Suomen kielestä

Suomen kielestä Kirjoittanut Pentti Lyytinen

Olis lysti Lyytisennik

Kerran ruveta runoillen.

Mistähän saanen sanoja

Pantavaks paperin päälle?

Saanenko heitä Savoista,

Vaiko kutsun Kainuhusta,

Maamme puolesta puhua,

Kielestämme kirjoitella?

Siit’ on Suomemme surunen,

Kuin on pilkkana pidetty,

Alemmaksi arvattuna,

Miesten peräti parista,

Waikk’ on meiän mielestämme

Kieli kyllä kelvollinen,

Jolla saattaapi sanoa

Nimen kaikellen kalullen,

Sekä lausua Lakia,

Että Evangeliumia.

Kaswoipa kapalolapsi

Ennen miehenkin mitallen;

Waan on Suomemme suloinen

Käärittynä kätkyessä,

Kyllä pienessä pu’ussa,

Aiwan halwassa hameessa.

Ikäwässä iltakauet

Saapi harmista haleta,

Waikk’ on wuosia kulunut

Paljo kyllä kymmeniä:

Kolkuttanut kauvan kyllä

Ja ollut owen takana.

Rakastettu Ruohtalainen,

Jospa aukaset owea,

Kumartelen kunnialla,

Lasken lakkini alemma:

Suaihte sanoja Suomen

Suosiolla Seuranasi!

Ehk’ on ennenkin eletty

Kielen entisen eduilla,

Niin on maksettu mahotoin,

Suuri summa suoritettu

Suomen köyhästä kylästä

Mataloistakin majoista.

Lainna-kielellä Lakimme

Hakenunna hartahasti,

Rukoillunna Ruohtalaista

Raittihin rahan sivussa,

Kuin on pyyetty pykälät

Tutaksemme duomioista. –

Se on ihmettä ikänsä

Ett’ ei tykätä tytöistä,

Waikk’ on silmiltä siviä,

Sekä poskilta punakka,

Wielä kieleltä kiwerä,

Sanoiltansa selvä seppä,

Joka taitaapi takoa,

Herroillenkin helkytellä.

Onhan Suomikin sukua,

Herroillenkin heimolainen:

Saattaahan sillä sanoa,

Selitellä selvän tiedon,

Waikka Saksasta sanomat,

Eli uskon ulkomailta:

Kirkastella kiiltäwäksi

Sekä waltikan Wenäjän

Että ruunun Ruhtinoitten:

Sekä kukkua koreesti,

Että laulut lauleskella.

Suomi rukka on rutussa,

Sananlaskunsa salassa,

Joist’ on Suomemme sakia,

Sanan parsista paraista.

Hän on toiwonut todella

Sitä sulhaista suloista,

Outellut aina owessa,

Jospa wietäsiin wihille

Sulhasen suloisen kansa,

Rinnallansa Ruohtalainen.

Lähestyyhän lapsukainen

Hywän isänsä etehen,

Walituksella wajaasta,

Muistutuksella mureista;

Tässä toiwossa tulemme

Lähemmäksi länsi puolta,

Jossa paistaapi paremmin

Aurinkomme ankaremmin,

Joka näkyypi nutusta

Suuri oppi olkapäiltä.

Täällä näkyypi näköisät

Taidon kynttilät kytewän,

Paistavan paremmin aina,

Opin koitto korkiammin.

Jos lienen paljo puhunna,

Äitimme kieltä kehunna,

Kuitenkin kumarran wielä,

Aiwan nöyrästi nökötän,

Niinkuin köyhä kerjäläinen,

Joka maistaisi muruja,

Palan makeita paloja,

Syänmaassa synkiässä,

Wieressä wihawan leiwän.

Toiset tanssia tekewät,

Iloitsewat ilta kauet

Kyllä suuressa salissa,

Lihawalla laitumella;

Suomen ukko ulkopuolia

Saapi wäristä wilussa,

Josta hän wiimmen wäsyypi

Walittaapi waiwojansa.

Wielä herttanen hewoinen

Saapi seista tantereella,

Waljastettu walmihiksi

Ruohtalaiselle ruweta,

Kuin on päästy pöyän päästä,

Tultu tanssista takasin.

Sanoisin pari sanaani,

Josma oikein osaisin:

Jossa sowinto suloinen

Öisi weljesten wälillä,

Siinä koittaisi koreesti

Aina onnen aamu rusko,

Sekä korkeihen kotona,

Että majassa matalan.

Siwiä sowinnon poski,

Joka kaikki kaunistaapi,

Peittelee pienet wiatkin,

Riiat ratkaisee rajoilta.

Rakkaus on rauhan juuri,

Sill’ on enemmän ewästä.

Joss’ on rakkaus rakettu,

Sanan lasku saavutettu,

Siin’ on siunaus sisällä,

Rauha kansa kartanolla,

Siin’ on walta wanhemmilla,

Siinä lapsilla lakinsa.

Kuin ei Adami asuisi

Wallihteisi wallan päällä

Maalla missäkään majassa,

Silloin onnesta osamme

Saisimme salatun voiman,

Seurata sovinnon tietä

Maailmassa matkallamme.

Sitten saisimme samota

Sisällen onnen owista

Kaikissakin kartanoissa.

Kunnioitettavat Isät kielissä!!!

Pää asiana tässä paperissa ei ole mitään muuta, kuin että lapsillisimmassa nöyryydessä ja suurimmassa yksinkertaisuudessa ilmoittaa ikäwätä siitä, kuin Suomen kieli on pidetty niin halpana maailmassa, nimittäin yksinkertaisilta, että tuskin se on palwelian wäärti: waan niinkuin orja. Joka ikävä on alkunsa saanut siitä, koska korwiimme on kajahtanut ja silmiimme myös koittanut, että kunnioitettawat ja korkiasti oppineet Opettajat owat huolta pitäneet Suomenkielenkin eduista. Muutoin minä en olis osannut ajatellakkaan tämänlaisesta asiasta, ja sitä wähemmän liikuttaa huonoo pannaani. Herra siunauksella krunatkoon kaikkia Esimiehiämme, jotka ottawat waaria kaikkein yhteisestä paraasta, ja muistawat vähäisiäkin weljiä.

Lähde: Lyytinen, Pentti ja Anna Reetta Korhonen 1961: Pentti Lyytisen ja Anna Reetta Korhosen runoja. Toimittanut Vihtori Laurila. Peuran museosäätiö, Rautalampi.