Suomen laulu (Luoma)

Suomen laulu. Kirjoittanut Samppa Luoma

Se kasvoi keskellä korpien,

se tuntui jo turpehen alla

mun kansani tänne tullessa,

sen seurana nälkä ja halla;

    mutt’ kansapa vaan

    se laulujaan

ei jättänyt korpehen kuolemaan.

Jo korpien kylmistä notkoista

se kasvatti kirkkahan oraan,

ja siementä kansani sirotti

joka suolle ja kutkahan soraan.

    Ja laulaen

    luo kantelen

mun isäni astui, ja soitellen.

Ja milloin päivä päättynyt lie,

isät että ei laulua luoneet?

Ja milloin korvesta tullessaan

ei laululle lahjaa tuoneet –?

    – Ei milloinkaan

    ole laulustaan

viel’ lakanneet laaksot ”laulujenmaan”.

Kun kankailla kaskea kaadettiin

ja honkia huiskutti tuuli,

niin vanhat tietoja, viisautta

iki-henkien laulavan kuuli,

    he lapsilleen,

    koti kansalleen

niistä solmivat soitonseppeleen.

Niin yhtyi lauluhun nuoremmat,

jotka lähtivät korpien takaa

ja toivat esille taitojaan.

– Se virsi se oli niin vakaa,

    jota lauloivat –.

    Sen kuulivat

myös laulajat suuret ja summemmat.

Se varmaan heitä jo innosti

tuo salojen serenaadi,

koska helkkyen siitä jo helisee

pääkaupungin esplanaadi.

    Ja vieläkin on

    yhä kuolematon

sen alkaja, humina hongikon.

Helsingissä 19 20/6 00.

Lähde: Luoma, Samppa 1900: Laulurunoja. Antti Hautala, Kokkola.