Wikiaineisto

Suomen pappilat 1700-luvulla:IV Rakennusten ryhmitys

III Talous ja rakennukset Suomen pappilat 1700-luvulla
IV Rakennusten ryhmistys
Kirjoittanut Gunnar Suolahti 		V Puutarha



IV. Rakennusten ryhmistys.


1.


Taloudenhoidon vaatimukset ne ensisijassa määräsivät pappilain rakennusryhmityksenkin, jos kohta varhaisimpina aikoina oli melkoisessa määrässä otettu huomioon myöskin asujanten ja heidän omaisuutensa turvaaminen metsän pedoilta ja rosvoilta sekä myöhemmin terveydelliset ja kauneusnäkökohdatkin.

Ensinnäkin olivat useimmat rakennukset ryhmittyneet kahden pihan ympärille: miespihan ja karjapihan; muutamat n.s. ulkorakennukset olivat näistä syrjemmällä. Pihoilla oli enemmän tahi vähemmän säännöllinen nelikulmainen muoto. Milloin tämä pihajärjestys tuli maassamme käytäntöön on toistaiseksi tietämätöntä, mutta ainakin muutamilla Länsi-Suomen paikkakunnilla lienee se jo keskiajalla ollut olemassa.[1] Tähän tapaan tuntuvat Jomalan pappilan rakennukset jo 13 sataluvulla olleen asetetut ja samaan suuntaan viittaavat ne epämääräiset tiedot, joita Hauhon pappilan rakennusluettelosta vuodelta 1536 saa, tästä kun näet tuntuu käyvän selville, että pappilan asuinrakennusryhmä sijaitsi erillänsä sekä karjarakennusryhmästä että myöskin ulkorakennuksista.[2] Edelleen puhutaan Kokemäen pappilan rakennusluettelossa vuodelta 1600 nimenomaan »karjapihasta», ja 30 vuotta myöhemmin sanotaan tämän pappilan karjapihan jo kauan olleen etäällä miespihasta, jotapaitsi molemmat pihat olivat porteilla suljetut.[3] Myöskin käy selville, että jo noina aikoina asuinrakennukset enimmäkseen olivat kaksittain saman katon alla eteinen välissä: näin Hauholla piispantupa ja linnatupa v. 1536, myöhempiä esimerkkejä mainitsematta. Mutta ei siinä kyllä. Karjarakennuksetkin sijaitsivat samaten. Olihan Hauhon pappilassa mainittuna vuonna kaksi navettaa yhteisine eteisineen, kaksi tallia vaja välissä, ja seuraavina aikoina on samaa ryhmitystä käytetty Länsi-Suomen karjapihoilla, joko niin että vaja yhdisti kaksi karjarakennusta tahi karjarakennuksen ja rehuladon.[4] Edelleen oli tapana asettaa vaja kahden ta1ousrakennuksen, erittäinkin kodan ja aitan välille. Tällaiset vä1ikatoksct olivat kieltämättä erinomaisena suojana sadetta vastaan sekä työkaluille ja ajoneuvoille että eläimille ja ihmisillekin. Mutta sitäpaitsi oli jo olemassa pyrkimys rivittää useampiakin rakennuksia vieretyksin. Käytännöllinen tarve vaati tällöin, kun yhtä mittaa oli kuljettava rakennusrivin toiselta puolelta toiselle, että eteiseen tehtiin kaksi ovea, joten se muodostui läpikäytäväksi, ja samoin laitettiin portti vajaan karja- tahi talousrakennusten välille. Näin olivat ikäänkuin valmiina ainekset nelikulmaista pihajärjestelmää varten: ei tarvinnut kuin. asettaa kaksi rakennusriviä kulmatuksin niin nelikulmio alkoi muodostua. Tällaisen rakentamistavan kanssa oli täydessä sopusoinnussa Juhana III antama määräys, jonka mukaan pappilarakennusten, latoja ja myl1yä lukuunottamatta, tuli olla viidessä ryhmässä, kukin ryhmä oman yhteisen kattonsa alla. Jo 15 sataluvulla ja 16 sataluvun alulla oli siis ainakin Länsi-Suomen ja Hämeen pappiloissa rakennukset suureksi osaksi ryhmitetty riveihin sekä nelikulmaisten pihain ympärille.[5]

Itä-Suomessa lienee pappilain rakennusryhmitys ollut säännöttömämpi kuten Kristiina-kuningattaren valtiopäiväpäätöksestä vuodelta 1644 saattaisi päätellä: siinä näet Viipurin hiippakunnan pappilain sanotaan olevan »taitamattomasti ja ilman järjestystä rakennetut» sekä käsketään ne vastedes paremmin rakentaa.[6] Samaan suuntaan viittaavat myöskin muutamain Itä•Suomen pappilain asemapiirrokset, joista erikoisesti Virolahden Torstilan kappalaistalon kuvastanee varhaista rakentamistapaa.

Rakennusten keskinäisestä asemasta muinaisten aikain pihamailla saattaa sentään tehdä muitakin johtopäätöksiä kuin nuot ylimalkaiset. Ensinnäkin on miespihan ryhmitystä tarkastaminen. Tarkalleen määrättyä paikkaa pihan varrella ei tosin kaikilla rakennuksilla ollut, mutta elintapain ja taloustointen laatu edellytti kuitenkin jonkinlaista asuin- ja talousrakennusten vakiintunutta järjestystä, jota, mikäli paikalliset olosuhteet sallivat, koetettiin noudattaa. Äskenmainitussa Juhana III säädöksessä luetellaankin talousrakennukset erikoisessa järjestyksessä: kyökki, luhtiaitta edustoineen, välissä isoportti ja renkien luhti, mallaspirtti, sauna ja eteinen, sekä edellytetään että nämät kaikki ovat rivityksin ja yhteisen katon alla. Suunnillen samassa järjestyksessä ne mainitaan myöskin 16 ja sataluvun alkupuolen rakennusluetteloissa: esim. Piikkiön pappilassa v. 1652 mallas- ja sauna pirtit, kyökki, iso luhti ja pikku luhti, sekä Uudenkirkon pappilassa v. 1661 kyökki, mallaspirtti, sauna, kellari, kala-aitta, vanha kymmenysaitta, uusi kymmenysaitta, kaksi ruoka-aittaa. Saattaisi kyllä ajatella, että rakennukset kummassakin luettelossa mainitaan sovinnaisessa järjestyksessä, esim. juuri Juhana III luettelotapaa seuraten, huolimatta siitä sijaitsivatko ne täten pihamaalla, mutta myöhemmät luettelot osottavat eittämättömästi, että vakiintunut ryhmitys tosiaan oli sellainen. Niinpä oli Vehmaan pappilassa v. 1688 asuinrakennuksia miespihan muilla sivuilla, mutta eteläisellä rappeutunut sauna, tarpeettomaksi tullut mallaspirtti, kyökki ja kaksi lahonnutta porttia: joitten rakennusten rappeutuneesta tilasta päättäen tämä pihan sivusta jo kauan oli mahtanut samanlaisena olla olemassa; edelleen — Pohjanmaan pappiloita mainitaksemme — Pyhäjoella v. 1690 linnatupa, kamari, makuutupa vieressä; esitupa, renkitupa vieressä; kellaritupa, leivintupa ja kamari; panimotupa, luhtiaitta, vanha rappeutunut luhti näiden välissä, portti, kotatupa (arvatenkin se vastasi kyökkiä, jollaista ei mainita), makuutupa pohjoisen portin pielessä, ikivanha maitotupa. Niinikään oli Kokkolan vanhassa pappilassa v. 1736 muilla sivustoilla asuinrakennuksia, mutta itäisellä puolella panimotupa, kellaritupa ja kamari sekä näiden välissä ruoka-aitta. Ja lopuksi kelvatkoon Itä-Suomen pappiloista, joissa tosin rakennusten asema yleensä oli säännöttömämpi, esimerkiksi Mäntyharjun pappila v. 1730, jonka rakennuksista sauna eteisineen, mallaspirtti ja kyökki perätysten luetellaan, sekä Leppävirran pappila v. 1731, josta nimenomaan mainitaan, että silloinen kirkkoherra oli rakennuttanut kyökin, ruokaaitan ja mallassaunan toinentoistensa vierelle. Ennen kaikkea kuuluivat sauna ja kyökki eli kota yhteen; mainitaanpa muutamissa Savon pappiloissa suorastaan saunaneteinen panimohuoneena taikka viinankeittiönäkin. Näin on siis todistettavissa, että määrätyt talousrakennukset rakennettiin uuden ajan alulta, ehkäpä keskiajaltakin aina 17 sataluvun alkupuoliskolle asti samalle pihan sivustalle, lähelle toinen toistansa, ja että porttikin enimmäkseen asetettiin tälle samaiselle sivulle.[7]

Mutta ei siinä kyllä. Talli, joka 16 sataluvun rakennusluetteloissa säännöllisesti luetellaan jälkeen, oli niinikään vanhastansa portin läheisyydessä; niinpä Sääksmäen rakennusluettelossa v. 1703: arkihuoneustojen jälkeen piispankamarit, koulutupa, pirtti, rappeutunut kyökki, rehusuoja, talli, aitta, navetta, vaja j.n.e.: Hollolan pappilanpihan läntisellä sivustalla v. 1731 kaksi tallia porttivajan kummallakin puolella sekä pirtti ja kylmähuone »työväkeä vasten» ja edelleen Längelmäen pappilapihan pohjoisella sivustalla v. 1755 kaksi vanhaa tupaa ja kamari, kyökki, portti ja portin vieressä talli.[8] Ja lopuksi esiintyy, samaten kuin äskeisistä esimerkeistäkin selviää, vanhimmissa rakennusluetteloissa, joissa renkipirtti mainitaan, tämäkin poikkeuksetta tallin ja talousrakennusten rinnalla. Kuvaava on Kokemäen luettelo v. 1630: makuutupa, luhtiaitta, talli, vanha talli, sauna, paistinhuone, mallaspirtti, renkipirtti, kappalaistupa, kellaritupa, ruokaaitta, renkien ruoka-aitta; Taivassalon v. 1726: kaksi luhtiaittaa, kellariaitta, kaksi tallia, panimohuone, kaksi porttia ja porttivaja (kaikki itäisellä puolella); Siikajoen v. 1735: luhtiaitta, mallaspirtti, sauna, kyökki, renkipirtti, porttivaja, kaksi kamaria (kaikki itäisellä puolella).[9] Koko tämä yhdistelmä tuntuu olevan ikivanha ja ilmeistä on, että Juhana III:nnen asetus, jossa talousrakennukset tuollaisessa järjestyksessä luetellaan, pääkohdittain vain vakaannutti jo kauan käytännössä olleen rakennusryhmityksen. Sen jälkiä saattanee mahdollisesti havaita jo Uudenkirkon rakennusluettelossa v. 1411, siinä kun rakennukset luetellaan seuraavasti: I:ksi ruokatupa, kyökki, jakelutupa, sauna, 2:ksi talli, mallaspirtti, iso aitta, navetta, 3:ksi riihi, härkätalli, riihi, rehulato; samoin Hauhon luetluettelossa v. 1536 nimen omaan sanotaan, että mallaspirtti oli keitinhuoneen vieressä. Eikä tuo ikivanha yhdistelmä suinkaan ollut yksinomaan maamme pappiloille ominainen, vaan näkyy yleensä olleen oleellinen nelikulmaisissa pihakartanoissa. Niinpä oli Kööpenhaminan professorien asumissa kaupunkitaloissa 15oo-luvulla kadulle päin milloin talli ja panimohuone, milloin porttivaja ja panimohuone sekä jokin savesta muurattu katos, jotavastoin asuinrakennus oli vastakkaisella puolella, pihan perällä; ja mainittakoon lopuksi, että rakennukset oli samantapaisesti sijoitettu Saksan keskiaikaisissa linnakartanoissa, talousrakennukset ja palkollisasunnot kun tavallisesti olivat etualalla, n. s. esilinnassa, päärakennukset taustalla. Näiden yhtäläisyyksien merkitys jääköön ratkaisematta; samoin kuin sekin olisiko tällaisella talousrakennusten porttisivustaan eli miespihan etusivustaan sijoittamisella ollut vastineensa n.s. saksilaisessa talossa, jonka laajasta portista tultiin keskikatokseen, missä viljaa ja taloustarpeita säilytettiin ja jonka peräosaa käytettiin kyökkinä, panimona ja leipomona yhtaikaa sekä sen lisäksi palkollisten makuupaikkana, kun taas sivuilla lähinnä porttia usein olivat tallit, taaempana kamarit ja keskikatoksen takana toisinaan asuinhuoneita. Ja lopuksi viitattakoon siihenkin, että vanhassa skandinavilaisessa talonpoikaistuvassa, niinikään oviaukon puoleisella seinämällä keitettiin ruoka ja toimitettiin muut talousaskareet, jotavastoin sivuseinillä oleskelivat palkolliset ja lapset, perällä isäntäväki ja vieraat.[10]

Talousrakennusten ja tallin paikka portinpuoleisella sivustalla johtui joka tapauksessa aivan alkeellisista taloudenhoidon tarpeista. Oli tarkoituksenmukaisinta asettaa talli ja vaja, jossa ajokaluja sekä työkaluja säilytettiin, niin, että ne olivat lähinnä lähtö- ja tulokohtaa, porttia. Renkienluhdin, missä rengit kesäisin nukkuivat, ja kaiketi aluksi renkipirtinkin tuli olla mahdollisimman lähellä tallia, jotta hevoset pysyivät alituisen silmälläpidon alaisina. — Kun sitten kyökissä lämmitettiin vettä taikka panimohuoneesta saatiin mäskiä ja viinankeiton tähteitä, saattoi helposti pistäytyä täältä talliin, ja jos karjapiha oli portinpuoleisella taholla miespihasta, kuten usein oli asianlaita, navettaankin elukoita niillä ruokkimaan. Ja mikä oli luonnollisempaa kuin että sauna, jossa lämmintä vettä alituisesti tarvittiin, oli kyökin eli kodan vieressä, vain kapealla eteisellä tästä erotettuna. Siksipä sijaitsi kaivokin jossakin talousrakennusten ja karjarakennusten välimailla, karjapihan tahi tallin »alla», kuten maaherra Lilljenberg 17 sataluvun puolivälissä kertoo Turun ja Porin läänissä olleen tapana.[11] Tosin tuollaisen kaivon vesi, johon lannasta ja muusta liasta kaikenlaisia aineksia imeytyi, oli asujanten juomavedeksi epäterveellistä, »aiheutti ummehdusta, paksua ja sitkeätä verta sekä teki kuumeeseen taipuvaiseksi»; mutta tästä ei suuriakaan välitetty kunhan vain vettä vähillä vaivoin sai talous- ja karjarakennuksiin kannetuksi.


Miespihalla oli säännöllisesti toinenkin portti, enimmäkseen päinvastaisella puolella kuin edellämainittu, ja senkin pielissä oli joskus vaja. Tämän portin ympärillä oli asuinhuoneita. Näyttää siltä kuin olisi ollut tapana sijoittaa erikoisesti piispantupa sen vierelle: mainitaanhan Hauhon pappilan rakennusluettelossa piispantupa . »kirkkoportin alla. », Uskelasta v. 1679 »portti piispantuvan luona», Iistä v. 1718 ja Lohtajalta v. 1732 samoin; toisinaan oli portin ääressä toinenkin tupa: pikkutupa, porttitupa taikka vuodetupa. Kun ottaa huomioon, että piispantupa ensi sijassa oli makuusuoja samaten kuin porttiluhtikin, käy siis selville, että makuusuoja usein sijaitsi kummankin portin äärellä.[12]

Asuinrakennukset sijoitettiin yleensä niin, että ne olivat edellä mainituista talousrakennuksista erillänsä, mutta kumminkin tärkeimpiä talousrakennuksia lähellä. Sitäpaitsi tuli arkituvan ikkunoista taikka eteisen ovesta voida pitää silmällä palkollisten puuhailemista heidän kulkiessansa mainittujen suojien välillä. Niinpä oli Vehmaan pappilassa v. 1688 arkitupa pohjoisella sivustalla, saunaa, mallastupaa, kyökkiä, ja portteja vastapäätä; kellari oli toisella sivulla itäänkäsin, ja luhti niinikään; toisella sivulla länteenkäsin oli vierastupa ja kalustovaja; mutta aivan arkituvan vieressä oli leivintupa. Melkein ihan sama oli järjestelmä Hollolan vanhassa pappilassa v. 1731: itäpuolella asuintupa ja pakaritupa, tämän vieressä kanahuone ja maito-aitta, sekä pihannurkassa käymälä, lähinnä tätä taas pohjoisella pihan sivustalla kellari, ja länsipuolella, asuintupaa vastapäätä, tallit, kalustovaja ja väenpirtti. Samantapainen oli Virolahden kappalaistalon ryhmitys v. 1748: asuinsuojat pitkässä rivissä, aitat, tallit ja sauna kaarena asuinsuojien edessä. Ryhmitys oli kieltämättä käytännöllinen semminkin siellä, missä työvoimia oli vähän, monta erilaista askarta niinmuodoin kiireellä tehtävä ja pitkämatkaista juoksua eri rakennusten välillä siis vältettävä; onpa vieläkin sama ryhmitys monelle suomalaiselle maalaistalolle ominainen. Varsin sattuvasti on muutaman tuontapaisen ryhmityksen eduista eräs tutkija huomauttanut: »Koko järjestelmä ilmaisi samalla sekä alkuperäisyyttä että sellaista taloudellisen toiminnan keskitystä, että vain sen kautta saattoi käsittää, miten perheenemäntä yksin saattoi kaikki taloustoimet suorittaa. Tuvasta saattoi hän pitää silmällä saunan tai kodan lämpiämistä, ruokavarat, juomat ja puut nouti hän nopeasti sisään ja navettatoimet suoritti niinikään nokkelasti, kaivon sijaitessa kodan läheisyydessä». Pyrkimys talousrakennusten ja koko taloustoimen keskittämiseen arkituvan ympärille olikin niin luonnollinen, että se saksalaisessa arkituvassakin kuvaillaan mahdollisimman täydellisesti toteutettuna jo melkoista ennen 17 sataluvun puoliväliä.[13]

Mutta rakennusten ryhmityksestä mahdollisimman lähityksin pihan ympärillä oli muukin etu kuin taloudellinen. Se turvasi näet vihollista vastaan. Tiheästi rivitettyjen piharakennusten ulkoseinät muodostivat ikäänkuin yhtäjaksoisen puisen muurin, ja rakennusrivin aukkopaikkain kohdalta oli jatkoksi asetettu tukeva hirsiaita. Portit oli raudoitettu ja suljettu vahvalla salvalla tai ha'alla sekä varoiksi pönkitetty puomilla. Kun asuinrakennusten ikkunat päällepäätteeksi olivat pienet ja aluksi korkealla katonrajassa, ei pääsy pihaan vasten asujanten tahtoa ollut helppo. Korkea luhtiaitta, portin vieressä, teki tähystystornin virkaa ja vaikeutti sisäänpääsöä portin kautta. Vielä v. 1730 mainitaan Mäntyharjun pappilan kyökin katon päällä puinen tornirakennus ja miespihaa ympäröi ristikkäin asetetuilla terävillä paaluilla (spanska ryttare) vahvistettu hirsiaita, mitkä varusteet tuskin tarkoittivat muuta kuin pappilan puolustuskyvyn lujittamista.[14] Sitäkin lujemmaksi ja linnamaisemmaksi tuli pappilån piharakennusryhmä, jos rakennukset aidan avuttakin sulkivat pihan täydellisesti umpeen; muodostivat n.s. umpikartanon. Epätietoista on koska tämä umpikartanomuoto ensinnä pappiloihimme vakaantui, ja millä tavoin: muodostuiko se umpinaisten linnapihojen mallin mukaan, kuten jotkut tutkijat ovat olettaneet sen Skandinaviassakin saaneen alkunsa, tai tuliko ehkä välittömästi lainana lännestä käsin, vaiko syntyi vähitellen tilanahtauden vuoksi tonttimailla. [15] Joka tapauksessa Hassel ja Kalm kertovat 17 sataluvun puolivälissä, että suuri osa kansasta katsoi erikoiseksi kunniaksi sitä, että heillä oli umpeenrakennetut mies- ja karjapihat sekä laittoivat senvuoksi itsellensä ylenpalttisesti rakennuksia. Se ilmenee myöskin tähän painetusta Vilppulan talon asemapiirroksesta v. 1752. Muutamat 17 sataluvun pappiloista olivat niinikään umpikartanoita (esim. Kangasalan pappila v. 1753 miltei täydellisesti ja Orihveden pappila v. 1774 kokonaan), mutta 16 sataluvulta ei umpeenrakennetuista pappilapihoista ole mitään nimenomaisia tietoja.[16] Umpikartanoille niin ominainen porttivaja, jonka keskitse ajoportti johti, jättäen yläpuolellensa porttikaton, oli näet 17 sataluvun hirsiaidalla aidatuissa pihoissa yhtähyvin kuin umpikartanoissa tavattavissa, eikä siis porttivajan olemassaolo 16 sataluvun pappiloissa (joka Länsi-Suomesta, Hämeestä ja Pohjanmaalta kylläkin usein mainitaan) oikeuta sinänsä mihinkään sen enempiin johtopäätöksiin. On tosin edelleen oletettu talonpoikain jo Savon nuijakapinassa, siis 15 sataluvun lopussa puolustautuneen umpeen rakennetuissa taloissa, jollainen m.m. Mikkelin pappila olisi ollut; mutta täyttä varmuutta ei tästäkään ole.[17] Tuo linnamainen umpikartano-muoto tuntuu kyllä viittaavan varsin varhaisiin aikoihin, jolloin puolustautuminen levottomien olojen vuoksi milloin hyvänsä saattoi tulla tarpeelliseksi, mutta mahdollista on myöskin, että se vasta myöhemmin, ja muista syistä, olisi maamme pappiloihin juurtunut.

On joka tapauksessa ilmeistä, että laajan umpikartanon puolustus vihamiehiä, varsinkin lukuisia vastaan, vaati useampia puolustajia, kuin enimmissä pappiloissa oli saatavissa. Kertomukset tietävätkin, että pappi vaaran tullen näki paraaksi pelastautua muulla tavoin, esim. asustamalla vihamielisiltä talonpojilta turvassa pylväitten päälle rakennetussa huoneessa, jonne hän sisääntultuansa veti portaat perässään, kuten Kalajoen kirkkoherrasta Keiraskiuksesta kerrotaan, taikka pakenemalla kirkon sakaristoon tai saarnastuoliin kun äkkinäinen vaara yllätti. Ja kun muutamassa Taalainmaan pappilassa v. 1634 peljättiin iltamyöhällä sisäänpyrkivää matkustajaa, sulkivat rengit hänen edestänsä kyllä oven asuintupaan, mutta sitä vastoin pääsy pihalle ilmeisesti oli hänelle vapaana. Pappilapiha olikin jo 16 sataluvulla monesti kunnollisia portteja vailla taikka oli aitana vain vähäpätöinen säleaita.[18] Sensijaan turvasi varmaankin suljettu piha ja erittäinkin umpikartano-muoto metsän petoja vastaan, jotka vielä 15 sataluvulla parveilivat asumusten lähimmässä lähistössä ja häikäilemättä ahdistelivat kirkolle pyrkivää kirkkoväkeä. Koiratkin voitiin mukavasti turvata tällaiselle pihalle yön ajaksi pedoilta. Miten tarpeelliseksi pihamaan turvaaminen näiltä kävi, osottavat kertomukset Pohjanmaalta isonvihan loppuajoilta, jolloin sodan ja nälänhädän hävitysten vuoksi sudet kävivät rohkeiksi kuin konsanaan 15 sataluvulla: »Pedot hyökkäsivät ilman vähintäkään pelkoa ihmisten kimppuun, purivat heidät kuoliaaksi ja söivät heidät suuhunsa, sekä lapsia että aikuisia, josta useita on pantu muistiin ja oli petojen rohkeus niin suuri, että ne makasivat väijyksissä tuvan nurkkien takana, jopa eteisessäkin, ja kun joku tuli ulos, juoksivat ne avoimin kidoin heidän päällensä, erittäinkin vaimoväen ja sekä sitä nuorempien lasten, raastivat lapset äitiensä sylistä sekä söivät ne toisinaan aivan nurkan takana taikka kivenheiton päässä taloista niin, että vain muutamia vaateriekaleita jäi heistä jäljelle.»[19]

Jospa siis pihan sulkemisesta rakennuksilla oli suuretkin edut, niin tuli se turmiolliseksi valkean päästessä valloilleen. Ja valkean käsittely oli vuosisadat läpeensä varomatonta. Hallituksen yhä uudistuvista kielloista huolimatta kuljettiin palavien päresoihtujen valossa sekä miespihan rakennusten väliä että myöskin rehulatoihin ja karjarakennuksiin. Kekäleitä pudotettiin heinien ja olkien sekaan taikka pirtteihin, jotka olivat täynnänsä pellavaa ja rohtimia. Tulisijat olivat sitäpaitsi usein rikkinäiset ja paikatut, liesitanko puusta ja monesti tulen korventama tai jo puolittain palanut, savutorvet johtivat takasta suoraan ulkoilmaan, joten kipinät, suuria lastuja ja varsinkin höylänlastuja poltettaessa, lensivät suurina ja sytyttävinä tuohikatoille; puut tukittiin uuneihin liian pitkinä, sillä seurauksella, että palavat päät putosivat lattialle, taikka jätettiin kekäleet yön ajaksi takkaan palamaan, ettei vaivalloisilla sytyttämisvehkeillä olisi aamulla tarvinnut ruveta uutta valkeata virittämään; toisin paikoin oli ovetkin asetettu avautumaan tulisijaa kohti, jolloin sattui, että ne syttyivät ja aikaansaivat tulipalon.[20] Kun tuli kerran pääsi vauhtiin ja sytytti tuohikaton, levisi se hirvittävällä vauhdilla yli koko kartanon eivätkä ihmiset pihalle päästyäänkään voineet vaaratta tulla portista ulos, kun portin päällystäkin pian paloi. Karjaa ja irtaimistoa oli mahdoton pelastaa: siksipä pappilan palaessa irtaimisto useimmiten joutui tulen saaliiksi ja rakennuksista säästyi ainoastaan jokin erillinen ulkorakennus. Kuvaava on murhapoltto, joka tuhosi erään Kemiön pitäjän uutistalon v. 1782: asukkaat heräsivät tulen pauhuun, valkea kun oli viritetty viereisen aitan olkikattoon, ja tuskin he saivat tuvan oven auki, niin savu jo palavasta aitasta tukahduttavana tuprusi sisään, ja pihalta päästiin pakenemaan viime tingassa, kun ensin oli kiivetty ulkoapäin teljetyn portin ylitse ja täältäkäsin avattu portti hädässä oleville. Näin tuli umpikartano tulipalon sattuessa asukkaitten satimeksi.[21]

Tuon tuostakin uudistuvien tulipalojen vuoksi olikin Kaarle XI talontarkastusasetuksessaan v. 1681 määrännyt perinnäiseen tapaan laitetun talousrakennusrivin hajotettavaksi: paitsi riihtä, joka lämmitettäessä helpoimmin paloi poroksi ja senvuoksi aina oli ollut erillään, oli näet sauna ja mallaspirttikin siitä lähtein miespihan ulkopuolelle asetettava; ja tallikin oli nyttemmin säännöllisesti sijoitettava karjapihalle.[22] Tämä asetus, joka tosin monessa pappilassa jäi kolmeksi, neljäksi ja viideksikin vuosikymmeneksi toteuttamatta, oli alkuna koko entisen pihajärjestyksen muuttamiseen. Toisin paikoin siirrettiin tulenarat rakennukset sauna, mallaspirtti ja kuivatushuone miespihan ulkopuolelle riviin sekä aidattiin näiden ja miespihan välinen alue uudeksi pihaksi, n.s. ulkopihaksi. Lappeen Parkkarilan asemapiirros osottaa tällaista järjestelmää. Mutta enimmäkseen asetettiin nuo vaaralliset rakennukset kokonaan erillensä pihasta, mieluimmin läheisen järven tahi joen rannalle: tapaapa Savitaipaleen pappilassa v. 1779 »savuhuoneem, joka arvatenkin toimitti kodan ja kuivatushuoneen virkaa, järvessä nurkkakivien päällä ja katsottiin tällöin paikkaa varsin sopivaksi kunhan vain nurkkakiviä hiukan korotettaisiin.[23] Erillinen kyökki menetti edelleen niinikään 17 sataluvun alulla merkityksensä ja tuomittiin useimmissa pappiloissa seuraavien vuosikymmenien kuluessa joutavana poistettavaksi; jotavastoin keittiö yksinomaan ihmisten ruuan valmistamista varten nyttemmin säännöllisesti rakennettiin asuinrakennuksen yhteyteen.[24] Eikä siinä kyllä: renkipirttikin katosi talousrivistä niissä pappiloissa, missä se täällä oli sijainnut; se oli milloin asuintuvan, milloin piispantuvan yhteydessä, kunnes vihdoin 17 sataluvun kuluessa vakiintui toiselle miespihan sivusyrjälle. Mutta huomattavin oli sittenkin muutos varsinaisissa asuintuvissa. 16 sataluvun aateliskartanoissa oli näet aljettu laatia suuret, monihuoneiset päärakennukset entisten erillisten tupien ja paritupien sijaan, enimmäkseen rivittämällä asuintupia ja päätykamareita perätysten: esim. Willikkalan kartanossa mainitaan v. 1684 »pitkä rakennus», jossa oli kummassakin päädyssä kaksi tupaa ja eteinen; Peippolassa samana vuonna m.m. rakennusrivi, johon kuului »sali ja kaksi kamaria, samoin kaksi kamaria, eteinen ja sen vieressä leivintupa sekä yksi sivukamari», ja sitäpaitsi toinen rakennusrivi, jonka alla oli neljä kellaria ja itse asuinrakennuksessa 11 huonetta.[25] Kaiketi olivat kiviset linnarakennukset tällaiseen ryhmitykseen vaikuttaneet. Pappiloissakin noudatettiin aateliskartanoitten esimerkkiä: Perniössä oli v. 1728 tällöin jo varsin vanha pappilarakennus, johon kuului sali, kaksi kamaria, linnatupa, kylmäkamari, kyökki, renkitupa ja kaksi eteistä; Taivassalon pappilan päärakennuksessa tapaa v. 1726 valtavan salin, kaksi kamaria, kyökin, kahverikamarin ja lukukamarin; ja Lohtajalla v. 1732 salin, kaksi kamaria, eteiskamarin, renkituvan ja leivintuvan, kaikki saman katon alla.[26] Suureneva asuinrakennus nieli itseensä entiset erilliset asuintuvat, säännöllisesti ainakin kyökin sekä piispantuvan, joka sekin 17 sataluvun kuluessa katosi enimmiltä pappilapihoilta esiintyäksensä uudessa muodossa vierashuoneen nimellä. Leivintupa sensijaan erisi päärakennuksesta erilleen. Hyvin kuvastavat tätä kehitystä aikakauden hallinnolliset asetukset, ja suuresti ovat ne vuorostaan rakennusryhmitykseen vaikuttaneet. Kaarle XI talonkatselmusasetus määräsi, senlisäksi mitä se määrättyjen rakennusten miespihalta poistamisesta sääsi, vierastuvan asetettavaksi tuvan yhteyteen; 1720 vuoden valtiopäiväpäätös taas velvoitti seurakuntalaiset rakentamaan kahden kamarin lisäksi kyökin asuintuvan rinnalle sekä määräsi nimenomaan, että kyökissä ei saanut olla leivinuunia, vaan oli leivintupa erilleen sijoitettava.[27] Sataluvun puolivälin tienoissa tämän kehityksen mukaisesti päärakennus jäi yksin olemaan miespihan peräsyrjällä, toiselle sivusyrjälle tuli renkitupa leivintuvan yhteyteen, toiselle aittarivi. Miespihan rakennuksista oli niinmuodoin osa pihan ulkopuolelle siirretty, osa sulautunut kolmeksi, erisuureksi rakennus riviksi

Ilmeisesti oli tähän kehitykseen osaltansa vaikuttanut 17 sataluvulla yhä enenevä tarve säästellä rakennuksiin menevää puuainesta. Aikakauden taloustieteilijät tekivät seikkaperäisiä ehdotuksia siitä, miten talonpoikaistalojen pienet, erilliset asuin- ja taloussuojat olivat rakennettavat yhteen muutamiksi suuremmiksi. Ehdotettiin niinmuodoin, että monien erillisten pikkuaittain asemesta rakennettaisiin suuret kaksoisaitat, jopa että asuinrakennuksiin laitettaisiin korkeat ullakot, jotka jaettaisiin ikäänkuin aitoiksi palvelijoille: täällä he muka mukavasti nukkuisivatkin. Monet karjarakennuksetkin olivat yhdistettävät yhdeksi taikka enintäin kahdeksi navetaksi, joissa hinkaloita olisi kahdessa ja kolmessakin rivissä ja eri osastoja lampaita, vuohia ja vasikoita varten; elukat tällaisissa paremmin säästyisivät kylmältä kuin erillisissä pikkurakennuksissa. Ja rehuladoistakin päästäisiin korottamalla navetoita sekä säilyttämällä rehut ylisillä. Näitten uudistusten esikuvat olivat epäilemättä suurista kartanoista sekä viime sijassa eteläisempien ja metsättömämpien seutujen n.s. saksilaisista taloista saadut. Mutta noita suurempia rakennuksia ei taas uskallettu tulenvaaran vuoksi asettaa likelle toinen toistaan; päinvastoin ehdotettiin, että talonpojatkin velvoitettaisiin käyttämään maanmittarin apua, jotta pihat tulisivat kyllin avarat sekä rakennukset tarpeellisen välimatkan päähän. Tulenvaaraa oli lisäksi vähennettävä istuttamalla puita, ja mieluimmin hedelmäpuita rakennusten välimaille; niiden tuoreus kun hillitsisi tulen voimaa.[28]

Mutta niin helposti kun rakennusryhmityksen uudistus säästäväisyyssyistä onkin selitettävissä, huomaa siinä myös selvästi jäljet siitä uudesta rakennussuunnasta, jonka renessansin periaatteet vähitellen olivat aiheuttaneet. Renessansin rakennustaide rupesi tosin jo 15 sataluvun kuluessa tunkeutumaan pohjoismaihin, mutta tällöin ei ehditty siitä sovelluttaa edes Ruotsin aateliston linnoihinkaan muuta kuin aivan yksinäisiä, koristeellisia aiheita. Vasta 16 sataluvulla esiintyi itsetietoinen pyrkimys poistaa piharyhmistä umpinainen, säännötön, keskiajalta periytynyt leima. Pyrittiin järjestämään pihat laajoiksi, sekä erottamaan kaikki rakennukset toisistaan tarpeellisen välimatkan päähän taikka ainakin aukaisemaan suljettu pihanelikulmio jättämällä päärakennusta vastapäätä oleva pihan sivusta avoimeksi. Edelleen pidettiin tärkeänä sitä, että rakennusryhmä pihoineen alunpitäen suunnitelman mukaan, kaikilta kohdiltaan tarkasti säännölliseksi ja sopusuhtaiseksi; ja 16 sataluvun lopulla sekä 17 alulla kehittyi tuo säännönmukaisuuden tavottelu ranskalaisten esikuvien vaikutuksesta pää- ja sivurakennusten, jopa eri rakennusosien ja huoneitten siroksi sommittelemiseksi mittausopillisiin kuvioihin.[29] Miten pitkälle tässä pyrkimyksessä oli 16 sataluvun lopulla päästy, osottaa yksityiskohtaisesti muuan maataloudenopas.Ruotsin nuoria ylimyksiä varten, josta senvuoksi muutamia kohtia mainittakoon: edellytetään ensinnäkin, että aatelinen rakennuttaja on mittausoppiin perehtynyt taikka ainakin teettää maanmittarilla aluepiirroksen, jonka nojalla rakennussuunnitelma on laadittava- »Tätä suunnitelmaa valmistettaessa», selitetään,» on säännöllisyyttä noudatettava niin paljon kuin suinkin saatetaan, niin että piha ja rakennukset tulevat suunnanmukaisiksi ja suorakulmaisiksi ja että toinen kohta tulee toista vastaamaan, samoin että tulee kaunis, pitkä ja suora ajotie kartanoon ja että portti sekä päärakennus ovat vastapäätä tietä, samoin että rakennuksia valkeanvaaran vuoksi ei aseteta liian lähelle toisiaan.» Miespiha oli, jos suinkin mahdollista, laitettava sadan neliökyynärän laajuiseksi, ja jos katsottiin se tarpeelliseksi, voitiin talousrakennuksetkin siirtää täältä toisen, ulkopihan äärelle. »Toiselta puolen on totta», mainittu talousopas tätä kysymystä pohtii, »että tuntuu hyödyllisemmältä pitää väkensä koolla jokapäiväisen katsannon alaisena, on myöskin tyydyttävämpaa Ja mieluisampaa nähdä ja kuulla väkeänsä ja tietää mitä se toimittaa, samoin lähtee pikkukarjasta (tarkoittaa kanoja, hanhia, kalkkunoita y.m., joita siihen asti oli yleisesti pidetty miespihalla) jonkinlaista iloa ja ajankuluketta emännälle, ja niitä hänen katsantonsa alaisina paremmin hoidetaan. Mutta sensijaan toiset pitävät kunniallisempana jättää piha vain muutamain rakennusten valtaan sekä sulkea se, ynnä eristää ne, jotka aikaansaavat jonkun verran melua ja epäsiisteyttä eri pihaan; erittäinkin milloin isäntä haluaa viljelyttää tilaansa puoleksi talonpojilla, on parempi ja mukavampi, että heillä on asuntonsa erikseen ja ovat karjaa ja karjapihaa lähempänä — — — — samoin jos isäntä matkustaa talosta pois, niin hän voi pitää rakennuksensa ja koko pihansa suljettuna sekä järjestyksessä, mikä ei ole mahdollista, jos kaikki väki asuisi yhdessä.»[30]

Etenkin päärakennukseen oli sovitettava oikeat korkeus- ja pituussuhteet: se ei saanut olla pitkä ja kapea kuin lato, mutta ei myöskään lyhyt ja korkea kuin torni. Oven oli sijaittava keskellä rakennusta ja vastapäätä tietä, sen oli oltava sopusoinnussa ikkunain kanssa sekä näitten niinikään keskenään, kullakin seinällä tuli olla yhtä monta ikkunaa. Lopuksi oli emännän mukavuuden vuoksi kyökki, kellari ja kahveri sovitettava päärakennukseen, kyllin lähelle asuinhuoneita.

Nämä säännönmukaisuuden periaatteet olivat jo täysin toteutettuina niissä suunnitelmissa, jotka sotakollegio v. 1730 lähetti maaherroille malleina käytettäviksi upseerinvirkataloja rakennettaessa.[31] Vähitellen ne rupesivat vaikuttamaan pappiloittenkin rakentamistapaan, niissä kun näet tähän asti oli näkynyt erisuuruisia ikkunoita, erikorkuisia suojia toinen toisiinsa liitettyinä, puhumattakaan rakennusten epäsäännöllisestä asemasta pihojen varsilla. Vehkalahden pappilan pohjapiirroksessa vuodelta 1746 ovat miespihan rakennukset jo asetetut säännöllisiksi, kaksittain vastapäätä toisiaan, pihan syrjille ja kulmiin; samoin Luumäen pappilan asemakaavassa vuodelta 1751; edelleen Perniön pappilan pohjapiirros, joka jo v. 1731 laadittiin, osottaa mitä täsmällisintä sopusuhtaisuutta.[32] Jälkimäisessä on karjapihakin mittausopillisen säännöllisesti rakennettu ja molemmat miespihan portit sekä karjapihan portti ovat samassa linjassa, jotavastoin pääaserakennus on pihan laidassa eikä sen perällä vastapäätä porttia, kuten aatelinen rakennusjärjestelmä olisi edellyttänyt. Enemmän lähentelee kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti rakennettua aateliskartanoa Uskelan pappila sellaisena kuin se esiintyy v. 1792 laaditun piirroksen mukaan. Miespihan perällä oli päärakennus ja kummallakin sivulla kaksi tarkalleen yhtä suurta kylkirakennusta, toisessa pakari- ja renkitupa, toisessa aittoja ja ruokahuoneita. Näin säännölliseksi saatu piha avautui ulkopihalle, jossa talli ja vaunuvaja vastasivat toisiaan; tästä taas samassa linjassa miespihan portin ja asuinrakennuksen pääoven kanssa sijaitseva portti johti karjapihalle. Kun sen lisäksi yksin miespiha oli 50 neliökyynärää ja ulkopiha 30 kyynärää pitkä, avautui päärakennuksen ovelta pitkälle kantava näköviiva porttien kautta, jos kohta se vain päättyi karjapihaan.[33]

16 ja 17 sataluvun linnoille ominaiset sekä everstinvirkatalon piirroksessa v. 1730 niinikään esiintyvät tarkalleen samanlaiset kylkirakennukset, joita milloin oli kaksi syrjittäin päärakennuksen edessä milloin neljä, kaksi edessä ja kaksi takana, palautuvat Uskelan pappilassakin: tosin niin, että talous- ja palkollisrakennukset tarpeellisesti siistittyinä saivat tehdä siipirakennusten virkaa. Ja on esimerkkejä olemassa siitä, että muutamissa muissakin pappiloissa pyrittiin samaisia siipirakennuksia mukailemaan tekemällä pari vastakkaista talousrakennusta ikkunoiltaan, nurkkalaudoitukseltaan, väriltään ja ennen kaikkea suuruussuhteiltaan yhdenmukaisiksi: näin esim. Kalajoen pappilassa v. 1813, ja niinikään koetti v. 1785 silloinen jumaluusopin apulainen sittemmin arkkipiispa J. Tengström antaa Piikkiön pappilalle »sopusuhtaisen ja kunniallisen leiman», ehdottamalla pitäjänkokouksessa talonpojille, että leivintupa ja renkitupa olivat asetettavat tarkalleen vastapäätä päärakennusta: jotapaitsi hän itse laitatti renkituvan päätyyn ja pihanpuoleiseen seinään samanlaiset ikkunat kuin päärakennuksessa oli, sekä velvoitti pitäjäläiset »leivintuvan valmistuksessa ottamaan huomioon sen mikä on omiansa aikaansaamaan sopusuhtaisuutta rakennuksen asemassa ja korkeussuhteissa sekä samoin myöskin pihanpuoleisen seinän ikkunoissa.»[34]

2.

Jo monta vuosisataa sitten oltiin lääkärien ja taloustieteilijäin kesken oltu selvillä siitä, että rakennusten paikka ja rakennusryhmitys vaikuttivat asujanten terveyteen. Tuontuostakin uudistuvat rutot sekä muut vaaralliset kulkutaudit olivat semminkin 15 sataluvun kuluessa sen kouriintuntuvalla tavalla opettaneet, ja renessansiaikana levisivät sitäpaitsi antiikin kirjailijain opetukset näistä samoista asioista. Niinpä Varro teoksessaan De re rustica, jota seuraavilla sataluvuilla paljon täällä pohjolassakin luettiin, neuvoi sijoittamaan rakennukset korkeille ja kuiville paikoille, mutta karttamaan alavia, kosteita ja ennen kaikkea rämeisiä maita, koska muka tällaisissa sikisi pienen pieniä, silmin näkemättömiä eläimiä, jotka nenän ja suun kautta ihmisruumiiseen tunkeutuen aiheuttivat kaikenlaisia tauteja. Jospa siis jo antiikin kirjallisuudesta kävi täysin selville se käsitys, että alava ja vesiperäinen, kuten yleensäkin lahoamis- tahi käymistilassa olevia aineksia sisältävä maa-alue oli terveydelle vahingollinen, niin lausui ruotsalainen lääkäri Benedictus Olavi omasta puolestaan saman ajatuksen lääkärikirjassaan v. 1578: »Kaikkia matalia taloja, laaksoja, kapeita katuja ja muuten tiheästi rakennettuja kohtia tulee varoa, samoin maan sisällä olevia huoneita ja kellareita sekä pahalta haisevia paikkoja, missä on teurastuslaitoksia, soita, kirkkomaita ja juoksematonta vettä.» Ja jo v. 1556, kun kulkutauti uhkasi Viipuria, määräsi Kustaa Vaasa kaikki likaiset ja rämeiset paikat kaupungin alueella kivellä ja sannalla täytettäviksi sekä lannan vietäväksi kaupungin pelloille.[35] — Ilman puhtautta siis oli totuttu silmällä pitämään, mutta sen ohella myöskin juomaveden. Varro oli selittänyt lähdeveden terveellisimmäksi ja neuvonut asettamaan talot sellaisille paikoille, missä lähde oli lähellä, mutta lähdeveden puutteessa oli hänestä jokivesi parasta ja sen jälkeen kaivovesi. Columella taas oli arvellut sadevettä lähdeveden jälkeen puhtaimmaksi, vasta sitten vuorilta juoksevaa jokivettä, sitten kaivovettä ja huonoimmaksi soissa olevaa. Palladius lopuksi oli antanut seikkaperäisiä tietoja siitä, miten maan laadusta, kiinteydestä ja väristä siitä pulppuavan veden arvo oli päätettävissä. Vielä 16: llä ja osittain 17: lläkin sataluvulla kertailivat kirjailijat uskollisesti näitäkin antiikin antamia viittauksia: eri veden lajit lueteltiin milloin Varron, milloin Columellan mainitsemassa arvojärjestyksessä ja antiikin esikuvan mukaisesti varotettiin myöskin suolan, kalkin tai mineraalinmakuisista vesistä. [36]

Tosin sopii epäillä, missä määrin näitä vierasperaisia neuvoja arkioloissa noudatettiin, ja eikö niitä otettu varteen vain ruton tai muun kulkutaudin uhatessa. Mainitseehan muuan 1600-luvun lääketieteellinen kirjailija esimerkkinä epäterveellisistä asuinpaikoista Svartsjön linnan ja Sångan pappilan, joissa heinä- ja elokuun aikana miltei kaikki asukkaat sairastavat polttotauteja ja kuumetta, koska pohjoispuolella olevat vuoret ja metsät estävät raittiita tuulia, eteläänkäsin olevat suot pilaavat ilmaa ilman, että säännöllisesti uudistuvat taudit nähtävästi kuitenkaan olivat aiheuttaneet asukkaita tehokkaisiin varokeinoihin.[37] Ja eräs toinen saman aikakauden taloustieteellinen kirjailija pitää paraimpana keinona seudun terveellisyyden tutkimiseksi, ennen kuin sille asettuu, sitä, että katselee onko väki siellä »pitkä-ikäistä, tervettä ja reipasta vai kalpeata, laihaa ja altista erinäisille taudeille, kuten toisin paikoin on tavallista, eivätkä nuo taudit raivoa aina, vaan määrättyinä vuodenaikoina ja ovat välttämättömiä.» Kumminkin tuli, kuten äskeisestäkin esimerkistä selviää, 16 sataluvulla, niinikään antiikin ja erittäinkin sen kuuluisan lääkärikirjailijan Galenuksen vaikutuksesta yleiseksi se käsitys,[38] että asuinpaikan laatu vaikutti alituisesti ja pysyväisesti asukkaitten sekä ruumiilliseen että henkiseen olemukseen. Riippuen siitä millainen oli ilmasto, maan henkäys eli höyryt, jotka maasta nousivat, vesi, joka siitä pulppusi ja ravintoaineet, joita siinä kasvoi, olivat ihmisten luonteenominaisuudet ja tavat erilaiset: olihan jo Aristoteles opettanut, että lämpimän ilmanalan asukkaat olivat järkevämpiä kuin kylmän ja Cicero, että ohut ilma oli omiansa edistämään järjen toimintaa. Tämäntapaiset väitteet olivat pohjana niille kiivaille riidoille, joita vielä 1700-luvun alkupuoliskon oppineitten välillä käytiin pohjoismaisten kansain ja erikoisesti myöskin suomalaisten ominaisuuksista muihin kansoihin verrattuina.

17 sataluvun luonnontieteelliset tutkimukset antoivat terveydellisille käsityksille varmemman pohjan: ajateltakoon vain Sanctoriuksen punnitsemiskokeilla todistettua keksintöä, jonka mukaan kosteassa•huoneessa ihmisruumiin paino yhdessä yössä huomattavasti lisääntyi ruumiiseen imeytyneestä, turmiotatuottavasta kosteudesta taikka Linnen tutkimuksia Upsalan-kuumeesta, jotka osottivat kosteitten seutujen ja rakennusten vaarallisuuden. Linnen kokemusperäinen käsitystapa, joka tuli niin merkitseväksi terveydellisten käsitteitten kehitykselle, liittyi kumminkin vielä sangen läheisesti 16 sataluvun oppeihin. Miten muistuttaakaan hänen lausuntonsa terveysopin luennoilla asuinpaikan valitsemisen tärkeydestä ennenmainitsemamme talouskirjailijan sekä tämän oppi-isän roomalaisen Palladiuksen sanoja: »Näemme, että ihmiset toisin paikoin elävät kauemmin kuin toisilla, taaskin huomaamme toisten olevan terveitä ja iloisia, mutta toisten raskasmielisiä, kalpeita ja sairaloisia, usein johtuu paikasta, jossa he asuvat»; maan höyryjä eli henkäyksiä hänkin ilman pilaantumisesta syyttää, vieläpä antiikin kirjailijain tapaan puhuu niistä silminnäkemättömistä pienistä itikoista, jotka mätänevistä aineista nousevat, jos kohta hän joutuikin samaista käsitystä uudella omintakeisella tavalla kehittämään. Ja 16 sataluvun opeille hän niinikään rakentaa, kun selittää muutamien kasvienkin kuten tammen, saksanpähkinäpuun, humalan ja hampun huokuvan ihmisille epäterveellisiä henkäyksiä.[39]

Suomessa Linnén oppilaat uskollisesti seurasivat oppi-isänsä jälkiä. Kalm oli jo v. 1753 kiinnittänyt huomiotansa mainitunlaisiin kysymyksiin päättäen siitä, että tällöin hänen esimiehyydellään ilmestyi väitöskirja: »Siitä mitä on huomioonotettava maatalon aseman suhteen».[40] Heti ensimäiseksi Kalm selittelee, miten on kartettava maataloa rakentarnasta sellaisille paikoille, joilla maaperä huokuu vahingottavia ainesosia, mitkä suun ja sierainten kautta tunkeutuvat ruumiiseen; ja nimenomaan hän suoperäisten maitten epäterveellisyydestä puhuessaan lisää, että mahdollisesti näissä elostelevat silminnäkemättömät itikatkin hengittäessä tunkeutuvat ihmiseen. Edelleen hän mainitsee epäterveellisen talonpaikan helposti huomattavana tunnusmerkkinä sitä, että siellä ruoka, rievä leipä, kengät, lattiat, seinät j.n.e. homehtuvat — sama huomio, jonka Linne aikaisemmin oli terveysopin luennoilla esittänyt; ja" kun Kalm lisäksi ilmoitti sumujen ja mineraalihöyryjen todistavan talonpaikan kelvottomuutta, niin hän tässäkin kertasi, mitä jo kauan oli tiedetty. Veden laadutkin hän luettelee perinnäisessä arvojärjestyksessä ja mainitsee Caton, Varron, Columellan ja Palladiuksen nimenomaan lähteinään, joskohta hän Urban Hiernen mukaan tekeekin selkoa muutamista vedentutkimustavoista.[41] Lopuksi Kalm, aivan samoin kuin yllämainitun 16 sataluvun talouskirjan tekijä, kehotti talonpaikan valitsijaa tiedustamaan »tuleeko sen kylän tahi talon väki tavallisesti kylläkin vanhaksi, ovatko harvoin sairaina, ovatko terveen näköisiä j.n.e. ». Mutta samalla hän antoi neuvollensa uuden, ajanmukaisen muodon huomauttamalla, että kirkonkirjat kuolevaisuustietoineen olisivat tiedustelijalle erinomaisena apuna: »olisi toivottavaa, että Herrat Kirkkoherrat ja muut arvoisan papiston jäsenet kiinnittäisivät suurempaa huomiota tähän kohtaan. Valtakunnalle olisi tästä arvaamatonta hyötyä». Niin vähän kuin Kalmin pienessä väitöskirjassa olikin omintakeista, esitti se kuitenkin terveydelliset kysymykset, jotka ennen olivat olleet vain ylimyksellisen kartanonomistajan huolena, ikäänkuin entistä merkitsevämmässä, koko valtakuntaan kohdistuvassa valossa: »Luulisinpa», sanotaan kirjassa miltei ensimäisillä riveillä, »että ihmisten sairaloinen ja kalpea ulkonäkö, epäterve tila, ennenaikainen kuolema, niin jopa väenpuute täällä Suomessa johtuu siitä, että taloja perustettaessa ja rakennettaessa ei koskaan ole välitetty ottaa selville onko paikalla niitä ominaisuuksia, joita vaaditaan asujanten terveenä pysymiseen». Samaiset kysymykset olivat ilmeisesti muutenkin tulleet muotiin. V. 1761 käsitteli Johan Leche niitä rehtoripuheessa: »Ilman laadusta Turussa sekä miten yhteiskuntatieteen yhdessä lääketieteen kanssa tulee ehkäistä tauteja», Ja lopuksi niihin tuontuostakin palautui tunnettu ja paljon luettu lääkärikirjailija Juhana Haartman.

Tämä terveydellisten käsitysten kehitys ei tietenkään saattanut olla vaikuttamatta pappila-asumusten järjestelyyn jo 16 sataluvun kuluessa, jos kohta sitä puuttuvain tietojen vuoksi on mahdotonta yksityiskohtaisesti todeta. Mutta aivan ilmeistä on, että seuraavalla sata luvulla tietoisesti pyrittiin karttamaan matalia ja liejuisia maita sekä etsittiin korkeita ja kuivia;[42] ja pyrkimys kohdistui karjapihaan yhtä hyvin kuin miespihaan, tuntuupa siltä kuin edellistä olisi monin paikoin katsottu jälkimäistä tärkeämmäksikin. Karjahan joutui näet suoranaisesti maaperän vaikutuksen alaiseksi, se kun liejuisessa maassa tahi pilaantuneessa vedessä seisoessaan helposti sai karjaruton, tuon peljätyn taudin, joka 17 sataluvulla tuontuostakin kaasi paraimman osan pappilainkin elukoista: uskottiin veden imeytyvän eläinten sorkkiin, josta se tunkeutui lihan ja nahan väliin sekä turmeli sisälmykset. Arveltiin sitäpaitsi, että tuulille altis karjapiha esti vahingolliset syöpäläiset, ja lannankaivamisenkin vuoksi oli kuiva ja kova.maaperä tarpeen. Suottako oli Lizelius v. 1776 silloisen miespolven esivanhemmista kertonut: »Karjan talwi ruokkimisen ja korjamisen koetuxista sait he johdon valita navettoin rakennuxeen kuiwia, ylhäisiä ja tenhollisia asemita.»[43] Senmukaan olikin esim. Pirkkalan pappilan karjapiha v. 1767 kuivalla mäenrinteellä, mutta miespiha sen alapuolella, josta taas oli seurauksena, että karjatarhasta virtaava likavesi turmeli asuinrakennusten perustan, ja sama oli asianlaita Loimaankin kappalaistalolla v. 1781.[44]

Arvattavasti tämäntapaiset miespihan ja karjapihan naapuruudesta johtuvat kokemukset olivat aikaansaaneet sen, että molemmat pihat jo moniaassa 16 sataluvun pappilassa oli asetettu etäämmäksi toinentoisestaan;[45] tällaisesta järjestelystä oli sitäpaitsi sekin hyöty, että tulipalon. sattuessa jommassakummassa piharyhmässä ainakin toinen säilyi, ja vihdoin aljettiin 17 sataluvun lopulla pitää karjapihan liiallista läheisyyttä sekä epäsiistinä että sopimattomana. Tätä selitti nuorempi Mennander 1760-luvulla isänsä piispankartanoa arvosteliessaan ja Porthanin mielestä (v. 1797) oli professori Bonsdorff pilannut komean kivikartanonsa sillä, että näköala siitä oli karjapihalle päin. Mutta toisaalta edellytti karjan säännöllinen ruokinta ja muu hoito karjapihan lähintä läheisyyttä, ja siksipä olikin 17 sataluvun taloudenhoidon tuntijoissa niitä, jotka tällaista asettelua lämpimästi puolsivat. Miten suuri ero onkaan karjanhoidon välillä karjapihassa, joka on asuinrakennuksen vieressä, sanoo eräs näitä tuntijoita H. A. Busch v. 1768, ja sellaisessa, joka on vaikkapa vain 50 askeleen päässä, mutta jonne talvisaikaan on vaellettava polviin asti lumessa. Jos lehmille vietäisiin, kuten oikeastaan pitäisi, viidesti vuorokaudessa ruokaa, m.m. kolmasti veteen sekotettuja silppuja, niin tulisipa siinä raastamista, semminkin joulun jälestä kun lehmät ovat poikineet ja paraiten lypsäisivät, mutta jolloin myöskin tiet ovat paksulta lumessa. Niinpä laskee Busch karjapihankaukaisuudesta tavallisesti johtuvan vuotuisen tappion 50 kannuksi maitoa lehmää kohti, jonka tappion rinnalla muutamien asuinrakennusten palaminenkaan navettain mukana liian tiheän rakennustavan tähden ei suuria merkinnyt.[46] Miten suuresti kysymys asuin- ja karjarakennusten suhteesta kiinnitti mieliä, huomaa siitäkin, että vanha C. G. Tessin, jota tuskin voitanee moittia esim. kauneudellisten näkökohtain halveksumisesta, v. 1760 arveli yhdeksi kaikkein Ruotsin akatemian kilpatehtäviä sellaisen talon suunnittelua, jossa ihmiset ja eläimet ulkomaiseen tapaan voisivat saman katon alla asua, mutta ilman sanottavaa tulenvaaraa, mikä talonmuoto säästäisi pitkät vaellukset karjapihalle ja siitä johtuvan huolimattoman karjanruokinnan.[47]

Että pyrkimys erottaa karjapiha etäämmälIe miespihasta, siellä missä sellaista oli havaittavissa, ei suinkaan johtunut yksinomaan terveyden ja siisteyden tavottelusta, käy selville siitä vähästä, mitä siisteydestä miespihalla on tiedettävissä. Elukoita ei tosin pappiloissa enää talvisin pidetty asuinrakennuksissa, kuten talonpoikaistuvissa vielä 18 sataluvulle asti oli tapana, mutta sikoja, kanoja ja hanhia elätettiin edelleenkin leivintuvan eteisessä, mallaspirtissä taikka muussa miespihan suojassa ja tunkiokasa oli tavallinen ilmiö pihamaalla. Sattumalta saa tietää, että Vanajan pappilassa lantakasa oli v. 1694 mädättänyt linnatuvan seinän kolmen hirren korkeudelta, v. 1767 oli tällainen kasvanut Pirkkalan pappilan ikkunain alle sianpahnoista, joita oli luotu leivintuvan eteisessä olevasta luukusta ja niinikään oli Naantalin pappilan kyökin ikkunain alle v. 1804 muodostunut tunkio arvattavasti siitä, että ikkunasta oli kaikki törky suorinta tietä viskattu pihalle.[48] Tunkiokasa ikkunain alla ei mahtanut suurestikaan sen ajan ihmisiä haitata koskapa vielä 16 sataluvulla ei edes käymälöitäkään yleisesti pappiloissa ollut. Juhana III oli tosin säätänyt, että kaksi käymälää oli oleva joka pappilassa, mutta mikäli erään matkailijan kertomukseen voi luottaa, ei niitä hänen aikanansa ollut edes kaikissa Tukholman taloissa, vaan saatiin pääkaupungissakin enimmäkseen tyytyä portin taustoihin. Senpävuoksi ei kummastuta, että usean 16 sataluvun pappilan katselmuskirjassa käymälää ei ensinkään mainita; toisissa niitä kyllä oli kosoltakin, esim. Uudellakirkolla v. 1661 neljä kappaletta, Vanajan pappilassa v. 1693 ja Sääksmäen pappilassa v. 1703 asetuksenmukaisesti kaksi, toinen asuintuvan, toinen piispantuvan eteisessä. Kuvaavaa on, että juuri eteinen tahi eteisen tausta oli käymälän paikkana ja pysyi sellaisena aina 17 sataluvun keskivaiheille asti.

Mutta tuntuu siltä, että vallitsevat terveyskäsitteet, samat, jotka eivät kyenneet estämään näitä epäsiisteyden ilmauksia, toisaalta ovat vaikuttaneet sellaisiinkin rakennusryhmityksen puoliin kuin asuinrakennusten sijoittamiseen määrätyille miespihan syrjille. Ensinnäkin olivat näet miespihan laidat enimmäkseen sovitetut neljää pääilmansuuntaa kohti, ja mikä merkillepantavampaa, arkipäiväiset asuinrakennukset sijaitsivat tavallisesti pohjoisella ja itäisellä, usein eteläiselläkin, mutta tuskin koskaan läntisellä puolella näin oli ainakin asianlaita 16 sataluvun loppupuolelta alkaen, jolloin tiedot eri rakennusten asemasta käyvät tarkemmiksi. Tämä toisten miespihan sivujen suosiminen toisten kustannuksella on omiansa herättämään sitäkin suurempaa huomiota kun tällainen menettely usein joutui ristiriitaan asujanten käytännöllisten rakennustarpeitten kanssa. Oli näet tapana uutta asuinrakennusta valmistettaessa jättää entinenkin paikoilleen, joten saman pihan varrella saattoi hyvinkin olla pari kolme eri-ikäistä arkitupaa ja uusi siis aina oli täytynyt asettaa paraimmalle vielä vapaana olevalle paikalle.

Jonkinlaisena selityksenä mainitulle omituiselle ilmiölle on kaiketi pidettävä sitä ikivanhaa rakennustapaa, joka Suomen ja Skandinavian talonpoikaistuville oli määrännyt auringon suuntaisen asennon. Olivatpa Skandinaviassa ikimuistoisina aikoina päädyt pohjoista ja etelää kohti, kuten joku tutkija on olettanut, taikkapa heti alunpitäen itään ja länteenpäin länteenpäin, ainakin ne varsin aikaisin sekä Skandinaviassa että Suomessa sijaitsivat jälkimäisiä suuntia kohti. Eteläiseen seinään oli ovi sovitettu. Asumukset rakennettiin useasti parituviksi vastakkain pihamaalle ja yhteisestä eteisestä vei ovi tällöinkin pihalle eteläänpäin. Usein ,liitettiin myös yksinäistuvan länsipäätyyn eteinen sekä eteisen peräkamari, jolloin eteisen ulko-ovi oli eteläänkäsin, tuvanikkunat pohjoista, itää ja etelää kohti. Olivatpa jo 15 sataluvun ylimykset rakentaneet linnojansa samansuuntaisesti ja tarut tietävät kertoa linnanherroista, jotka surmasivat rakennusmestarinsa senvuoksi, että olivat poikenneet rakennuksille määrätystä ikivanhasta auringonsuunnasta.[49] Tuollainen asuinrakennuksen asema olikin sangen edullinen. Aurinko näet kulkien idästä länteenkäsin sopi koko päiväkauden paistamaan sisälle tupaan, olletikin milloin tuvan ainoa ikkuna, kuten Skandinaviassa vanhastaan oli ollut tapana, oli katossa. Missä siis tupa sijaitsi varsinaisen miespihan varrella, ja kun eteisen ulko-ovi antoi eteläänpäin, joutui asuinrakennus tietenkin pihan pohjoiselle laidalle. Kumminkin on huomattava, että miespihan rakennusten luvun lisääntyessä oli pakko asuinrakennuksia asettaa pappiloitten pihojen varsille miten paraiten sopi, päädyt milloin pohjaan ja etelään milloin itään ja länteen käsin.

Sensijaan on merkillepantavaa, että kellari, joka ei läheskään aina ollut asuintuvan yhteydessä, niin ikään miltei poikkeuksetta sovitettiin miespihan itäiselle tahi pohjoiselle syrjälle; jopa määrättiin Savitaipaleen pappilapihan lounaisella sivustalla ja siis »vasten keskipäivän aurinkoa» oleva kellari v. 1779 tämän epäedullisen asemansa vuoksi hävitettäväksi.[50] Vilja-aittain tuuletusaukot olivat myöskin sijoitettavat pohjoiselle aitanseinälle; olipa varsin tavallista, että sovitettiin talousrakennukset yleensäkin pihan itäreunalle milloin asuinrakennukset olivat pohjoisella ja päinvastoin. Ilmeisesti katsottiin kaiken ravinnoksikelpaavan paraiten säilyvän pohjoista ja itää kohti asetettuna: selittivätpä taloudenhoitajat, että liha oli suolattava pohjoisten tuulien puhaltaessa, jos mieli estää matoja siihen ilmestymästä, ja itäänpäinjuoksevaa lähdevettäkin pidettiin melkoista parempana kuin länteen käsin virtailevaa.[51] Itä ja pohjoinen kovetti ja kuivasi, länsi ja etelä kostutti ja mädätti. Tämä käsitys taas perustui tuohon tunnettuun antiikista periytyvään nelijakojärjestelmään, jonka mukaisesti ihmisen eri ikäkaudet, vuodenajat, kuun neljännekset ja erikoisesti myöskin ilmansuunnat eli oikeammin eri ilmansuunnilta tulevat tuulet ryhmitettiin sekä ominaisuuksiltaan selitettiin: aivan oikein mainitaankin Agricolan rukouskirjassa itäiset maat sekä itätuuli lämpiminä ja kuivina, eteläiset lämpiminä ja kosteina, läntiset kosteina ja kylminä, pohjoiset kuivina ja kylminä. Olaus Magnus edustaa tätä samaa käsitystä sikäli, että hän myöntää etelän lämpimäksi ja kosteaksi, pohjan kylmäksi ja kuivaksi, mutta itä- ja länsituulta hän vain sen verran määrittelee, että sanoo niitä miedoiksi, sivuilta tulevat tuulet kun vaimentavat niiden ominaisuudet. Mutta lisäksi hän esittää ajatuksensa eri tuulten terveydellisestä vaikutuksesta ihmisiin. Olaus Magnus näet Pliniuksen mukaan pitää Pohjatuulta kaikkein terveellisimpänä ja etelätuulta taas vahingollisena sekä kiihottavana. Pohjatuuli muka »karkaisee ja vahvistaa ruumista, puhdistaa sen nesteet sekä hengityksen, virkistää aivoja, terottaa kuuloa, tekee liikkeet notkeiksi ja pusertaa kokoon huonot nesteet niin, että nämät eivät pääse leviämään muihin jäseniin: ja tämä kaikki johtuu siitä, että kysymyksessä oleva tuuli raitistaa ruumiin pintaosat sekä lisää siten sisällistä lämpöä.» Kumminkin pohjatuulella on vikansakin: se edistää rintatautia kuivaamalla hengityselimet ja hidastuttaa ruuansulatusta. Mutta haitat ovat vähäpätöiset etelätuulesta johtuviin verrattuina, tämä kun »jäntereet ja aikaansaa ruumiin, sen nesteitten, sen herkkyyden ja sen hengityselimien häiriöitä. Siitä aiheutuu kuurous, pyörrytys, turtumus, liikkeitten hitaus: pää tulee raskaaksi, ruuansulatuskyky vähenee riippuen siitä, että tämä tuuli on lämmin ja kostea sekä kohdistuu kosteine nesteineen aivoihin, mikä kaikki tietää aivojen täydellistä kosteutta ja siitä johtuvaa heikontumista. Tämä heikkous leviää edelleen nesteitten mukana ja vajoaa vatsaan.» Itä- ja länsituulten vaikutusta Olaus Magnus ei laajemmalti kuvaa; kumminkin hän ilmoittaa, että itätuulet yleensä ovat pidettävät länsituulia parempina.[52]

Niin paljon kuin yksityisiä eroavaisuuksia mielipiteissä olikin, pysyivät nämät 15 sataluvun käsitykset pääpiirteiltään 16: llä ja osittain seuraavallakin sataluvulla vallitsevina. Lääkärit ja taloustieteilijät tietysti vaativat, että asumusolot olivat niiden mukaan järjestettävät: ikkunat, joiden kautta turmiotatuottavat ilmavirrat helpoimmin tunkivat huoneisiin, tuli kaikin mokomin asettaa ainoastaan terveellisiä ilmansuuntia kohti; näitä kohti tuli itse talonpaikankin antaa. Niinpä liiviläinen Gubert v. 1673: »Ne (talon)paikat, joihin pohjois-, koillis- ja itätuulet esteettä ulettuvat ovat mukavimmat. Mutta ne joilla länsi-, lounais- ja etelätuulet puhaltelevat. erittäinkin jos lisäksi puhaltelevat suolta tai umpijärvestä, ovat epäterveelliset» ja edelleen: »Ikkunat ovat asetettavat pohjoista, koillista ja itää, mutta ei millään muotoa etelää eikä länttä eikä näiden vierustuulia kohti. Missä sitä ei voida auttaa, on pidettävä vähän ikkunoita etelän ja lännen puolella sekä vedettävä ikkunaluukut eteen yöksi sekä sellaisina aikoina, jolloin rutto raivoaa.» Vielä v. 1764 esitti ruotsalainen lääkäri Vesterdahl terveysopillisessa teoksessaan samat mielipiteet eri tuulten terveydellisestä vaikutuksesta ihmisiin sekä samat varokeinot niitä vastaan: itse keinotkin periytyivät antiikista asti — mikä osaltansa oli omiaan ylläpitämään niiden arvoa. Monet vuosisadat vedottiin näet Hippokrateen esimerkkiin, hän kun kerran oli ehkäissyt ruton hävitykset sulkemalla asumusten 1ännen- ja etelänpuoleiset ikkunat, sekä kerrottiin Varrosta, joka samanlaisilla keinoilla oli pelastanut roomalaisen meriväen joutumasta Korkyyrassa kulkutautien uhriksi.[53] Kuvaavaa tälle antiikin kirjallisuuden ylenpalttiselle arvolle oli, että sen eteläiseen ilmanalaan soveltuvat opetukset tässäkin kohdin sovitettiin pohjolan niin monessa suhteessa toisenlaisiin oloihin. Vasta Linné asettui kokemusperäiselle kannalle huomauttaen v. 1759 nimenomaan, että naapurimaitten ilmastosuhteet suuresti vaikuttavat tuulten ominaisuuksiin. Pohjatuuli oli hänestä kyllä kuiva, kylmä ja läpitunkeva, mutta Lapin tunturien tuottaman esteen vuoksi oli se sentään miedompi kuin itätuuli, joka ankarasti kiusasi semminkin luuvaloa sairastavia, sulkeutuivatpa nämä vaikka lämpimiin huoneisiinkin. Etelä niinikään vaivasi liialla kuumuudellaan, mutta länsi oli Ruotsin ilmanalassa kaikkein miellyttävin ja koko luomakunnalle suotuisa. Tosin Linné luentosarjassaan Lachesis naturalis oli vanhaan tapaan väittänyt »itätuulen olevan kaikkein terveellisimmän, joten ikkunain tulee olla tähän suuntaan, mutta toisessa luentojaksossa (collegium diaeteticum) hän mainitsee itätuulesta vain, että se oli »kaikkein kevein», kun taas länsituuli oli kaikkein edullisin, koska se tuli mereltä ja siitä syystä oli puhtain. Myöskin hän selitti, osittain uudella, osittain antiikia muistuttavalla tavalla, eri tuulten tekevän alttiiksi eri taudeille: pohjatuuli edisti yskää, pleuritistä ja käheyttä, länsituuli turrutti j.n.e. Linnén vaikutuksen alaisena on epäilemättä ollut Juhana Haartman, tuo aikoinansa arvossa pidetty suomalainen lääketieteilijä. Lääkärikirjassansa v. 1765 hän näet selitti:[54] »Länsi-, pohja- ja lounaistuuli ovat meillä tässä maassa puhdistavia ja kuivaavia tuulia, jotapaitsi pohjoistuuli samalla kylmää. Koillispohjoinen on täällä kylmin ja kuivin sekä aikaansaa verensylkyä y.m. Näille ei pidä niitten antautua alttiiksi, jotka sairastavat luuvaloa tahi kuumetta, potevat verenpaljoutta taikka ovat äsken sairasvuoteelta toipuneet. Etelätuuli lämmittää ja mädättää, mutta itä ja kaakko, jotka ovat keveimmät, ovat samalla sateellisia ja epävakaisia sekä sisältävät mädättäviä kaasuja, joten ne helpoimmin aiheuttavat mätätauteja.» Ja mikä mielenkiintoisempaa, Kalmkin, joka juuri antoi neuvoja maatalon tarkoituksenmukaisesta rakentamisesta, oli niinikään Linnén vaikutuksesta noista antiikin aiheuttamista ennakkoluuloista vapautunut. Neuvoissaan hän ei ensinkään maininnut länsi- eikä etelätuulta vahingolliseksi, vaan kehotti päinvastoin asettamaan asumukset näille alttiiksi sekä istuttamaan tuuheita puita, mieluimmin kuusia, suojaksi pohjoista sekä luoteista vastaan. Paraimmat talonpaikat olivat hänen mielestänsä tasaiset taikka hiukan ylhäiset maat, joku hiekkaperäinen tasanko tai töyräs, jonkun mäen eteläinen rinne, matala kallio, missä ei vahingollisia mineraaleja ollut. Sensijaan oli korkeita mäentörmiä ja vuoria vältettävä, sillä niillä puhaltelivat liian kovat tuulet ja korkea vuori imee liiaksi kosteuttakin itseensä.

Mutta noiden perinnäisten käsitysten lisäksi, joiden pitkällistä vallalla oloa ylempänä on esitetty, tuli toisia paikallisista olosuhteista riippuvia. Katsottiin näet — niinikään antiikin kirjailijain mukaisesti — että asumuksia ei olisi asetettava kovin lähelle järven tahi joen rantaa, koska näistä nousevat usvat muka olivat terveydelle vahingollisia; selittipä muuan liiviläinen maataloudenneuvoja v. 1673, ettei mitenkään saanut tupien eikä kamareitten ikkunoita rantaan käsin sovittaa, vaan eteinen oli sille taholle rakennettava. Kun taas enimmissä maamme pappiloissa vesijakso, järvi tahi joki, oli etelän tahi lännen puolella, olisi siis tältäkin kannalta ollut luonnollista, että asuinrakennusten ikkunat tulivat päinvastaisille tahoille ja niin muodoin itse rakennukset pohjan ja idän puolelle pihaa. Ja lopuksi on muuan maataloudellinen seikka otettava huomioon. Pidettiin näet suotavana, asuinrakennuksesta oli näköala viljelyksille sekä pappilaan johtavalle tielle päin, kun näet siten saatettiin seurata viljelystöitten kulkua ja vieraitten tuloa pappilaan: mutta vesijakson sijaitessa etelässä tai lännessä, olivat viljelykset tietysti vastakkaisilla ilmansuunnilla: niinmuodoin peltojen ja ajotien asema määräsi sekin puolestaan pohjoisen ja itäisen miespihan sivustan asuinrakennusten paikaksi.



  1. ↑ Björn Cederhvarf, Fynd i en medeltida hustomtning på Jomala kyrkobacke. Finskt museum 1910, siv. 100 ja seur. — Mejborg päättelee nelikulmaisen pihamuodon olleen pohjolassa vallalla jo viikingiaikana. Gamle danske Hjem i det 16:de. 17:de og 18:de Aarhundrede, Kööpenhamina 1888, siv. 2.
  2. ↑ Hauhon pappilan rakennusluettelo, jossa päällkirjoitus: Domorum presbyterii divisio inter parochianos facta in praestatione Dn. Episcopi Marthini Scytt habita Hauho Anno D:ni 1536. Kirkon inventarikirja. Hauhon kirkonarkisto. Julkaistu A. O. Heikelin teoksessa Kertomus muinaisjäännöksistä Hauhon kihlakunnassa, Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 29. siv. 115—116.
  3. ↑ Kokemäen pappilan rakennusvelvollisuuksien jakokirja 9 p. kesäk. 1600 sekä katselmuskirja v. 1630. Kirkon inventarikirja. Kokemäen kirkonarkisto.
  4. ↑ Esim. karjarakennusten ryhmityksestä. Sääksmäen pappilan katselmuskirja 28 p. lokak. 1703. Sääksmäen kirkonarkisto; Säkylän pappilan katselmuskirja 19 p. kesäk. 1705. Säkylän kirkonarkisto; Kemiön pappilan katselmuskirja 6 p. elok. 1706. Suomen valtioarkisto; Uskelan pappilan katselmuskirja. 23 p. lokak. 1708. Uskelan kirkonarkisto
  5. ↑ K. G. Leinberg, Handlingar rörande Finska kyrkan och presterskapet" VII, siv. 86—87.
  6. ↑ K. G. Leinberg, Finska prästerskapets besvär och Kongl. Majestäts därpå gifna resolutioner, Helsinki 1892, siv. 64.
  7. ↑ Piikkiön pappilan huoneitten luettelo 2 p. toukok. 1652. Piikkiön kirkonarkisto.
    Uudenkirkon pappilan huoneitten luettelo 1661. Uudenkirkon kirkonarkisto.
    Vehmaan pappilan katselmuskirja 31 p. lokak. 1688. Vehmaan kirkonarkisto.
    Pyhäjoen pappilan katselmuskirja v. 1690. Pyhäjoen kirkonarkisto.
    Kokkolan pappilan katselmuskirja 4—5. p. lokak. 1736. Suomen valtioarkisto.
    Mäntyharjun pappilan katselmuskirja 25—26 p. syysk. 1730. Mäntyharjun kirkonarkisto. Vrt. myös Lappeen Parkkarilan kappalaistalon katselmuskirjaa 21 p. syysk. 1759 (Suomen valtioarkisto) ja Kymin pappilan katselmuskirjaa vuodelta 1841 (Kymin kirkonarkisto).
  8. ↑ Sääksmäen pappilan katselmuskirja 28 p. lokak. 1703. Sääksmäen kirkonarkisto.
    Hollolan pappilan katselmuskirja 2 p. elok. 173 1. Suomen valtioarkisto.
    Längelmäen pappilan katselmuskirja 5 p. kesäk. 1755. Suomen valtioarkisto. Katselmuskirja on joutunut niteeseen peruluetteloita vv. 1753-1757.
  9. ↑ Taivassalon pappilan katselmuskirja 30 p. syysk. 1726. Taivassalon kirkonarkisto. Siikajoen pappilan katselmuskirja 20 p. syysk. 1735. Siikajoen kirkonarkisto.
  10. ↑ R. Mejborg, Borgerlige Huse, saerlig Professor-Residentser 154°1630. Kööpenhamina 1881, siv. 72-78.
    Moriz Heyne, Das deutsche Wohnungswesen von den ältesten geschichtlichen Zeiten bis zum 16 Jahrhundert, Leipzig 1899, siv. 41, 47 ja 353.
    R. Mejborg, Nordiske Bøndegaarde i det XVI:de, XVII:de og XVIII:de Aarhundrede, I: Slesvig, Kööpenhamina 1892, siv. 15.
  11. ↑ E. G. Palmen. Suomalaisen maanviljelyksen tilasta puolitoista vuosisataa sitten. Historiallinen arkisto IX, siv. 1.
  12. ↑ Uskelan pappilan rakennusluettelo 12 p. maalisk. 1679. Uskelan kirkonarkisto.
    Iin pappilan katselmuskirja v. 1718. Iin kirkonarkisto.
    Lohtajan pappilan katselmuskirja 15 p. syysk. 1732. Lohtajan kirkonarkisto.
  13. ↑ Julius Ailio, Lopen asunnot eri kehitysasteissaan, Helsinki 1902, siv. l05 ja seur.
    Justus Möser, Patriotische Phantasien, Die Spinnstube. Sämmtliche Werke I, Berlin 1842, siv. 127 ja seur.
  14. ↑ Mäntyharjun pappilan katselmuskirja p. syysk. 1730. Mäntyharjun kirkonarkisto.
  15. ↑ Edellistä mielipidettä edustavat esim. Troels-Lund, Dagligt Liv i Norden Illustreret Udgave, III, siv. 59-60; N. M. Mandelgren, Atlas till Sveriges odlingshistoria. Afdelning Bostäder och husgeråd. Tukholma 1877, siv. 18; jälkimäisellä tavalla selitetään umpikartanon synty H. R. Helinin kirjoituksessa Suomalainen maataIo, Maahenki II, siv. 695.
  16. ↑ Hassel ja Joh. Velmenta tankar om landthushållningens förbättrande i Finland, Turku 1751, § 7. — Kalm ja Chr. Herkepaeus, Historisk oeconomisk beskrifning öfver Hauho sokn uti Tavastland, Turku 1756.
    Kangasalan pappilan katselmuskirja 24—25 p. elok. 1753. Kangasalan kirkonarkisto.
    Orihveden pappilan katselmuskirja v. 1774. Suomen valtioarkisto.
  17. ↑ Yrjö Koskinen, Nuijasota, sen syyt ja tapaukset, Helsinki 1877, siv. 320 ja seur.
  18. ↑ C. H. Strandberg, Abo stifts herdaminne ifrån reformationens början till närvarande tid, Turku r834, II, siv. alimuistutus.
    Carl d'Ogiers dag-bok. Stockholms Magazin I780, helmikuu.
    Säleaita, joskus lankkuaita tahi aidaksista valmistettu, mainitaan nimenomaan katselmuskirjoissa I7 sataluvun alulta asti: esim, Loimaalla I722 (Suomen valtioarkisto), Perniössä (Katselmuskirja 30 p. toukok. I728. Perniön kirkonarkisto). Säkylässä (Katselmuskirja 6 p. heinäk. I734. Säkylän kirkonarkisto).
  19. ↑ Beskrifning öfver Storkyro soken upprättad till följe af — — — Domcap. Bref — — 21 oct. 175 — af Johan Aeimelaeus, sekä Storkyro moderkyrckiones tijdebok. K. Fr. Cajanin kopioita Isonkyrön kirkonarkistosta, jotka rovasti J. F. Cajan hyväntahtoisesti on jättänyt tekijälle.
  20. ↑ Paitsi katselmuskirjojen tietoja rakennusten tulenvaarallisuudesta esim. Gabriel Vallenius, En kort underrättelse om wåd-eldars rätta ursprung, Turku 1681, siv. A. 4. — Kyläjärjestys 20 p. helmik. 1742, § 32. Utdrag, III, siv. 1843 ja seur. — Kraftman, Tankar om den vanmagt uti hvilken finska landtman sig befinner, Tukholma 1761, siv. 24. — H. Hassel ja Joh. Velin, Velmente tankar om landthushållningens förbättrande i Finland, Turku 1751, § 7. — Messukylän nimismiehen Ekholmin kuulutus valkean pitelemisestä 10 p. lokak. 1788, niteessä kuulutuksia. Messukylän kirkonarkisto.
    Pappilain tulipaloista esim. Iin pitäjän kesä- ja syyskäräjäin pöytäkirja 1742. Pohjois- Pohjanmaan tuomiokirja; sekä Tammelan ja Someron syyskäräjäin pöytäkirja 1754. Sääksmäen tuomiok. tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
    Vrt. edelleen Tidning för landthushållare af C. C. Böcker I, Turku 1827-1829, siv. 97-99.
  21. ↑ Kemiön, Dragsfjerdin ja Vestanfjerdin talvikäräjäin pöytäkirja v. 1782, § 4. Suomen valtioarkisto.
  22. ↑ Husesynsordning 1681, § 4.
  23. ↑ Savitaipaleen pappilan katselmuskirja 25 p. heinäk. 1779. Suomen valtioarkisto.
  24. ↑ Leppävirroilta ilmoitetaan v. 1731, että kirkkoherra vaati pitäjäläisiltä vain puolet suorittamatta olevista paistinhuoneen (stegerhus) rakennuskustannuksista, koska kyökki senjälkeen oli rakennettu uuteen asuinrakenllllkseen: Leppävirtain pappilan katselmuskirja 30—31 p. heinäk. 173I. Suomen valtioarkisto. Hassel katsoo v. kotaa, jossa oli tapana kesällä keittää, ilmeisesti aivan joutavaksi. H. Hassel ja Joh. Velin, Velmente tankar om landthushållningens förbättrande i Finland, § 7.
    Kangasalla v. 1753: »Pitäjäläiset kieltäytyivät kustantamasta paistinhuonetta, koska olivat suostuneet rakentamaan kyökin ja leivintuvam», Kangasalan pappilan katselmuskirja 24—25 p. elok. 1753. Kangasalan kirkonarkisto.
  25. ↑ Råå och Röörs Ransackningh uthi Kymmenegårdz Lähn 1684. Suomen valtioarkisto.
  26. ↑ Perniön pappilan katselmuskirja 30 p. toukok. 1728. Perniön kirkonarkisto.
    Taivassalon pappilan katselmuskirja 30 p. syysk. 1726. Taivassalon kirkonarkisto.
    Lohtajan pappilan katselmuskirja vuodelta 1732. Lohtajan kirkonarkisto.
  27. ↑ Resoiution och förklaring öfver allmogens allmänna besvär, 25 p. toukok. 1720, § 41. Madé, Utdrag I, siv. 176.
    Resolution på allmogens i Sverige och Finland allmänna besvär wid denna Riksdag, 1 p. elok. 1727, § 12. Utdrag I, siv. 670—671.
  28. ↑ Rakennusryhmityksen parantamista käsittelee esim. Kortt afhandling om några hos allmogen och menige man i Finland inrotade missbruk som böra afskaffas och förekommas, såsom hinderliga i detta lands upphjelpande och för dess almänna hushållning. Käsikirjoitus Helsingin yliopiston kirjastossa — H. Hassel ja Joh. Velin, Velmente tankar om landthushållningens förbättrande i Finland, Turku 1751, § 7. — Kalm ja Chr. Historisk och oeconomisk beskrifning öfver Hauho sokn uti Tavastland, Turku 1756. — Maaherra Carpelanin ehdotus rakennustavan parantamiseksi Pielisjärvellä v. 1786, A. R. Saarenseppä. Kuvauksia Pohjois-Karjalan maataloudellisista oloista I, Joensuu 1912, siv. 205 ja seur.
    sekä Carl Wijnblad, Beskrifning huru allmogens bygnader så af sten som träd måge med största besparing uppföras enligt bifogade projectritningar, Tukholma 1765, erittäinkin taulu V, selityksineen.
  29. ↑ Gustaf Uppmark, Die Architektur der Renaissance in 1530-1760. Dresden 1901, siv. 8, 12, 82—83
  30. ↑ Lärobok i Oeconomien eller LandthushåIlningen. Nordinin kokoelma. Oeconomica I, siv. 63 ja seur. Upsalan yliopiston kirjasto.
  31. ↑ Kongl. Maj:ts nåd. förordning om regiments och compagnie öfwerbefählets boställen vid the indelte regimenten till häst och foth, annettu 12 p. helmik. 1730 sekä sotakol1egion siihen liittyvä kiertokirje piirroksineen.
  32. ↑ Luumäen pappilan katselmuskirja 6 p. syysk. 1751. Suomen valtioarkisto.
    Perniön pappilan katselmuskirja 18-20 p. lokak. sekä siihen liittyvä Dessein eller grundritning hvarefter husen å Bjerno prästgård likmätigt husesynsinstrumentet komma att inrättas och flyttas. Perniön kirkonarkisto.
  33. ↑ Uskelan pappilan katselmuskirja 2—3 p. marrask. 1792. Uskelan kirkonarkisto
  34. ↑ Piikkiön pappilan katselmuskirja 30 p. heinäk. 1785. Piikkiön kirkonarkisto.
  35. ↑ Varro, De re rustica, Halle 1730, I kirja, §§ 4 ja 12.
    Benedictus Olavi, Een nyttigh läkere book ther uthinnen man finner rådh, hielp och läkedom til allehanda menniskiornes siukdomar bådhe inwertes och uthwertes. Tukholma 1578, lehdet 101-102.
    Arvidsson, Handlingar till upplysning af Finlands häfder IX, siv. 186.
  36. ↑ Columella, De re rustica libri duodecim, I kirja, kapp. 5. Lyon 1548, siv. 21. Pal1adius, De re rustica I, § 4, Libri de re Pariisi 1529, siv. 25+.
    Andreas Sparman, Sundhetzens Speghel, Tukholma 1642, siv. II 5 ja seur.
    Salomonis Guberti Stratagema oeconomicum oder Akker-Student denen jungen ungeiibten Akkersleuten in Liefland zum nöhtigen Unterrichte vermittelst vieljährigen Observationibus, auch fürnehmer Philosophorum Placitis dargestel1et, Riga 1673, siv. 90 ja seur.
    Lärobok i Oeconomien eiler Landthushållningen. Nordinin kokoelma. Oeconomica I, Upsalan yliopiston kirjasto.
  37. ↑ Andreas Sparman. Sundhetzens speghel. Tukholma 1642, siv. 20 ja 23.
  38. ↑ Ilmanalan ja maanlaadun vaikutuksesta pohjoismaisiin kansoihin esim. Bodinus, Methodus ad facilem historiarum cognitionem, Pariisi 1572, siv. 128 ja seur.
    Summarischer Beweiss dass das Judicium in Aetis Philosophorum vom Ingenio philosophico derer Schweden im Grunde falsch und unrichtig sey. Schwedische Bibliothek II, Tukholma ja Leipzig 1728, siv. 2 ja seur. — Vertaa myös Antti J. Pietilä, Daniel J uslenius, hänen elämänsä ja vaikutuksensa I, Tampere 1907, siv. 62 ja seur.
  39. ↑ Linné, Lachesis naturalis, quae tradit diaetam naturalem innixam observationibus et experimentis etc. siv. 90; sekä Collegium diaeteticum eller academiska föreläsningar öfver diaeten, siv. 29 ja 42. Molemmat painettuina teoksessa Linnés dietetik. På uppdrag af medicinska fakulteten i Uppsala ordnad och utgifven af A. O. Lindfors. Uppsala 1907. — Otto E. A. Hjelt, Carl von Linnés betydelse såsom naturforskare och läkare. Upsala 1907, siv. 76-77, jossa mainitaan Linnén parooni Münchausenilta Göttingenissä saaneen ensimäisen alotteen tuumillensa pienen pienten eläinten sairautta-aiheuttavasta kyvystä. Tuntuu kumminkin oletettavalta, että yleisesti tunnettu antiikin kirjailijain käsitys on Linnénkin mielipiteisiin vaikuttanut.
  40. ↑ Kalm ja Andreas Gottskalk, Enfalliga tanckar om det som bör iachttagas wid belägenheten af en landt-gård, Turku 1753. § 1 ja seur.
    Leche, Tal om luftens beskaffenhet i Abo samt huru politien i samråd med medicin bör förekomma sjukdornar; hållit i Abo vid rectoratets afläggande d. 28 julii 1761. Tukholma 1761.
  41. ↑ Linne, Collegium diaeteticum, siv. 86—87 esittää vesilajien arvon hiukan poikkeavasti seuraavassa järjestyksessä: sadevesi, lähdevesi, jokivesi, kaivovesi ja järvivesi.
  42. ↑ Niin esittää Stierwald v. 1753, että Laihian talonpoikaistalot, jotka enimmäkseen olivat alavalla ja liejuisella maalla siirrettäisiin terveellisemmille paikoille.
  43. ↑ Suomenkieliset Tieto-Sanomat, n:o 13. 1776. Vrt. J. H. v. Neidenburg, Liefländischer Landman, Riga 1662.
  44. ↑ Pirkkalan pappilan katselmuskirjat v. 1767 ja 1808. Suomen valtioarkisto. — Loimaan kappalaistalon katselmuskirja 17 p. toukok. 1781. Suomen valtioarkisto. — Halikon pappilan katselmuskirjat 27 p. eIok. 1723 ja 22—23 p. syysk. 1737. Halikon kirkonarkisto.
  45. ↑ Jämsän pappilassa määrättiin v. 1778 karjapiha siirrettäväksi 10 kyynärän päähän miespihasta tulipalon varalta. Katselmuskirja v. 1778. Jämsän kirkonarkisto. Samansuuntaisen neuvon antavat myös Hassel ja Joh. Velin, Velmenta tankar om landthushållningens förbättrande i Finland. Turku 175 1, § 7.
  46. ↑ H. A. Busch, Förslag til beqvämare byggnad för dagswerks-torp. Tukholma 1768. siv. 10.
  47. ↑ C. G. Tessinin päiväkirja II, vuosi 1760. Oeconomie rurale et police. Ruotsin valtioarkisto.
  48. ↑ Vanajan pappilan katselmuskirjaan 30 p. huhtik. 1693 liitetty muistiinpano 27 p:ltä elok. 1694. Vanajan kirkonarkisto.
    Pirkkalan pappilan katselmuskirja 26 p. toukok. 1767. Suomen valtioarkisto.
    Naantalin pappilan katselmuskirja v. 1804. Naantalin kirkonarkisto. — Samaa kerrotaan Siikajoen pappilasta v. 1735. Siikajoen pappilan katselmuskirja 20 p. syysk. 1735. Siikajoen kirkonarkisto.
  49. ↑ A. O. Heikel, Rakennukset tscheremisseillä, mordvalaisiIIa, virolaisilla ja suomalaisilla, siv. 223 ja seur. — U. T. Sirelius, die primitiven Wohnungen der finnischen und ob-ugrischen Völker, Finnisch-ugrische Forschungen XI, siv. 121—122. — Reinholmin kokoelmat n:o 22. Asumuksia, siv. 13. Valtion historiall. museo.
    G. O. Hyltén-Cavallius, Värend och Virdarne, ett försök i svensk ethnologie. Tukholma 1868, II, siv. 169 ja seur. K. Rhamm. Urzeitliche Bauernhöfe in germanisch-slawischem Waldgebiet I, Braunschweig 1908, siv. 382.
    Linne, Skånska resan. Tukholma 1751, siv. 35 ja seur.
    Troels-Lund. Dagligt Liv i Norden i det sekstende Aarhundrede. Illustreret Udgave, II siv. 26.
  50. ↑ Savitaipaleen pappilan katselmuskirja 25 p. heinäk. 1779. Suomen valtioarkisto.
  51. ↑ J. H. von Neidenburg, Liefländischer Landman, Riga 1662, siv. 85.
    N. J. Idmanin aikoinaan omistamat muistiinpanot. Valtion historiallinen museo.
  52. ↑ Olaus Magnus, Historiae de gentibus septentrionalibus. Rooma 1555. I kirja. 6luku. Vertaa myös Olaus Magnus Historia om de nordiska folken I. utgifven genom Michaelsgillet 1909. siv. 20 ja seur.
  53. ↑ Salomon Gubert, Stratagema oeconomicum oder Akker-Student. Riga 1673. siv. 90, 95.
    Frans Vesterdahl, Underrättelse om hälsans bevarande. grundad på de berömligaste äldre och nyare auctorers erfahrenhet. Toinen painos. Upsala 1768. (Ensim. Painos 1764), siv. 64.
  54. ↑ Johan Haartman, Tydelig underrättelse om de mäst gångbara sjukdomars kännande och motande genom lätta och enfalliga hus-medel. Toinen painos. Turku 1705.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Suomen_pappilat_1700-luvulla:IV_Rakennusten_ryhmitys&oldid=86497”