaisiin pappiloihin.[71]

Istuinten ohella olivat arkitupien pitkät pöydätkin muuttuneet: isonvihan ajoilta tapaa lukuisasti pikkupöytiä, milloin pyöreitä tahi soikeita, milloin nelikulmaisia tahi kahdeksankulmaisia, enimmäkseen puisia, mutta joskus kivisiä; eikä ollut ihan harvinaista päällystää pöydät kuten tuolitkin pysyväisesti nahalla. Mainittakoon v. 1722 Loimaalta: »pitkänpyöreä honkapöytä, tavallinen pöytä, juutinnahalla päällystetty pieni pöytälaatta, pieni nelikulmainen pöytä sekä soikea nahkapäällyksinen pöytä»; Kiskossa v. 1723: »kaksi pientä jalallista pöytää ja kahdeksankulmainen pöytä», Kokkolassa v. 1736: »pieni, jalallinen kivipöytä, vanha soikea pöytä, samanlainen vanha.» Suuretkin pöydät tehtiin paremmin liikuteltaviksi siten, että laatat jaettiin useihin, tarpeen mukaisesti lisättäviin osiin, taikka sitten oli osa niistä saranoilla alaslaskettavissa. Lopuksi mukautui pöytä milloin minkin erikoistarpeen mukaiseksi. Parissa pappilassa 17 sataluvun alkupuoliskolta mainitaan pöytä, jonka laatassa oli kivinen kirjoitustaulu, edelleen lautapelipöytä pelimerkkeineen ja arpanappuloineen. Sitten 1730-luvulta alkaen teepöytä, enimmäkseen lakalla punaiseksi tahi mustaksi, joskus kirjavaksikin kiilloitettu — suoranaisia todisteita siitä kiinalaisten lakkateosten ja muunkin kiinalaisuuden ihailusta, joka 16 sataluvun lopulta alkaen oli Europan sivistyneitten omituisuuksia. Joskus oli sataluvun lopulla hyvinvoivassa pappilassa kahvipöytäkin maalattu tahi porsliinilaattainen; sitäpaitsi osottivat tarjoilupöytä, ompelupöytä ja kynttiläpöytä kynttilälautasineen kotielämän tarpeitten monistumista.

Vihdoin katsottiin tarpeelliseksi pappilanhaltijan kirjallisia töitä varten erikoismallinen työpöytä eli kirjoituspöytä. Otaksuttavasti oli aluksi pappiloissa, kuten vielä jokunen miespolvi sitten talonpoikaistaloissa, käytetty koruttomia kirjankannattimia lukijan mukavuudeksi pitelemään suurikokoisia ja raskaita kirjoja vinoasennossa. Tällaiset kannattimet olivat osittain irrallisia, osittain korkeajalkaiseen alustaan liitettyjä ja kulkivat tällöin pulpetin nimellä; oli olemassa tuollainen huonekalu jo keskiajalla ja johtunee vanhempain kalustoluetteloitten harvalukuisuudesta, että niitä maamme pappiloissa ei tapaa aikaisemmin kuin 1740- ja 1750-luvuilla, tosin tällöin varsin yleisesti: mainittakoon, että Pietarsaaren pappilassa luetellaan v. 1755 »laatikollinen pöytä, jonka saattaa kääntää kokoon pulpetiksi», ja Oulun pappilassa v. 1776 »kirjakaappiin yhdistetty pulpetti», jonka edessä oli kirjoitustuoi.[72] Ilmeisesti kehittyi noista koruttomista kirjankannattimista sataluvun lopulla siroja huonekaluja, joiden monilukuisissa laatikoissa ja komeroissa mukavasti säilytettiin mitä erilaisimpia esineitä, rahoista ja tärkeäarvoisista papereista ruokavarastoihin ja viinapulloon asti. Ja samaan aikaan ilmestyi jo toisiin pappiloihin vinokantisen pulpetin sijalle oikea kirjoituspöytä, tässäkin, kuten peruluetteloissa mainitaan, »erinäisiä suurempia ja pienempiä laatikoita»

Tosiaan tarvittiin elintarpeitten monistuessa laatikoita ja komeroita yhä moninaisempia. Kaikenkokoiset arkut, kirstut ja lippaat, milloin hylkeennahalla, juutinnahalla taikka kankaalla päällystetyt, milloin rautahelaiset ja värikkäiksi maalatut, pysyivät kyllä seinävierillä edelleenkin, aina 18 sataluvun alulle. Ja niissäkin oli erilaisia eri tarpeita varten: osastoihin jaettu ryyti- ja maustearkku, lääkearkku, kynttilälaatikko, ruoka-arkku, tekotukkalipas, ompelulipas, lukittava hattulaatikko j.n.e.; vaikka toisaalta vielä kauan oli tapana säilyttää mitä erilaisimpia esineitä samoissa säilöissä. Jonkinlaisen käsityksen tästä tavasta saa, kun kuulee, että pastori P. N. Mathesiuksen kodissa Pyhäjoella säilytettiin v. 1742 ruokakamarin kirstussa sokeria, siirappia, juustoa, ruisleipää, ja myöskin rahaa, salin kahdessa kirstussa ruisleipää, salinkamarin arkussa m.m. juustoa, voita ja paloviinaa sekä eteistuvan yölaatikossa melkoinen määrä rahaa.[73] 17 sataluvun toisella puoliskolla tehtiin ilmeisesti ero varsinaisissa asuinhuoneissa pidettävien tarve-esineitten sekä sellaisten välillä, joiden paikka oikeutta myöten oli ruokakamarissa ja aitassa. Ainakin varakaimmissa pappiloissa näkyy sinne samalla siirtyneen suurin osa kirstuistakin osotteeksi siitä, että ero asuin- ja taloussuojain välillä tosiaankin oli tullut täydelliseksi.

Sensijaan tuli juuri 17 sata ! luvulla lukematon joukko tarvetavaroita ja pikkuesineitä käytäntöön, sellaisia, joita ennen ei oltu edes tunnettu taikka enintänsä katsottu turhaksi ylellisyydeksi. Ja mikä tärkeämpää, niitä ei säästetty juhlien ajaksi, vaan niitä tarvittiin tuontuostakin ja ne koteutuivat senvuoksi täydellisesti arkiasumukseen. Olisi ollut perin työlästä kerta kerralta kumartua niitä kaivelemaan matalista, raskaskantisista kirstuista. Toisaalta osottautuivat myöskin perinnäiset laajat ja korkeat kaapit epämukaviksi säiliöiksi tuontapaiselle tavaralIe. Näin ollen tuli tavaksi jakaa kaappeja kahteen erilliseen osaan: Rantasalmen kappalaistalossa oli jo v. 1730 »vanha ruokakaappi, tarjoilukaappi päällä», Kumlingen pappilassa v. 1747 »ruskea kaappi, pöytä päällä» (!) j.n.e. Vihdoin saa täten selityksensä kokonaan uuden huonekalun esiintyminen, huonekalun, joka oli kuin matala kaapin alaosa ja tällaisena kuin luotu sulkemaan laatikkoihinsa kotien yhä monistuvat käyttötavarat sekä vaivatta antamaan ne takaisin. Uusi huonekalu oli lipasto eli piironki. Ranskassa se 1720 tienoissa vielä oli miltei tuntematon, mutta tuli siitä lähtein commode-nimisenä nopeasti muotiin.[74] Jo v. 1763 mainitaan Siikajoen pappilassa »vanhanaikainen lipasto»: tarkoitettaneeko tällä sitten lipastoa nykyisessä mielessä, vaiko mahdollisesti pulpettilipastoa, jonka ranskalainen nimi bureau aikain kuluessa joutui merkitsemään lipastoa yleensä.[75] Joka tapauksessa mainitaan muutamissa 1780-luvun pappiloissa eriksensä miehen ja naisen lipasto, ja otaksuttavaa on, että juuri jälkimäisellä käsitettiin tavallista, pyöreämuotoista rococolipastoa, edellisellä sensijaan pulpettilipastoa.

Uusien tulokkaitten rinnalla olivat edelleenkin kaikenkaltaiset kaapit ja hyllyt välttämättömiä tavarasäiliöinä: mainitaan eriksensä ruokakaappi, tarjoilukaappi, liinavaatekaappi, maustekaappi, paperikaappi, kirjakaappi j.n.e.; ja pieniä seinähyllyjä (tablette) näkyy yleisesti käytetyn ainakin 17 sataluvun alulta asti. Lopuksi osottaa monenlaisten pienten tavarasäiliöitten tarpeellisuutta se, että noina aikoina laatikoita useasti liitettiin milloin minkin huonekalun yhteyteen: pöydän, kaapin, sohvan, jopa vuoteenkin.

Mullistus, jonka huonekaluston uudistus aikaansai perinnäisessä tuvansisustuksessa, tuli vielä silmiinpistävämmäksi senkautta, että toisenlaisia aineksia aljettiin sisustukseen käyttää ja että kodin ikivanha kauneusihanne senmukaisesti muuttui. Vanhat huonekalut näkyvät enimmäkseen olleen honkapuusta tehtyjä, vaikka tammisiakin oli joukossa, mutta sittemmin tuli käytäntöön kevyempiä puulajeja, leppä, haapa, pähkinäpuu j.n.e. Myöskin katsottiin varakkaissa pappiloissa asiaankuuluvaksi, että huonekalut maalattiin, jos kohta köyhissä pappilakodeissa vielä kauan tapasi maalaamattomia esineitä maalattujen rinnalla. Vielä 17 sataluvun alulla oli ruskea vallitsevana värinä, mikä lienee erikoisesti soveltunut siihen puolihämärään valaistukseen, joka pienien, sameanlaisten lasiruutujen läpitse suuriin arkitupiin tunkeutui. Sensijaan kun ikkunat suurenivat ja asumusten valaistus kävi kirkkaammaksi, ruvettiin sisustukseenkin tuhlailemaan kirkkaita, heleitä värejä: mieluimmin valittiin tällöinkin kaksi pääväriä, jotka eduksensa taittuivat toinen toistansa vastaan. Puolittain tähän suuntaan, puolittain vielä vanhanmallisesti sisustetulta tuntui — esimerkkejä mainitaksemme — Sauvon pappila v. 1749: luetellaan siniseen ja vihreään visamalliin väritetty, punareunainen honkakaappi, sini-viheriä ruokakaappi, viheriä visamallinen (grön masurerad) ja keltareunainen kellokaappi, ruskea visamallinen laskospöytä, visapuulla somistettu tamminen yölaatikko y.m. Sensijaan oli Vanajan pappilan huonekalustossa v. 1765 m.m. viheriä pulpetti, punainen naisen lipasto, sininen arkku, ruskeita tuoleja ja lakalla kiilloitettu nurkkakaappi; tuomiorovasti Forteliuksella Porvoossa v. 1768 valkealla ja sinisellä päällystetty sohva, kuusi sinisellä verhottua nojatuolia, keltaisella verhottu sohva ja samanlaisia nojatuoleja, viheriällä verhottuja tuoleja, viheriä vuode, keltainen vuode toisessa huoneessa viheriät, toisessa keltaiset seinäverhot.[76]

Huonekaluston mukaisesti muuttuivat myös seinäverhot: kangasverhoja maalattiin taikka väistyivät ne paperista tehtyjen tieltä. Paperiverhojen käyttämistä lienee taas edistänyt yhä enenevä pyrkimys tukkia seinänraot viimalta niin huolellisesti kuin suinkin. Niinpä antoi Kalm v. 1762 yksityiskohtaisia neuvoja siitä, miten lämmön säilyttämistä varten katon ja seinien raot oli umpeenliisteröitävä sahajauhoista valmistetulla paperilla taikka sitten kartuusipaperilla, jotapaitsi käytetty kirjoituspaperi oli siihen muka omiansa; jos oli varaa, saattoi paperilla verhota koko seinänkin: »sillä tavoim», Kalm lisää, »voi estää miltei kaiken ilmanpääsön huoneeseen; jos haluaa, saattaa sitten maalarilla maalauttaa paperille, mitä kauneimpana pitää». Tosiaan alkoi pappiloissa esiintyä paperiverhoja kangasverhojen ohella jo 1740-luvulta alkaen: esm. Sanvossa v. 1749 liinaisten, sarssi- ja turkkilaisten seinäverhojen rinnalla »väritettyjä paperitapetteja pieneen huoneeseen»; Taivassalossa v. 1750 turkkilaiset tapetit toisessa kamarissa, paperitapetit toisessa; tuomiorovasti Forteliuksella v. 1768 keltaiset liinaverhot, vaaleansiniset liinaverhot ja viheriät paperitapetit. Eivätkä paperiverhot olleet yksinomaan juhlia varten olemassa kuten aluksi kankaiset, vaan jäivät alituisesti seinillä riippumaan, osottaen miten entinen jyrkkä ero juhlan ja arjen välillä oli häviämässä.

Eikä tässä kyllä: muutos ulottui pienimpiin tarvetavaroihin asti. Ikimuistoisista ajoista oli pöytäkalusto ollut puusta tahi, mikäli varallisuus salli, tinasta: suuria tinavateja ja soppamaljoja, tinapikareita ja pyökkilautasia mainitaan kosolta. Sitäpaitsi oli ollut miltei jokaisen pappilan kaunisteena jokunen hopeapikari ja juomamalja; ja missä niitä enemmän oli, oli joukossa kullattujakin: kerrotaanpa nimenomaan toisinaan, että hopeapikarit olivat arkioloja varten, kullatut juhlavieraille varatut.[77] Nimikirjaimet osottivat tällaisten esineitten useasti kulkeneen miespolvia suvussa ja hätätilassa ne kelpasivat pantiksi rahaa vastaan. Joskohta niitten käyttö sitkeästi säilyi aina 18 sataluvulle asti, jopa kuten Acerbi todistaa oli tullut yleiseksi talonpoikaistaloissakin, rupesi porslinikalusto kuitenkin syrjäyttämään metalliastiat muodista. 1760-ja 1770-luvuilla oli tosin edelleen varsin monta pappilaa olemassa, joissa porslinikalustoa ei ensinkään ollut taikka vain jokunen puolitusina teekuppeja, mutta sataluvun lopussa oli jo miltei kaikkialla porslininen pöytäkalusto vanhan tinaisen ohella. Varakkaissa pappiloissa oli varsin kallisarvoisiakin porslinikalustoja, osittain ruotsalaisesta Mariebergin tehtaasta, osittain taas itäintialaista tekoa.

Tosin eivät lukuisat korutavarat ja pikkuesineet, jotka 17 luvulla olivat erikoisesti muodissa ja joiden paljoudesta saa aavistuksen esm. Tessinin muodikasta kalustoluetteloa silmäillessä, pappiloihin suurestikaan eksyneet:[78] emalji-, vaha-, lakkateokset y.m. olivat niinmuodoin täällä varsin harvinaisia. Mutta näinkin ollen riitti pappilasisustuksen yleisleima osottamaan, että nyttemmin ei enään annettu siinä määrin kuin ennen arvoa sisustuksen jykevyydelle, kestävyydelle ja kallisarvoisuudelle, vaan pyrittiin valmistamaan huonekalut mukavammiksi, keveämmiksi ja sirommiksi, kaikki esineet helpommiksi käsitellä. Tässä, kuten erikoisesti yksityisissä esineissäkin: mukavasti istuttavassa sohvassa, lakalla kiilloitetussa teepöydässä, porslinikalustoissa, paperi- ja pahvitekeleissä, tuntui tuulahdus näitten muotiesineitten kotiseuduilta, itämailta: Turkista, Intiasta, Kiinasta ja Japanista. Elpyvän maailmankaupan mukana tuli lisäksi kourin käsiteltäviäkin todistuksia niistä kaukaisista maista, joista muodissa olevat matkakuvaukset kertoivat ja joita kohtaan pappiloissammekin oli herännyt harrastus. Sen rikkaan monimuotoisuuden edessä, joka uusissa esineissä, niiden aineksissa, muodoissa ja värityksessä tuli näkyviin, ei renessansin yksinkertainen, suoraviivainen muotoihanne kestänvt. Vielä vähemmin kestivät ne keskiaikaisten elämänmuotojen jätteet, jotka niin merkillisen sitkeästi olivat 17 sataluvulle asti säilyneet. Juuri tämä sataluku tuli niinmuodoin meidänkin syrjäisissä oloissamme ja asumuksissamme olemaan perinpohjaisen, vaikkakin rauhallisen kumousliikkeen aikaa.


  1. ↑ Finska prästerskapets besvär och Kongl. Majest. Särpå Helsinki 1892, siv. 64. Vertaa Kustavi Grotenfelt, Suomen historia uskonpuhdistuksen aikakaudella 1521—1617. siv. 432 ja seur. sekä Kaarle Eerikinpoika Oxensthernan kirjelmää 1 p. tammik. 1612, jonka mukaan Gierdes Dönhoffin leski tällöin valitti sitä, »ettei hän poikansa lasten kera saattanut tulla toimeen niissä savupirteissä, joita hänen läänitystalonpojillansa oli. ». Laguksen kokoelma n:o 4459. Suomen valtioarkisto.
  2. ↑ U. T. Sirelius, Über die prirnitiven wohnungen der finnischen und ob-ugrischen Finnisch-ugrische forschungen :XI, siv. 24 ja seur, siv. 40 ja seur. — Vertaa myös E. Klingeliuksen kuvausta riihen- ja saunankiukaan valmistamisesta Maalahdella, Historisk beskrifning äver Malax församling. § 6 ja sur. Helsingin yliopiston kirjasto.
  3. ↑ Ulrik Rudenschöldin kertomus taloudellisista y. m. oloista Suomessa Helsinki 1899. siv. 159.
  4. ↑ Arvidsson, Handlingar till upplysning af Finlands häfder IX, siv. 186. — C. F. Mennander ja P. A. Gadd, Observationes physico-oceonomieae in septentrionali Praetura territorii superioris collectae, Turku 1747, § 6. — Utdrag ur Nils Reinh. Broocmans Dagbok under en resa genom Finland, Lifland, Tyskland och Danmark i sällskap med Justitierådet Jae. Langebek. K. G. Leinberg, Bidrag till kännedomen af vårt land IV, siv. 55.
  5. ↑ U. T. Sirelius, Über die primitiven wohnungen der finnisehen und ob-ugrisehen völker. Finniseh-ugrisehe forsehungen XI, siv. 49 ja seur. — P. A. Gadd, Försök til en oeconomisk beskrifning öfwer Satacunda häraders norra del, Tukholma 1751, siv. 101 ja seur. sekä Undersökning om Nylands och Tavastehus län, Tukholma 1789, siv. 48 ja seur. — P. Kalm ja Chr. Herkepaeus, Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer Hauho sokn uti Tavastland. Turku 1756.
  6. ↑ Reinh. Hausen, En Savolaksbild från slutet af 1700-talet, Svenska litteratursällskapets Förhandlingar och uppsatser 17, siv. 367 ja seur.
  7. ↑ Reinholmin kokoelmat n:o 22. Asumuksia, siv. 9. Valtion historiallinen museo. Julius Ailio. Lopen asunnot eri kehitysasteissaan. Helsinki 1902, siv. 42
  8. ↑ Skrifter af Carl von Linné, utg. af Kungl. Svenska Vetenskapsakademien II, Upsala 1906, siv. 87.
  9. ↑ Linné, Lachesis naturalis, siv. 71.
  10. ↑ Almanack eli Ajan Tieto 1765. § 14.
  11. ↑ Anders Hellant, Huruvida byggnings-sättet hos det fattiga folket i Torne stad och kringliggande landsbygd kan bidraga til rötfeber och andra siukdomar. Svenska Vetenskaps Academiens Handlingar 1774, siv. 64 ja seur. — Linné, Collegium diaeteticum, siv. 44. — U. T. Sirelius, Die primitiven wohnungen, sivu'67.
  12. ↑ Kortt afhandling om några hos allmogen och menigeman i Finland inrotade missbruk, § 5. Helsingin yliopiston kirjasto.
    Otto Fredr. Wetterhoff, Tankar om Tavastlands upphjelpande — — — samt strödda underrättelser om jordbruk, hushållning, seder, lynne m.m. uti Asickala Kapell, Kongl. Finska Hushållningssällskapets Handlingar II, siv. 317 ja seur.
    Heinricius, Beskrifning öwer Stor Lojo Sockn i Nyland, § 35, Geografiska Föreningens Tidskrift 1895, n:o 4—5.
  13. ↑ J. Kraftman, Utdrag af akademiska föreläsningar uti landthushållningen, år 1746 om hösten hållna, Tukholma 1747. siv. 50.
  14. ↑ Otto Fredr. Wetterhoff, Tankar om Tavastlands upphjelpande, Finska Hushållningssällskapets Handl. II, siv. 303.
    H. Deutsch, Oeconomiska anteckningar rörande norra delen af Uleåborgs län, Finska Hushållningssällskapets Handlingar III, siv. 270.
    Beskrifning öfwer Mouhijervi Socken i Äbo län, § 41. Tidningar utgifna af ett sällskap i Abo 1776, n:o 6.
    Kortt afhandling om några hos allmogen och menige man i Finland inrotade missbruk. § 7. Helsingin yliopiston kirjasto.
    Reinh. Hausen, En Savolaksbild från slutet af 1700-talet. Förhandlingar och uppsatser 17. siv. 367 ja seur.
  15. ↑ Fr. Rühs, Finland und seine Bewohner.
  16. ↑ Kortt afhandling om några hos allmogen och menige man i Finland inrotade missbruk, § 6. Helsingin yliopiston kirjasto. — Vert. myös A. F. Sköldebrand, Voyage pittoresque au Cap Nord.
  17. ↑ Moriz Heyne, Das deutsche Wohnungswesen, Leipzig 1899, siv. 119 ja seur.
  18. ↑ 1 Joroisten pappilan katselmuskirja. ilman päivämäärää, arvattavasti heinäkuulta 1731. Suomen valtioarkisto.
    Keuruun pappilan katselmuskirja v. 1752. Suomen valtioarkisto.
    Jämsän pappilan katselmuskirja 22 p. kesäk. 1778. Jämsän kirkonarkisto.
  19. ↑ Loimaan pappilan katselmuskirja v. 1722. Suomen valtioarkisto.
    Vanajan pappilan katselmuskirja 30 p. huhtik. 1693. Vanajan kirkonarkisto.
  20. ↑ Piikkiön pappilan huoneitten luettelo. heinäkuulta 1671. Piikkiön kirkonarkisto.
  21. ↑ Urban Hjärne, En lijten oeconomisk skrift om wedhsparande, Tukholma siv. 15 ja seur.
    A. O. Heikel, Rakennukset tscheremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla, siv. 137 ja seur.
    U. T. Sirelius, Über die primitiven wohnungen der finnischen und ob-ugrischen völker. Finnisch-ugrische Forschungen XI, siv. 47.
  22. ↑ Urhan Hjärne, En lijten oeconomisk skrift om wedhsparande, Tukholma 1696, siv. 1 ja seur.
  23. ↑ Iin pappilan katselmuskirja v. 1711. Iin kirkonarkisto.
  24. ↑ A. O. Heikel, Rakennukset tscheremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla, siv. 200, 260 ja seur. —Uuni lieden viereen muurattuna mainitaan Pudasjärvellä 1690. Katselmuskirja Pyhäjoen kirkonarkistossa.
  25. ↑ Hollolan pappilan katselmuskirja 2 p. elok. 1731. Suomen valtioarkisto.
    Joroisten pappilan katselmuskirja, ilman päivämäärää. Suomen valtioarkisto.
    Virolahden pappilan katselmuskirja 8 p. kesäk. 1748. Suomen valtioarkisto.
  26. ↑ Pet. Dan. Huetii. episcopi abrincensis commentarius de rebus ad eum pertinentbus. Amsterdam siv. 101.
  27. ↑ And. Joh, Nordenberg. Rön om kakelugnar och deras omlagning. Svenska Vetenskaps Academiens Handlingar 1739. siv. 71. — Joh, Fredr. Vallenius, Anmärkningarvid Herr Dreilichs inrättning af kakelugnar med luftrör, jossa täydellinen historiikki kakluunien parantamiskokeista 17 sataluvulla. Kongl. Finska Hushållningssällskapets Handlingar I, siv. 319 ja seur.
  28. ↑ Joh, Haartman ja Em. Elfvenberg, Fundamenta diaetetica, Turku 1777. siv. 22.
  29. ↑ Kotikeinoja y. m. sisältävä, aikoinaan N. J. Idmanille kuulunut käsikirjoitus. Valtion historiallinen museo
  30. ↑ Esm. Nide lääkeopillisia ja taloudellisia neuvoja 1700-ja 1800-luvuilta, lahj. rouva Miina Peltonen, siv. 16. Kotiseutuyhdistyksen hallussa.
  31. ↑ Linné, Västgöta-Resa, på Riksens höglofliga ständers befallning förrättad år 1746, Tukholma 1747, siv. 118, — Linné ja And. Boström, Febris Upsaliensis, Upsala 1757. Frans Vesterdahl, Underrättelse om hälsans bevarande, Upsala 1768, siv. 62 ja seur.
  32. ↑ N. M. Mandelgren, Atlas till Sveriges odlingshistoria, osasto: Bostäder och husgeråd siv. 10.
  33. ↑ J. R. Aspelin, Lasi ja muinaistiede. Suomen Museo v. 1911, siv. 41 ja seur. — Troels-Lund. Dagligt Liv i Norden i det sekstende Aarhundrede, Illustreret Udgave, II, siv. 177 ja seur. —Hiukan toisin kuin Troels-Lund esittää R. Mejborg, Borgerlige Huse, Kööpenhamina 1881, siv. 39 ja seur.
  34. ↑ Kirkkoherra Erieus Nieolain muistiinpanot rakentamistaan pappilanhuoneista 26 p. toukok. 1644, Uudenkirkon kirkonarkisto.
  35. ↑ Ruustinna Sofia Kranckin tiedonannon mukaan on tuollaisia lamppuja lapsuudessaan Pohjanmaan pappiloissakin erinäisissä tilaisuuksissa, esm. eteisen valaisemiseksi vieraitten poislähtiessä, käytetty. Samanlaisia, joissa kalanmaksaöljyä pidettiin rauta-astiassa, mainitsee Kalm Bohusläänissä käytetyn, Beskrifning på et särdeles slags lius eller lampor, brukeliga uti Bohus-Län, Vetenskaps Handlingar 1743, siv. 139. — Niiden keskiaikaisesta alkuperästä esm. Moriz Heyne, Das deutsche Wohnungswesen, Leipzig 1899, siv. 124 ja seur.; Alfred Franklin, La vie privee au temps des premiers Capetiens II, 1911, siv. 305.
  36. ↑ Ikkunoitten suuruudesta esm. Kokkolassa v. 1736 korkeus 2 kyynärää; leveys 1; Huittisissa v. 1752 1 1/3 X ¾; Keurulla 1752 korkeus 1 5/8: Kangasalla 1¾ x ¾; Rantasalmella 1767 olivat ikkunat 6 X 3 korttelia, mutta niitä katsottiin liian pieniksi ja vaadittiin suurempia; j.n.e.
  37. ↑ Uutislehtiä Vijkmanin papereitten joukossa sekä sitoumuksia, joista selviää, että ne kulkivat myös Kuopion kirkkoherralle ja kappalaiselle, sekä Iisalmen ja Leppävirtain kirkkoherroille. J. H. Vijkmanin paperit. Ruotsin valtioarkisto.
  38. ↑ K. Rhamm, Urzeitliche Bauernhöfe in germanisch-slawischem Waldgebiet I, Braunschweig 1908, siv. 591 ja seur. —Carl Linne, Skånska Resa, Tukholma 1751, siv. 36 ja seur. —A. O. Heikel, Rakennukset tscheremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla, Helsinki 1887. siv. 226 ja — U. T. Sirelius, Über die primitiven wohnungen der finnischen und ob-ugrischen völker, Finnisch-ugrische Forschungen XI, siv. 72 ja seur.
  39. ↑ Andreas Neocleanderin perinnönjakokirja v. Rauman kaupunginarkisto.
  40. ↑ Piikkiön pappilan inventariluettelo 2 p. toukok. 1652. Piikkiön kirkonarkisto.
  41. ↑ Iin pappilan katselmuskirja v. 1675. Iin kirkonarkisto. — Joroisten pappilan katselmuskirja, heinäk. (?) 1731. Suomen valtioarkisto. — Leppävirtain 30—31 p. heinäk., Iisalmen 11—13 p. elok. 1731. Suomen valtioarkisto.
  42. ↑ Saara Wacklin, Satanen muistelmia Pohjanmaalta, suomensi Helmi Setälä, Kuopio 1900, siv.
  43. ↑ Paraisten kappalaistalosta v. 1704: »viime talvena, loppiaisen aikaan, kun oljet vielä olivat lattialla». Paraisten kesäkäräjäin pöytäkirja 1704. Suomen valtioarkisto.
  44. ↑ esm. Albin Simolin, Drag ur prästgordslif i Finland under 16:de och 17:de seklen. Suomen kirkkohistoriallisen seuran päytäkirjat liitteineen VII, siv. 256.
  45. ↑ Kangasalan ja Kuhmalahden kappelin ylimäär. käräjäin pöytäkirja 28 p. helrnik. 1763. Suomen valtioarkisto.
  46. ↑ Joseph Acerbi, Travels trough and Lapland, Lontoo r802, siv.297.
  47. ↑ Kirkkoherra Idmanin kirjelmä kihlakunnanoikeudelle ylimäär. käräjillä 10 p. tammik. 1716. Joutunut niteeseen Ikaalisten tuomiok. katselmuskirjoja 1768—1787. Suomen valtioarkisto.
  48. ↑ Kaisa Vallenius (o.s. Alopaeus) Juhana Valleniukselle 29 p. huhtik. 1769. Valleniusten kokoelma. Suomen valtioarkisto.
  49. ↑ Kokkolan kirkkoherran Kjemmerin perinnönjakokirja, elok. 1736. Suomen valtioarkisto. — Perniön kirkkoherran Frosteruksen peruluettelo p. jouluk. 1751. Suomen valtioarkisto. — Tyrvään kirkkoherran Hornborgin peruluettelo, liitteenä Turun ja Porin läänin maaherran kirjelmään 15—16 p. lokak. 1754. Ruotsin valtioarkisto.
  50. ↑ O. Heikel, Rakennukset tscheremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla suomalaisilla, siv. 207 ja seur.
  51. ↑ Uskelan pappilan rakennusluettelo, tarkastettu 12 p. maalisk. Uskelan kirkonarkisto. — Paraisten talvikäräjiiin pöytäkirja v. 1702. Suomen valtioarkisto.
  52. ↑ Lärobok i Oeconomien eller Landthushållningen, Nordinin kokoelma, Oeconomiea I, Upsalan yliopisto.
  53. ↑ Näin jo Taivassalon pappilassa v. 1726. Katselmuskirja 30 p. syysk. 1726. Taivassalon kirkonarkisto.
  54. ↑ Hollolan pappilan katselmuskirja 2 p. elok. 1731. — Joroisten pappilan, heinäk. 1731. — Valkealan, 25 p. kesäk. 1744. — Virolahden, 8 p. kesäk. 1748. — Lappeen Parkkarilan 21 p. syysk. 1759. Kaikki Suomen valtioarkistossa.
  55. ↑ Valtiopäiväpäätökset 25 p. toukok. 1720, § 4' ja , p. elok. 1727, § 12 talonpoikaissäädyn valitusten johdosta.
  56. ↑ Vehmaan pitäjänkokouksen pöytäkirja 3 p. heinäk. 1796. Vehmaan kirkonarkisto.
  57. ↑ Carl d'Ogiers Dag-bok, Stockholms Magazin 1780, helmikuu.
  58. ↑ Olaus Magnus, de gentibus septentrionalibus, XIII, kapp. 48. —. K. Ahlenius. Olaus Magnus och hans framställning af nordens geografi, Upsala 1895, siv. 332 ja alimuistutus.
  59. ↑ Reinh. Hausen, Ett högadligt bo vid medlet af 1600-talet. Svenska Literatursällskapets förhandlingar och uppsatser 3, siv. 204 ja seur. — Reinh. Hausen, Bidrag till Finlands historia III, siv. 229 ja seur.
  60. ↑ Sauvon kirkkoh. Tammelinin peruluettelo 22—23 p. helmik. 1749. Suomen valtioarkisto. — Kirkkonummen kirkkoh. Limnellin peruluettelo, liitteenä Hämeen-Uudenmaanläänin maaherran Kunink. Maj:lle 1 p. syysk. 1779. Ruotsin valtioarkisto
  61. ↑ Halikon kirkkoherran Paulinin peruluettelo 25 p. heinäk. 1750. Suomen valtionarkisto.
  62. ↑ Olaus Magnus, Historiæ de gentibus septentrionalibus, Rooma 1555, XVIII, luku 6
  63. ↑ Kemin kirkkoherran Ervastin pernluettelo 18 p. kesäk. 1757, liitteenä Pohjanmaan maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle. Ruotsin valtioarkisto. — Rauman kirkkoherran Neocleanderin peruluettelo v. 1662. Rauman kaupunginarkisto.
  64. ↑ Sparlllan, Sundhetzens speghel, Tukholma 1642, siv. 325.
  65. ↑ Luettelo Karkun kirkkoherran Mathias Mathiaen takavarikkoon otetusta omaisuudesta v. 1591. Suomen valtioarksito, n:o 129. Saattaisi myös ajatella vain yhtä lakanaa kerrallaan käytetyn.
  66. ↑ Perniön kappalaisen Ambergin peruluettelo 10 p. joulnk. 1707. Suomen valtioarkisto. — Limingan kirkkoherran Lithoviuksen peruluettelo 6 p. helmik. 1735. Suomen valtioarkisto.
  67. ↑ Sievin kappalaisen Forteliuksen peruluettelo liitteenä Pohjanmaan maaherran kirjelmään 17 p. maalisk. 1770. Ruotsin valtioarkisto.
  68. ↑ A. R. Cederberg, Karjalainen pappila kahden ja puolen vuosisadan vaihteloissa.Karjala, Karjalaisen osakunnan julkaisu, siv. 34.
  69. ↑ Kiskon kirkkoherran Roosin peruluettelo 6 p. marrask. 1723. Suomen valtioarkisto. — Saarijärven kirkkoherran peruluettelo 23 p. lokak. 1752. — Inkoon kappalaisen Gelinin peruluettelo 18 p. jouluk. — Karjalohjan kappalaisen Valleniuksen peruluettelo 27 p. maalisk. 1756. Hämeen—Uudenmaan maaherrat K. M:lle. Ruotsin valtioarkisto.
  70. ↑ Loimaan kirkkoherran Procopreuksen peruluettelo v. 1722. — Pirkkalan kirkkoherran Mennanderin peruluettelo v. 1726 j.n.e. Suomen valtioarkisto.
  71. ↑ Henry Havard, Dietionnaire de l'ameublement et de la decoration IV, siv. 1110. — Teuvan kappalaisen Achtmanin peruluettelo, liitteenä Pohjanmaan maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle 19 p. maalisk. 1766. — Tuomiorovasti Forteliuksen peruluettelo liitteenä Hämeen—Uudenmaan maaherran kirjelmään 23 p. heinäk. 1768. Ruotsin valtioarkisto.
  72. ↑ Pietarsaaren kirkkoherran Aspegrenin puolison Magdalena Uddmanin peruluettelo v. 1755. Suomen valtioarkisto. — Oulun kappalaisen Bohmin peruluettelo, liitteenä Pohjanmaan maah. kirjelmään Kunink. Maj:lle 7 p. maalisk. 1776. Ruotsin valtioarkisto. — Lohtajan kappalaisen Argillanderin peruluettelossa 10—12 p. helmik. 1745 mainitaan jo »jalallinen pulpetti» (Suomen valtioarkisto) , samoin Inkoon kappalaisen Alfthanin peruluettelossa 21 p. tammik. 1752, Kemiön kirkkoh. Fleegen 23—24 p. lokak. 1752 j.n.e.
  73. ↑ Pyhäjoen talvikäräjäin pöytäkirja v. 1742. Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
  74. ↑ Henry Havard, Dictionnaire de l'ameublement et de la decoration I. siv. 928 ja seur.
  75. ↑ Siikajoen kirkkoh. Garvoliuksen peruluettelo 21 p. tammik. 1763. Suomen valtioarkisto.
  76. ↑ Sauvon kirkkoh. Tammelinin peruluettelo 22—23 p. helmik. 1749. — Vanajan kirkkoh. Velinin peruluettelo 20 p. maalisk. 1765. Molemmat Suomen valtioarkistossa. — Tuomiorovasti Forteliuksen peruluettelo liitteenä Hämeen-Uudenmaan maah. kirjelmään Kunink. Maj:lle 23 p. heinäk. 1768. Ruotsin valtioarkisto.
  77. ↑ Perintöriita kapteeni Beckborgin peruista 18—21 p. maalisk. 1752. Lappeen tuomiok. tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
  78. ↑ Egenhändiga anteckningar af Grefve C. G. Tessin öfver hans meubler och andra effecter. Tessinin kokoelma. Ruotsin valtioarkisto.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Suomen_pappilat_1700-luvulla:VII_Savupirtistä_kartanoon&oldid=86500”