Suomen kruunu

Suomen kruunu. Kirjoittanut Arvid Genetz

I.

Joki juoksevi jolea,

Kymi vieno virtoavi

Suomen suurella salolla,

Kalevalan kankahalla;

Illan kuu kuvasteleksen

Pinnassa joen pimeän.

Taivas siintävi sininen

Synkän virran välkkehessä

Siinä joutsenet joluvat,

Sinisotkat soutelevat

Suomen vuon syväntehillä,

Poukamissa pohjattoman;

Kalat kaikki uiskelevat,

Sikiävät simpsukaiset

Alla aaltojen syvien,

Päällä mustien mutien.

Mistä synty vuon valion? –

Aamun pitkiltä pihoilta. –

Minne lasku laajan virran! –

Ihmisyy’n ikimerehen.

Astui seppo äärtä virran,

Tietä tietäjä käveli,

Ihmeluontoa ihaten,

Vuota katsellen Kalevan;

Löysi raakun rantiolta,

Siitä simpsukan heleän,

Keksi kiiltoa ve’essä:

Se on kulta kuultavainen.

Virkkoi seppo seisahtuen,

Itseksehen ihmetellen:

Kusta on kulta tänne saanut,

Mistä simpsukka sijinnyt?

Runon joutsen joikueli,

Laulun sotka lausueli:

Kullat on koiton kalliosta,

Aamun aikaisen mäestä;

Helmetpä on heristynehet

Alle aaltojen tuhansin

Vanhan Väinön kyynelistä,

Itkuista ikirunojan.

Seppo sotkoa pyritti,

Jou’utteli joutsenutta:

Saaos, joutsen, johtajaksi

Tuonne koiton kalliolle,

Sotkani, sukelteleite,

Tuo syvältä simpsukoita!

Sai sotka sukeltamahan

Alle aaltojen syvien,

Nosti helmet herkeimmät,

Toi ne tietäjän kätehen;

Joutsen johteli urohon

Aamun kultakunnahille,

Jossa viljalti viruivat

Laulun kullat kuun ikuiset.

II.

Kun viimein koossa kaikki on laulun kullat

Ja helmet, itkemät ikilaulikon,

Taas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee

Ja saapuu suojahan kotikuusiston.

Ja uuras alkaa työ: pajan urho laittaa

Sen kuusen alle, pilvien korkuisen,

Jon kuiskutusta kuuntelemaan hän oppi

Emoltaan armaalt’, aikana lapsuuden.

Hän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa

Ja lemmen liekein kuumenemaan ne saa,

Kun tuuli taivainen, pyhä kansanllenki

Kiinn’ käypi palkeesen sekä painaltaa.

Jo ilmaan yölliseen kipunaiset kiitää

Kirkastain oksat kuusikon korkean,

Ja kansan valppaat valveutessaan lausuu

Kas enteet uuden aamusen alkavan!

Mut kulta kuumenee yhä kuumemmaksi,

Ja juottuu sipru toisehen sipruseen;

Ja harkon nostaa seppo jo ahjoksesta:

Sill’ ompi muoto kaunihin kanteleen.

”Ei kelpaa vielä tää”, puheleepi seppä

Ja ahjoon työntää kantelon uudestaan,

Ja taaskin yltyy valkea rakkauden,

Ja kansanhenk’ käy jällehen lietsomaan.

Jo ympyräksi kantelon kaartuu laidat,

Ei kulmaa oo, ei liittoa siinä näy;

Ja ahkeruuden alaisimelle seppä

Tulesta nostain sen, taetyöhön käy:

Pihdillä tarkkuuden piteleepi kultaa

Ja tarmon taidokkaan vasaralla lyö

Ja takoo yhtenään, takomistaan takoo,

Jott’ ei ois kesken työnsä, kun päättyy yö

Viiskymmen-särmäiseksi hän laidan laittaa

Ja särmiin kiintää helmiä kiiltämään –

Ei tunnu ainutkaan vasarasta jälki.

Ei jälki pihtien pitämistäkään.

Kun aamu alkaa, valmis on kultakruunu,

Jon vertaa vaivoin nähtynä maassa on:

Se loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt

Ja kaiku siin’ on Väinämön kantelon.

III.

Lönnrot-Ilmarinen, joka Suomen kruunasit orvon,

Katso, kansas tää työtäsi siunaelee!

Lönnrot-Ilmarinen, tule maahan korkeudesta,

Kaikkiin kaihoaviin henkesi lempeä luo!

Lönnrot-Ilmarinen, opetelkosi kaikkia meitä

Suomea lempimähän, Väinöä vuottelemaan!

Eliaksenpäivänä 1884.

A[rvid]. G[enetz].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.