Suomen edistyksestä viimeisen neljän vuosikymmenen aikana
| Suomen edistyksestä viimeisen neljän vuosikymmenen aikana. (Loppuluento 1898 vuoden lomakursseissa). Kirjoittanut E. G. Palmén |
Jokainen Suomen kehitystä vuosikymmeninä 1860–l890 käsittävä esitys viepi niille perille, että suurin askelin ollaan edistytty näiden vuosikymmenien kuluessa. Mutta ehkäpä monella kuulijalla sittenkin on epäilyksiä muutamissa kohden. Omasta ajastamme tiedämme kylläkin tarkasti, että puutteita löytyy, osittain suuriakin; noita vuosikymmenien takaisia aikoja kuulee sitä vastoin monen vanhemman kehuskelevan varsin hyviksi, jollei nykyaikaa paremmiksi. Väkisinkin herää kysymys, miten vertaus 1850- ja 1890-lukujen välillä yksityiskohdissa muodostuu, jos sellainen seikkaperäisesti tehdään.
Tahdon tässä, sen verran kuin aika myöntää, vastata tähän kysymykseen eli toisin sanoen tarjota Teille muutamia numeroita, joista saatte itse päättää, ovatko olot meillä nykyään melkoisesti paremmat, kuin ne, jotka vallitsivat vuosisadan keskipalkoilla.
Ensiksi tulee silloin huomioon väkiluku. Osottaahan se jo itsessään viihtymistä, jos kansakunnan väkiluku karttuu, ja edistyminen tässä kohden on samassa muun edistymisen melkein välttämättömänä ehtona, ainakin niin harvaan asutussa maassa kuin Suomessa.
Lopussa 1850-lukua nousi Suomenmaan väestö – tasoitettuun summaan tyytyäksemme – 1,700,000 henkeen, mutta viimeisten varmempien tietojen mukaan se teki 2,520,000 henkeä ja vuosisadan loppuvuotena 1900 väestön pitäisi jo olla noin 2,650,000 henkeä, jollei maastamuutto aivan suunnattomaksi kasva. Väestö on siis lisääntynyt ainakin puolella määrällänsä eli summalla, joka jotakuinkin vastaa sitä määrää, joka tämän vuosisadan alussa oli koko Suomessa olemassa. Sellainen hallittavien lisäännys, jonka Aleksanteri I v. 1808–09 saavutti verisellä sodalla, on siis sitten tullut hänen seuraajiensa osaksi ainoastaan suojellun kehityksen tuloksena.
Mitä tämä lisääntyminen merkitsee huomaa ehkä paraiten siitä, että jos Suomen kansalle olisi suotu edistyä samalla tapaa lähimmän kolmen vuosikymmenen kuluessa, pitäisi maan väkiluvun jo ennen miespolven aikaa, noin vuonna 1930 nousta 3 1/2 miljoonaan, ja toisen miespolven perästä, siis v. 1960 lähennellä 5 miljoonaa. Eikä meidän sittenkään tarvitsisi pelätä, ettei Suomi voisi tälle kahdenkertaisesti karttuneelle joukolle tarjota ravintoa; päinvastoin olisi varmaan silloiselle polvelle helpompi kuin nykyiselle löytää täällä toimeentulonsa, – samoin kuin elämänehdot meidän aikoinamme ovat puolellekolmatta miljoonalle etuisammat kuin olivat entisinä aikoina puoleen miljoonaan nousevalle väestölle.
Selvää on jo sanomattakin, että taloudellisten apulähteiden siis on täytynyt suuresti edistyä viimeisinä vuosikymmeninä, sillä muutenhan yhä kasvavan väestön tietysti olisi ollut vuosi vuodelta vaikeampi saada tarpeellista ravintoa. Vanhemmat Teistä muistanevatkin omasta näkemästä, nuoremmat lienevät muilta kuulleet, että 1850- ja 1860-luvuilla ne seudut eivät Suomessa olleet harvassa, missä saatiin tuon tuostakin syödä pettuleipää; olipa niitäkin tienoita, joissa hätäleipään sai turvautua miltei joka vuosi. Toisin ovat olot, Jumalan kiitos, nykyänsä. Mitä muuten nykyajasta sanottaneenkaan, mutta sellaiset eivät olot enää meillä ole, että hätäleipää säännöllisesti tarvittaisiin, ja siinä on jo todistus, että aineellisia varoja – joko suoranaisesti tai välillisesti – on saatu enenemään nopeammin kuin väkiluku on kasvanut. Mitä meiltä puuttuu, on tätä nykyä pikemmin väkeä kuin ruokaa.
Tämän aineellisen edistymisen kuva näkyy tietysti ensinnäkin maanviljelyksessä. Siinä kohden erotus 1850-luvun ja nykyisen ajan viilillä on silmään pistävä, sen jokainen tunnustanee, joka omin silmin on katsellut oloja silloin ja nyt. Missä harjoitettiin silloin vuoroviljelystä, missä löytyi maanviljelyskoneita, missä tiedettiin saada hyvää rahatuloa karjasta? Jos ani harvassa herraskartanossa tiedettiinkin hoitaa maanviljelystä tavalla, joka nykyänsä tyydyttäväksi tunnustettaisiin, niin talonpoikien laita ei ainakaan ollut sellainen. Karjaa hoidettiin niin, ettei ollut hyvää lannoitusta peltoon pantavaksi, ei ainakaan sinnepäin kuin tarve olisi vaatinut. ”Sen verran peltoon pantiin, uskotellaksensa sitä, että oli lantaa saanut”, kuvasi minulle leikillisesti silloisia tapoja eräs vanhempi maanviljelijä, ja hän kertoi itse joutuneensa epäilykseen, että järki oli vialla, kun rupesi ”hyvään peltoon” kylvämään heiniä, vuoroviljelyksen vielä tuntemattomana ollessa. Jos voita valmistettiin, niin sillä hyvien kulkuneuvojen puutteessa ei ollut oikein menekkiä. Maantiellä maattiin kyllä alituisilla ajoilla, mutta minkä tähden? Sentähden että ylen raskas kyyditsemisvelvollisuus, josta nykyinen polvi tietää perin vähän, silloin painoi yhteistä kansaa yli koko maan. Kun ei raha-ansiota muuten ollut, tehtiin moniaalla, varsinkin Itä-Suomessa, pitkiä rahdinvetoja, jotka saivat usean talollisen viettämään maantiellä suuren osan ikäänsä, mutta mistäpä sitten olisi enää saatu aikaa maan viljelemiselle?
Pelto palkitsikin raatajaansa sen mukaan: joka vuosikymmen toi mukanansa kadon tahi parikin; jos joka kuudes tai seitsemäs vuosi oli hyvä, saatiin jo olla tyytyväisiä. Ruista ja vehnää korjataan nykyänsä vuotuisesti kaksinkerroin silloisiin oloihin verraten; kauraa 4–5 kertaisesti. Yli koko Suomenmaan lukien tekee sato nykyänsä asukasta kohti noin hehtolitra enemmän kuin 40 vuotta sitten, mutta kylvö ei ole samassa suhteessa kasvanut; keskimääräisen satojyvän nousu täyttää erotuksen. Kun vierasta viljaa sittenkin tuodaan nykyänsä maahan enemmän kuin ennen, osottaa tämäkin, miten elämän vaatimukset senjälkeen ovat kasvaneet.
Karjanhoidon edistymisestä ei liene kellään epäilystä; meijeriliikettä ei ollut nimeksikään. Nykyänsä viedään ulkomaille vuotuisesti 13 miljoonaa kiloa voita, josta saadaan korvausta kolmattakymmentä miljoonaa markkaa, mutta tuosta tulosta 1850-luvulla ei ollut aavistustakaan.
Tällä tavoin on toimeentuloa parannettu maata viljelemällä, joka aina on ollut ja varmaankin aina tulee Suomessa pysymään tärkeimpänä elinkeinona. Mutta tärkeitä tulolähteitä on avautunut, joista ei ennen tiedetty paljon mitään. Teollisuuslaitoksia ei ollut 1850-luvulla kuin joitakuita, eivätkä nekään suuren suuria. Sahoja löytyi, mutta niiden valmistusmäärä oli vähäinen verrattuna nykyiseen, joka vuotuisesti nousee noin 70–90 miljoonan markan arvoon. Pumpulikehruu- ja kutomatehtaita, villakutimoita sekä liinakehruu- ja kutomatehtaita oli silloin pari mainittavaa olemassa, mutta niiden vuotuinen valmistusmäärä arvatenkaan ei noussut viidenteenkään osaan siitä mitä nykyänsä tämänlaisissa laitoksissa valmistetaan; tilaston mukaan nykyinen valmistus vuotuisesti edustaa noin 27–28 miljoonaa markkaa. Puuhiomot, paperi- ja sellulosa- sekä pahvitehtaat valmistavat vuosittain 17 1/2 miljoonan, mekaanilliset verstaat ja sulatot lähemmäs 16 miljoonan markan edestä, eikä näilläkään tulolähteillä ollut aivan paljon vastinetta 1860-luvulla. Kun sen lisäksi luetaan kotimaiset sokuri- ja tupakkatehtaat, nahkaparkitot ja -tehtaat ja muutamia muita suurempia teollisuuslaitoksia, joita suurimmaksi osaksi ei vielä 1850-luvun lopussa ollut olemassa, niin ei ole vaikeata kuvata mielessä, miltä tuntuisi, jos tuommoiset vuotuisesti kolmattasataa miljoonaa edustavat tulolähteet äkkiä kuivuisivat siihen määrin, ettei kansamme niistä saisi kuin ehkä viidennen, kuudennen osan toimeentulonsa avuksi.
Te myönnätte, että tämä kaikki todistaa tulojen enentymistä, mutta samassa täytyy tietysti ottaa kansan menotkin lukuun; vasta silloin kun tulot voittavat menoja, voipi säästöä syntyä. Eikä ole mahdotonta saada jonkunmoista käsitystä kansamme menoistakaan.
Tullitulot ovat tässä kohden hyvänä kuvastimena, joka osottaa, mihin määrin kansamme ostaa ulkomailta tavaroita ja mihin määrin se tulee omillaan toimeen. Ja tullitulot osottavat, että on menoja, jos on tulojakin.
Valtiolle tullin muodossa maksettu vero ulkomailta Suomeen tuoduista tavaroista nousi 1860-luvun alussa noin 5 1/2 miljoonaan vuodessa, mutta varsinkin viimeisinä vuosikymmeninä se nopein askelin on kohonnut, tehden nykyänsä noin 30 miljoonaa markkaa vuodessa. Näemme siis, jos vienti onkin kasvanut, ettei tuonti sentään ole jäänyt paljon jälelle. Tätä edistystä ei voi kaikin puolin kiittää: mikäli nuo suuret summat käytetään ylellisyyden tahi suorastaan vahingollisten tavarain ostoon, sikäli vähenee kansamme säästö. Mutta samassa meidän tulee myöntää, että noiden ulkomailta tuotujen tavarain joukossa on hyvin paljon sellaista, jota täällä välttämättömästi tarvitaan. Kolmas osa viennin arvoa, tulee viljalle ja siirtomaan tavaroille (lukematta ulkomaan juomia), ja jos tästä osa onkin sellaista, jota sopii ylellisyydeksi lukea, kuuluu kaikki muu sittenkin elämän todellisiin tarpeisiin, sillä tavoin kuin nyt eletään. Jos onkin ennen tultu ilman kahvia ja sokuria toimeen, niin emme tietysti tahdo pakottaa kansaa takaisin niihin aikoihin, jolloin suola ja tupakka olivat vähävaraisen ainoat maustimet. Kovin hyödyllisiä, suureksi osaksi välttämättömiä ovat myöskin metallit, metalliteokset ja koneet ynnä öljyt ja rasva, joita suurimmaksi osaksi ei voisi saada yhtä hyvin aikaan täällä kotona; niiden arvo nousee noin kuudenteen osaan tuonnin koko arvosta. Kaikellaisia raaka-aineita tuodaan maahan, jotka ovat teollisuudellemme välttämättömät; ne edustanevat vuosittain noin kymmenennen osan tuonnin laskettua raha-arvoa. Muita vähemmin tärkeitä tavaroita en lähde luettelemaan: lopputulos on kuitenkin se, että suurempi osa tuontia voitaneen katsoa tuiki hyödylliseksi, jos maksaakin paljon, ja siksi täytyy katsoa hyvinvoinnin merkiksi, että kansallamme tässä kohden on menoja.
Toisellakin tavalla voimme muodostaa käsityksemme kansamme taloudesta, vaikkei voi mennä jokaisen kotiin laskemaan, miten paljon hänellä on tuloja ja menoja. Kansamme yhteiset menot ja tulot semmoisina kuin ne valtion tileissä ja kulunki arvioissa esiintyvät, ovat tässä kohden valaisevat. Mainitkaamme ensiksi muutamat huomiot, vetääksemme sitten niistä johtopäätöksiä.
Suomen valtion tulot ja menot nousivat 1860-luvulla noin 20 miljoonaan vuodessa, tuloja vähän enemmän kuin menoja, mutta nykyänsä vastaava summa on arvattava lähes 50 miljoonaan. Puoleentoista määrään pelkkä lisäys siis nousee, menoissa niin hyvin kuin tuloissa.
Verojen maksajia tämä yhä jatkuva lisääntyminen ei tietysti itsessään ilahuta, sitä vähemmän mitä ahtaammissa oloissa jokainen elää, ja kieltämätöntä on, ettei tarpeellista säästäväisyyttä aina ole valtion menoissa noudatettu; löytyypä joukossa vielä tänäkin päivänä sellaisia maksuja, jotka huoleti voisi pyyhkiä. Mutta kun ottaa huomioon, että tulojen kasvaminen on tapahtunut uusia sanottavia veroja määräämättä, ja vaikka monta vanhaa veroa on viimeisten vuosikymmenien kuluessa poistettu tai lievennetty, on siinä jo viittaus, että lisääntyminen hyväksi osaksi on aivan luonnollista ja välttämätöntä laatua. Tietty on sitä paitsi, että yleisten menojen täytyy johonkin määrin karttua samassa suhteessa kuin väkilukukin.
Tältä kannalta sekä kaikkien tavarain raha-arvon kasvamisessa on siis ainakin osaksi selitystä siihen nousuun, joka virkamiesten palkkoihin nähden on huomattavissa. Arvelluttavan korkealle näiden yhteissumma kumminkin nousee, sillä senaatti, ylemmät keskusvirastot, lääninhallitukset sekä eläkkeet y. m. sellaiset palkkiot tekevät vuotuisesti 13–l4 miljoonaa, mikä osottaa, että tässä kohden erittäin tuntuva rahatarve on olemassa, suhteellisesti tuntuvampi kuin monessa muussa maassa. Kun siihen vielä lisää menot oikeuskuntaa varten, 1 1/3 miljoonaa vuodessa, niin olemme samassa ottaneet huomioon ne kustannukset, jotka välittömästi ja välttämättömästi ovat yhteydessä yhteiskunnallisen järjestyksen ja valtiollisen elämän kanssa.
Erityisesti tulee tämän yhteydessä mainita menoluokka, joka nykyisissä oloissa on aivan välttämätön, vieläpä uhkaa vielä kaksinkertaiseksi kasvaa, mutta joka syystä on luettava aikakautemme kiroukseksi, – tarkoitamme sotaisiin tarkoituksiin meneviä kuluja. Aivan tunnettua on, ettei Suomen maata kukaan vihollinen halua, mutta siihen asemaan nähden, joka meidän maallamme on Venäjän valtakunnassa, vaaditaan meiltäkin uhrauksia sellaisia, joitten painon alla varakas Venäjä horjuu. Se rahallinen uhraus, jonka Suomen vähäisen sotavoiman ylläpitäminen nykyänsä tuottaa, nousee vuotuisesti lähes 9 miljoonaan, ja voisi pian kahdenkertaiseksi kasvaa, jos kaikki toteutuisi, joka näyttää olevan meitä uhkaamassa.
Mutta jos näissä kohden on paljon kuluja olemassa, joita kyllä voisi syystä toivoa toisenlaisiksi, niin on toinen puolisko Suomen valtion vuotuisista menoista sitä laatua, että vaikka ne vuosisatamme keskipalkoilla olivatkin suurimmaksi osaksi olemattomia, niin emme sittenkään voi millään muotoa toivoa palaavamme noihin entisiin oloihin.
Huomatkaamme siinä kohden ensiksikin ne menot, jotka vuotuisesti tehdään kirkon, yliopiston sekä kaikenlaisten korkeampien ja alempien opistojen ja koulujen hyväksi. Neljäkymmentä vuotta sitten ei siihen mennyt kuin noin puolitoista miljoonaa vuodessa, mutta nyt sama summa jo lähentelee 8 1/2 miljoonaa vuodessa ja on siis tällä ajalla ehtinyt viidenkertaiseksi kasvaa! Tämä lisäys on melkein kokonaan tullut opetuksen hyväksi. Niinpä nähdään ensiksi, että yliopisto, jonka oppilaskunta on suuresti kasvanut, on saanut opettajavoimansa ja opetusneuvonsa monin kerroin parannetuiksi, että uusia opistoja on perustettu erilaisimpia tarkoituksia varten, sekä erittäin että nykyänsä löytyy suomenkielisiä kouluja, kun sitä vastoin neljäkymmentä vuotta sitten ei niitä ollut kuin yksi lyseo, jossa opetus vain puoleksi kävi suomenkielellä. Vihdoin koko kansakoululaitoksemme, seminaarineen ja kansakouluineen, on saman ajan kuluessa kasvanut tyhjästä, – laitos, joka tietysti kysyy suuria kustannuksia sekin: tähän viimemainittuun laitokseen kuuluvat maksut jo yksinänsä edustavat lähimmiten 2,800,000 markkaa vuodessa. Suuret uudet menot ovat siis näissä kohden syntyneet, mutta niissä on se mies tahi nainen, joka olisi valmis paheksumaan tätä menoa tahi muita opetuksen hyväksi myönnettyjä rahamääriä?
Ja samoin löytyy muita menoja paljonkin, jotka kieltämättä ovat hyviä ja kiitettäviä, vaikkei niistä 1850-luvulla tiedetty paljon mitään.
Semmoinen on esim. terveydenhoito. Ani harvassa paikkakunnassa maaseudulla saattoi 1850-luvulla lääkärinhoitoa saada, ja jos oltiinkin niin onnelliset, ei ainakaan voitu kuin harvinaisessa poikkeustilassa saada vaarallisempaa tautia parannetuksi julkisessa laitoksessa. Ylen tuskastuttava oli erittäinkin niiden onnettomien asema, jotka olivat ymmärrykseltään joutuneet vialle; niitä pideltiin monesti kuin petoja, suljettiin koppiin, jossa surkeasti kituivat. Kun terveydenhoitoon lasketaan nykyänsä menevän 2 miljoonaa markkaa vuodessa, on siinä säännöllinen meno, joka tosin tuntuu, liioin kuin suunnattomat kaikenlaisten sairaalain rakennuskustannukset luetaan lisäksi, mutta meno on sittenkin kiitettävä, sillä kansakunnan terveydenhoito on niin tärkeä asia, että jo hyödyn kannalta katsoen tuskin mikään uhraus on sitä varten liian suuri. Sitä paitsi siveellinen velvollisuutemme ehdottomasti käskee meitä huolehtimaan onnettomia ja sairauden sortamia.
Onnettomia saapi yhteiskunta hoitaa silloinkin, kun rikoksentekijät tulevat kysymykseen; ihmistunteen vaatimuksia täytyy siinäkin kohden noudattaa, vaikka sen kautta suuret kustannukset kyllä tulevat välttämättömiksi. Pahantekijä on tosin syyllinen, mutta useinpa yhteiskunta sekin kantaa osansa vastuuta siitä, ettei hänestä ole tullut hyödyllinen kansalainen. Ja vaikka olisi niinkin, että rikoksen tehnyt yksin olisi lankeemukseen vikapää, niin valtion ei sittenkään ole lupa häntä pelkällä kovuudella kohdella. Muinoiset raaemmat aikakaudet pitivät tosin asian sillä sovitettuna, että syyllinen rikoksensa laadun mukaan mestattiin tahi ruoskittiin, mutta nykyänsä tunnustetaan yhteiskunnan velvollisuudeksi pitää syyllisestä huolta siten, että hänen palajamistaan järjestettyyn yhteiskuntaan helpotetaan ja edistetään. Kokonaisten vuosikymmenien uhraukset ja ponnistukset ovat kuitenkin olleet tarpeelliset, jotta saataisiin tarvittava määrä vankiloita ja parannuslaitoksia aikaan; sitä paitsi suorittaa Suomen valtio vuotuisesti 1 1/2 miljoonaa juoksevina menoina vankeuslaitoksen ylläpitämiseksi. Nämäkin menot ovat sitä laatua, että ovat aivan välttämättömiä, yhtä hyvin kuin huolenpito sairaista.
Vielä löytyy maksuluokka, johon neljä vuosikymmentä sitten ei mennyt rahoja kuin silloin tällöin, mutta joka nykyänsä painaa paljon valtion vuotuisissa menoarvioissa. Yleisiin töihin, joista rautatierakennukset ovat tärkeimmät, menee vuosittain noin 10 miljoonaa, tähän luokkaan kuuluvat menot siis yksinänsä vastaavat puoleksi mitä valtio 1850-luvulla yleensä kulutti. Muuta vastinetta tällä menolla ei vuosisadan keskipalkoilta voi mainita kuin että silloin vuosikymmenessä rakennettiin Saimaan kanava: v. 1860 oli ensimmäinen lykyt ratamme, Helsingistä Hämeenlinnaan tekeillä. Kun ottaa huomioon, minkä elpymisen mahdollisuuden valtio on kokonaisille maakunnille tarjonnut rakentamalla 6–7 miljoonan hinnalla vuodessa uusia rautateitä, täytyy tässäkin tunnustaa, että menojen karttuminen jo pelkän hyödyn kannalta on puolustettavissa. Kansamme viimeaikoina silminnähtävästi elpyvä aineellinen kehitys ei olisi ollut mahdollinen, jollei valtio oksi kyennyt neljän vuosikymmenen kuluessa sijoittamaan noin 200 miljoonaa rautateitten rakentamiseen, ja senpä tähden on tässä kohden uskallettu turvautua tulevaisuudenkin varoihin, lainoja ottamalla. Suomen valtiovelka teki alussa vuotta 1898 yli 84 miljoonaa, mutta mikäli samana vuotena otettua valtiolainaa vastaanotetaan (jolla myös vanhoja sitoumuksia kuoletetaan), nousee velka yli sadan miljoonan. Mutta silloinkaan Suomen valtiovelka ei ole sitä suurempi, kuin että valtion rautatieverkossa on sille vastaavata kaksinkerroin. Ja tämä rautatieverkko antaa keskimäärin 3 1/2 prosenttia vuodessa, melkein saman verran kuin valtiolainojen vuotuiskorko keskimäärin tekee.
Tämän yhteydessä muistettakoon, että Suomen valtiolla on paljon muuta kiinteätä omaisuutta kuin rautatieverkko. Kanavoihin on sijoitettu yli 20 miljoonaa, josta saadaan vuotuista korkoakin; välillinen hyöty on kuitenkin tässäkin kohden tärkein voitto. Noin kolmasosa näistä kustannuksista on tehty viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Valtion rakennuksissa virastoja, kouluja, sairaita ja vankeja varten on samoin pääoma, joka moneen kymmeneen miljoonaan nousee, ja suurempi osa siitä on suoritettu tämän vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Mitä tulee metsiin ja virkataloihin, jotka olivat kruunun hallussa jo keskipalkoilla tätä vuosisataa, riittänee huomauttaa, että ne järkiperäisen hoidon kautta ovat tulleet paljon parempaan tilaan. Puutavarain viime aikoina moninaisesti kasvaneet hinnat korvaavat runsaasti, mitä pitkän ajan kuluessa saatiin panna kruununmetsien hoitoon. Lahjoitusmaitten lunastuksella valtion omaisuus ajaksi on karttunut, mutta tämä toimi tarkoitti maiden peruuttamista talonpojille, eikä se siis suuressa määrässä ole enentänyt valtion kiinteätä omaisuutta.
Vihdoin mainittakoon, että kruunun irtaimetkin varat ovat suuresti karttuneet vuodesta 1860; koska valtiovelka myös on kohonnut, pidettäkööt nämä asiat kuitenkin toinen toistaan tasoittavina. Se sitä vastoin on lukuun otettava, että Suomen pankin omavaraisuus saman ajan kuluessa on kohonnut kolmen tai neljänkertaiseksi, tehden nykyänsä noin 100 miljoonaa.
Joku voipi tähän vastata, että valtion säästöt kyllä voivat olla suuremmat nyt kuin v. 1860, mutta että pääasia olisi että yksityisten varat samoin ovat kasvaneet.
Tämmöinen muistutus olisi aivan paikallaan. Jos onkin välttämätöntä, että valtiolla on takanaan koottua pääomaa käytettävänä satunnaisia tarpeita varten sekä liikennepääomaksi, voipi kyllä siinä suhteessa mennä, ja onkin epäilemättä Suomessa jo menty liian pitkälle. Paremmin ovat säästöt yleensä paikallaan yksityisen luona kuin valtion rahastoissa. Mitä vauraampi kansa, sitä helpommin valtio voi tarpeen tullen saada kokoon, mitä se tarvitsee. Uutta että Suomen kansa nykyänsä todellakin on varakkaampi kuin neljä vuosikymmentä sitten, se on helposti todistettu.
Maata viljelevän kansan jo kuvattu aseina on tässä kohden valaiseva: paremmat rakennukset, paremmin hoidetut pellot ja niityt, kaikenlaiset parannetut viljelysneuvot ovat ylen tärkeä todistus edistymisestä. Tämän pääoman suuruutta ei tosin voi lähennellenkään arvostella, mutta kyllä se pikemmin on sadoilla kuin kymmenillä miljoonilla mitattava. Toiselta puolen on kuitenkin otettava huomioon, että Suomessa 1850-luvulla löytyi suunnattoman paljon vanhaa säästynyttä metsää, jota sitten on myyty, – joskus polkuhinnasta, joskuspa onnettomuudeksi toisella lailla, kun saatua hintaa ei ole tiedetty hyvästi käyttää. Mutta olkoon miten on, ei ole sittenkään epäilystä, että yksityisten omistamien kiinteimistöjen arvo, varsinkin kun kaupunkien rakennukset otetaan huomioon, on monin kerroin suurempi nyt kuin neljäkymmentä vuotta sitten.
Irtaimistossa löytyviä säästöjä on vähän helpompi arvostella. Onhan muun muassa 1860 vuoden jälestä perustettu koko yhdeksän yksityistä pankkilaitosta; kaikki mitä ne omistavat, on yksityisten kansalaisten omaisuutta, ja niiden omavaraisuus, kanta- ja vararahastot ynnä säästöt, nousevat noin 50 miljoonaan. Näille pankeille talletus- tahi juoksevalle tilille uskotut varat nousevat noin 300 miljoonaan ja summa kasvaa tavallisesti joka kuukausi muutamalla miljoonalla, – ylen selvä todistus siitä, että säästöjä säännöllisesti tehdään. Sitä paitsi löytyy paljon muita taloudellisia yrityksiä, vaikkei ole niin helppo määräsummalla ilmoittaa, mitä pääomaa niillä on takanaan. Siinä kyllin, että kaikellaisia yrityksiä on perustettu ja perustetaan, joten niihin sijoitettu pääoma kyllä kilpailee pankkitalletusten kanssa. Näistä yrityksistä ylen harva voi lukea ikänsä useissa vuosikymmenissä; pääomilleen säästöineen ovat ne siis luettavat uusimman ajan voittopuolelle.
Ja sitten tulevat vielä vakuutusyhtiöt huomioon. Nekin ovat kaikki, jollei keskinäisiä yhtiöitä oteta lukuun, perustetut viimeisten vuosikymmenien kuluessa, sekä edustavat kaksinkerroin koottua omaisuutta. Ensiksi on niillä omia varoja takanaan liikkeen turvaksi; toiseksi on vakuutuksilla arvoa, milloin suurempaa, milloin pienempää.
Kotimaiset tapaturma- ja kuljetus-vakuutusyhtiöt sekä palovakuutusyhtiöt ovat siinä asemassa, että niillä on takanaan kymmenkunta miljoonaa; vuotuisten vakuutusmaksujen määrä nousee lähes 2 miljoonaan. Mutta henkivakuutusyhtiöt ovat vieläkin huomattavammat, koska niille suoritetut maksut suoranaisesti edustavat maksajain tekemiä säästöjä. Kotimaisten henkivakuutusyhtiöitten omavaraisuus tekee toista miljoonaa, mutta vakuutuskanta nousee yli sadan miljoonan; vuotuiset vakuutusmaksut tekevät noin 4 miljoonaa. Kun vielä ulkomaalaisetkin vakuutusyhtiöt otetaan huomioon, – vaikka ainoastaan vakuutusten arvo tässä tulee lukuun, sillä kaiken muun nuo yhtiöt vievät voittonaan Suomesta pois, – huomaa helposti, että 1860-luku ja nykyinen aika tässä kohden eroavat toisistaan niinkuin yö ja päivä, sillä palovakuutuksia maksettiin tosin silloinkin yleisesti, suuremmaksi osaksi kuitenkin ulkomaalaisille, mutta henkivakuutusten määrä, joka nyt on yhä kasvava säästösumma tehden joka asukasta kohti keskimäärin noin 80 markkaa, ei silloin ollut olemassa nimeksikään.
Varsinaiset säästöpankit ovat vielä jääneet mainitsematta, vaikka ne paremmin kuin muut laitokset ovat kansan säästäväisyyden todistuksena; siinä jos missään tulee köyhimpäin kansankerrosten rahallinen asema näkyviin. Säästöpankkeja löytyi Suomessa v. 1860 26, mutta 1898 vuoden alussa 165. Niiden hoidettavien varojen lasketaan v. 1860 tehneen noin 3,300,000 markkaa, mutta olivat 1898 vuoden alussa 67,600,000 markkaa. Siihen tulee vielä postisäästöpankille jätetyt varat, noin 2 miljoonaa; siis talletetut varat v. 1860 tekivät jokaista maan asukasta kohti 2 markkaa, mutta nykyänsä noin 27 markkaa.
Toivon tällä antaneeni kyllin päteviä todistuksia, että se yleinen vaurastuminen, joka jo valtion tileistä tulee näkyviin, todella on juurtunut itse kansaan, toisin sanoen että yksityisilläkin keskimäärin on monenkertaisesti parempi taloudellinen asema vuosisadan lopussa kuin sen keskipalkoilla. Siinä kohden meillä siis ei ole mitään syytä toivoa noiden menneiden aikojen palaavan.
Mutta vähäarvoinen on tietysti aineellinen kukoistus, jollei henkinen edistys ole sitä kannattamassa, jalostamassa. Tämä puoli on erikseen otettava huomioon, ennenkuin voimme päättää että nykyinen aika on parempi kuin aika tämän vuosisadan keskipaikoilla.
Opetustoimesta jo puhuttiin mikäli se liittyy kysymykseen valtiovarojen hoidosta, mutta otettakoon tässä huomioon, millaiset tulokset noilla menoilla saadaan aikaan.
Huomautin jo siitä, että kansakoululaitosta oikeastaan ei ollut olemassa 1850-luvun lopussa. Nykyaikana sitä vastoin kaksi kaksoisseminaaria sekä neljä yksinkertaista on vaikuttamassa; kaksi alkaa vaikutuksensa; – vuosisadan lopussa voidaan joka syksy ottaa kymmenen luokkaa täyteen oppilaita kansankouluttajiksi valmistettaviksi. Noin 140 uutta opettajaa valmistuu nykyänsä vuotuisesti; keskeneräisten opistojen täydellisiksi tultua voipi luku kasvaa sadalla. Kansakouluissa toimivat opettajat ja opettajattaret olivat vuonna 1897 2,300 – vuoteen 1860 verrattuna noin satakertainen määrä. Kansakoulujen oppilaat olivat samaan aikaan 88,600, – luku joka nopein askelin kasvaa, mikä onkin tarpeellista, sillä suuren suuri on yhä vielä meillä kansakoulua käymättömien lasten luku, noin nelinkertainen varsinaisesti koulutettuihin verraten. Ettei muutama vuosikymmen sitten vielä tiedetty yhtään mitään kansanopistoista, lomakursseista y. m. sellaisista yrityksistä, lienee melkein tarpeetonta lisätä.
Lähinnä kansakoulua otettakoon alkeisopistot huomioon. Niiden luvun voinee sanoa nelinkertaiseksi käyneen, yksityisetkin koulut siihen luettuna. Suomenkieliset opistot, joku ainoa poikkeus poisluettuna, kuuluvat niihin, jotka viimeisinä vuosikymmeninä ovat syntyneet. Oppilasten luvusta entisinä aikoina ei ole aivan tarkkoja tietoja; vuonna 1871 koulutettiin noin 2,000 poikaa ja 700 tyttöä korkeammissa oppilaitoksissa; nykyänsä noin 7,000 poikaa ja 5,800 tyttöä.
Nämä numerot jo osottavat selvästi, vaikka ottaa väkiluvun karttumisenkin lukuun, miten paljon enemmän koulutusta nykyänsä kasvava polvi saapi kuin sen edelläkävijät, mutta sen lisäksi olisi vielä lueteltavat kaikenlaiset muut opistot, käsityö-, teollisuus-, kauppa-, maanviljelys-, ja merenkulkukoulut y. m., joten täydellisemmin voisi yksityiskohdissa verrata entistä aikaa nykyiseen. Yliopiston ja polyteknillisen opiston viime vuosikymmenien kuluessa tapahtunut laajennus on niinikään tässä muistettava, mutta se veisi minua liian pitkälle ruveta kaikellaisiin yksityiskohtiin. Ette taida tässä kohden kaivata sen laajempia tietoja kuin jo on annettu, sillä jos mikään, on kehitys juuri opetukseen nähden ollut suuren suuri sekä viimeisille vuosikymmenille kunniaksi.
Lähinnä kouluja on kirjallisuus se, joka kuvailee kansan pyrintöä sivistykseen. Siinäkin kohden on helppo todistaa, että kaunis edistys on tullut tämän vuosisadan loppupuoliskon osaksi.
Suomenkielinen kirjallisuus varsinkin tätä kehitystä valaisee. Vaikka iältänsä neljäsataa vuotta, sillä sen syntymävuodeksi on vuosi 1544 katsottava, oli tämä kirjallisuus meidän aikoihin orvon suojattomassa asemassa: kiellettiinhän vielä v. 1850 virallisesti painattamasta suomenkielellä mitään muuta kuin hartautta tahi taloudellista hyötyä tarkoittavia kirjoja, – kielto, joka vasta v. 1860 saatiin virallisesti kumotuksi. Ja niin merkillisellä innolla sekä menestyksellä on seuraavaa aikaa käytetty, että nykyänsä voi sanoa noin 5/6 koko kirjallisuudesta ilmestyneeksi jälkeen v. 1860, ainoastaan 1/6 on sitä vanhempi! Jokainen vuosi tuopi nyt ilmoille enemmän kuin silloin kokonainen vuosikymmen. Hengellisiäkin kirjoja ilmestyy nykyänsä enemmän kuin vuosisadan keskipalkoilla, jolloin kuitenkin suuri hengellinen liike antoi tälle kirjallisuuden haaralle erityistä merkitystä; muilla aloilla kirjallisuus on ikäänkuin tyhjästä tullut. Ennen ilmestyi ylen harvoin jotakin mainittavaa, nyt on meillä monihaarainen, yhä kasvava tuotanto huomattavana, jolla kansan taajoissa riveissä kasvanut lukuhalu ja oppimisen into ovat tukena.
Jos muissa kohden on vaikeata, osaksipa mahdotonta tehdä selvempää tilastoa, niin yksi haara, sanomalehti-kirjallisuus, kumminkin on sitä laatua, että siinä helposti voi muutamilla numeroilla kuvata asian laitaa. V. 1860 ilmestyi Suomessa 28 sanomalehteä ja aikakauskirjaa, niistä puolet suomenkielellä. Nyt ilmestyy 129 suomenkielistä, 87 ruotsinkielistä sekä 5 sekakielistä sanomalehteä ja aikakauskirjaa. Jos vuotta kohti ilmestyvien numerojen mukaan tahtoo kehitystä kuvata, on suomenkielinen sanomalehdistö kasvanut noin 14-kertaiseksi, ruotsinkielinen 6-kertaiseksi siitä mitä oli v. 1860. Mainittuna vuotena saattoi noin 100 markalla tilata kaikki Suomen ruotsinkieliset sanomalehdet ja suomenkieliset noin 50 markalla; nykyänsä tarvitaan vähän yli kolme sataa markkaa kaikkien suomenkielisten sanomain lunastamiseksi, sekä ruotsinkielisten lehtien tilaamiseen parikymmentä markkaa enemmän. Toiselta puolen olot jossakin kohden ovat huonommiksi käyneet: pahemmin kuin 1860-luvun alussa sensuuri nykyänsä painaa henkistä tuotantoa. Se on ikävin puoli tässä asiassa, mutta aatteiden ikuista valtaa vastaan tuommoiset keinot eivät ajan pitkään mahda mitään, – se olkoon lohdutuksemme.
Kirjallisuuden kanssa käsitysten käypi kansallinen taide. Siinä kohden ovat viimeiset vuosi kymmenet niinikään olleet ylen tärkeät. Suomalainen teaatteri ei ole vielä kolmenkymmenen vuoden vanha, mutta on silläkin välin ehtinyt ikimuistettavia voittoja saavuttaa. Kuvaamataide on niinikään, kiitos taiteilijaimme uutteralle työlle, ehtinyt tilaan, jonka rinnalla 1860-luvun olot tuntuvat kehkeymättömiltä.
Järjen ja sydämen, tietojen ja siveyden kehitys käy käsitysten, jos kansa on todellisen sivistyksen tiellä; valesivistystä vaan syntyy, jos ymmärrys kehittyy ilman että vastaavata edistystä on mielenlaadussa ja tavoissa huomattavana. Mutta ylen vaikeata, useinpa mahdotonta on tehdä varmoja päätöksiä, kun kokonaisen kansan siveellinen kanta tulee kysymykseen.
Niin kutsuttu siveystilasto on tosin tiede, joka koettaa näitäkin asioita punnita numerojen avulla, jotta luotettavaa yleiskuvaa saavutettaisiin. Jos eräitä rikoksia tehdään joko enemmän tahi vähemmän kuin ennen yhtä pitkän ajan kuluessa sekä yhtä lukuisan väestön kesken, on tietysti siinä jonkunmoinen todistus, että siveystila on huononemaan tai paranemaan päin; samoinpa aviottomien lasten lukumäärä itsessään on todistuksena siitä, että sukupuoltenväli ei ole siveelliselle pohjalle rakennettu. Mutta vertaus voipi helposti viedä harhateillekin, sillä siitä puhumatta, että paljon tässä riippuu siitä tarmosta ja menestyksestä, jolla rikoksia saatetaan päivän valoon ja rangaistaviksi, voipi itse lainsäädännön laatu monesti tuntuvasti vaikuttaa päätöksiin. Kun esim. kuolemanrangaistuksia menneinä vuosisatoina pantiin Suomessa täytäntöön ehkä kymmenittäin joka vuosi, mutta nykyänsä sitävastoin kahdeksas vuosikymmen jo on kulumassa siitä kuin suomalainen rikoksentekijä viimein pantiin oikeuksien päätöksestä hengiltä, voipi pintapuolinen tarkastaja kyllä tästä päättää, että yleinen siveys on erinomaisessa määrässä edistynyt, mutta päätös ei olisi täydelleen oikea. Tulokseen vaikuttaa tässä tapauksessa rikoksellisuuden ohessa se seikka, mitä kunakin aikana rikokseksi luetaan. Lempeämielisen Kustaa II Aadolfin aikana mestattiin jo se, joka lain kiellosta huolimatta oli ampunut hirven, mikä otus oli kuninkaalle pidätetty, mutta metsän paljouteen nähden puiden ottamista toisen metsästä ei sanottavasti välitetty. Vielä 1734 vuoden laki, joka aikanaan oli hyvin etevä teos, määräsi kuolemanrangaistusta 68 eri rikoksesta, kun sitä nykyisessä rikoslaissa ei ole säilytetty kuin kahta rikosta varten, joista toinen, hallitsijan murha, toivottavasti ei ikinä voi tulla meillä kysymykseen, ja toista, eli tahallista murhaa, kaiketi tullaan miltei kaikissa tapauksissa rankaisemaan elinkautisella kuritushuoneella. Jos nyt joku tässä näkisi suuren etevyyden meidän aikamme puolella, olisi hän osaksi oikeassa, osaksi väärässä. Tärkeätä edistystä on siinä, ettei niin kova uhka enää ole tarpeen kuin ennen rikokseen taipuvain pelotukseksi, mutta toiselta puolen voipi moni nykyajan rikos kieltämättä paljastaa pahempaa sisällistä turmelusta kuin nuo entiset pahatteot, jotka rangaistiin verrattomalla kovuudella. Ja toiselta kannalta katsoen: jos 1734 vuoden laki esim. petokseen tahi pahoinpitelyyn nähden tuli toimeen varsin yksinkertaisilla määräyksillä, missä nykyänsä ylen seikkaperäisiä säädöksiä annetaan, niin tämä kyllä voi olla kehittyvän rikoksellisuuden ilmaus, mutta usein voi siinä myös nähdä valppaamman oikeuden käsityksen merkkiä.
Nämä viittaukset riittänevät osottamaan, ettei voi siveyteen nähden ottaa 1850-lukua ja nykyistä aikaa suoranaisesti verrattaviksi; koko lainsäädäntömme on sillä välin niin suuresti uudistunut, että perustus ikäänkuin horjuu jalkojemme alla, jollei aivan erityisillä tiedoilla varustettu rupea aineeseen. Jääköön siis tämä puoli kysymystä minulta koskettelematta, paitsi että annan yhden viittauksen, josta Te kaikki taidatte myöntää, että se yksinäänkin painaa paljon vaa’assa.
Näitten läheisten vuosikymmenien voittoihin kuuluu muun muassa se että kotitarvepoltto on lakkautettu. Kovin vastenmielisesti ja puoleksi pakosta talonpoikaissäädyn enemmistö, siis yhteisen kansan varsinaiset edustajat, (ne joissa nykyänsä on raittiudenharrastusten horjumattomat puolustajat), kyllä silloin suostuivat tähän muutokseen, vaikka jokaisella oli silmien edessä se kauhea turmelus, joka kaikkialla oli versomassa, kun viinapannu määrätyn osan vuotta oli kiehumassa joka talossa, jopa torpissakin, kun tuon toimituksen kestäessä vanhat ja nuoret kilvan tottuivat maistelemaan ilolientä, vieläpä työväen palkat, yksin naispalvelijainkin, osaksi maksettiin viinassa. Oli seutuja, joissa siihen aikaan harva talonisäntä saavutti tavallista ikää, sekä toisia, joista joka ainoa vuosi kuului hirmusanomia päihtymyksen vallitessa tehdyistä hirmutöistä, joitten johdosta toinen joutui rautoihin, toinen lautoihin.
Luultiin yhteen aikaan, ettei enempää tarvittaisi kuin kotipolton lakkauttamista, jotta juoppouden pahe katoaisi. Toiveet pettyivät: viina rupesi kaupungista tulvailemaan maaseuduille, synnyttäen uudestaan onnettomuutta niinkuin ennen. Silloin syntyi raittiusliike, joka uusilla aseilla otti taistellaksensa siveyden ja hyvien tapojen puolesta. Millä menestyksellä tämä tapahtuu, osottaa vasta tulevaisuus, mutta tehtävän tärkeydestä ei ole epäilystä vähintäkään. Jos siinä on perää, kuten useat asiantuntijat väittävät, että suurempi osa kaikista rikoksista tavalla tahi toisella on juoppouden kanssa yhteydessä, niin ei tarvinne muuta kuin viitata näihin kahteen suureen voittoon, kotitarvepolton lakkauttamiseen sekä raittiusliikkeen syntyyn ja yhä kasvavaan vaikutukseen, todistaaksemme, että nykyinen aika siveydenkin kannalta tarkastettuna kestää vertausta edellisten kanssa. En tahdo tässä enemmän kuin muissakaan kysymyksissä nukuttaa ketään siihen ylpeään itseensä tyytymiseen, joka uupuu keskellä edistymisen tietä luottamuksessa, että muka jo ollaan perillä. Tämmöinen kanta voisi lopulta tulla kehityksen asialle vaarallisemmaksi kuin suuretkin puutteet; sitä on ennen kaikkea vältettävä. Mutta saavutetuista voitoista sopii kyllä iloita siinä mielessä, että tulokset osottavat meidän olevan oikealla tiellä edistyneempiä kansoja saavuttaaksemme. Mitä pitempi taival on hiihtämättä, sitä suuremmat ponnistukset ovat tarpeen, jotta ripeästi edistyisi kansallinen elämämme kaikkiin suuntiin.
Niin lyhyt kun tämä esitys onkin ollut, toivon siinäkin olevan todistuksia kyllin väitteelle, että suuri on ero 1850-luvun ja nykyisen ajan välillä, enkä luule kenelläkään olevan syytä toivoa, että olot entisiksi muuttuisivat.
Mutta vielä on kysymys otettava huomioon, johon meidän tulee etsiä vastaus. Jokainen tahtoo tietää syyt siihen, miksi viime vuosikymmenet ovat saaneet niin paljon enemmän toimeen kuin edellinen aika. Olisikohan nykyinen polvi sellaisella suuremmalla kyvyllä varustettu, että sille olisi helppo mikä edellisille polville oli vaikea? Vai olisiko tuo kukoistus onnellisten asianhaarain lahja, sellainen jonka tuuli tuo ja virta vie!
Kumpaankin kysymykseen täytyy vastata kieltävästi. Mitä tarkemmin edellisten aikojen oloja tutkii, sitä selvemmin oppii tuntemaan, miten verrattoman paljon enemmän koetuksia ja kärsimyksiä esi-isillämme oli kestettävänä, kuin mitä nykyisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on nähty. Mutta siinä on ero, että missä esi-isämme kylvivät, siinä me olemme saaneet niittää. Joskus sen ajan täytyi tulla, jolloin kauan pysähdytetty lainsäädäntö ja julkinen elämä pääsisivät säännölliseen kulkuun, eikä niiden ansio, jotka tuota aikaa kärsivällisesti odottaen olivat tehneet voitavansa, jotta uuden aamun koittaessa oltaisiin valmiina, ole vähempi kuin niiden, jotka vihdoin pääsivät työhön rupeamaan.
Samoin täytyy tunnustaa, että kuinka suuri Suomen kansan kiitollisuus onkin jaloja hallitsijoita kohtaan, niin se ei sittenkään ole niiltä saanut muuta vastaanottaa, kuin laillisen oikeutensa. Jos perustuslaki ei selvin sanoin määrännytkään aikaa valtiosäätyjen kokoontumiselle, oli lainsäätämistoimen lakkauttaminen aivan lain hengen ulkopuolella. Muuta ei tarvittu hallitsijan puolelta, kuin myönnytys kansalliset laitokset jälleen pääsisivät vaikuttamaan; kaikki muu on tulos Suomen kansan omasta työstä. Lopulta riippuukin kansojen menestys heistä itsestänsä. Hyvä hallitsija tekee edistymisen helpommaksi, huono sen vaikeuttaa, mutta pääasia on kuitenkin aina, millä tarmolla kansa itse voimiansa käyttää.
Aleksanteri II lausui Suomen kansalle vuosikymmeninä odotetun vapauttavan sanan, ja Suomen kansa riensi käyttämään työskentelemisen tilaisuutta innolla, jonka tieto työn edellä käyvästä seisahtumisesta vielä viritti. Kymmenen kertaa valtiosäädyt ovat ehtineet lakimääräisiin valtiopäiviin kokoontua; työtapa on sekin vakaantunut, joten vastainenkin edistyminen on kahdenkertaisesti turvattu. Kunnalliselämä on samoin sekä kaupungissa että maalla päässyt juurtumaan, joten kansallisen itsehallinnon juuret tunkeutuvat yhä syvemmälle imemään voimaa. Siinä se, joka paraiten turvaa kansamme tulevaisuutta sekä tarjoo takeita, että edistys voi jatkua samalla tavoin kuin aikana 1860–1898.
Paljon vuosilukuja, numeroja ja yksityistietoja olen Teille tämän ja sitä edellisten luentojen kuluessa tarjonnut; en odota, että ne kaikki semmoisenaan voivat muistossa pysyä, mutta toivon että yleiset johtopäätökset kuitenkin jättävät pysyväiset jäljet jokaisen mieleen.
Mutta ennenkuin tällä kertaa jätän tämän paikan, josta nyt on ollut minulle kolmannen kerran suotu puhua näin laajalle kuulijakunnalle, tahdon Teille sanan lausua, joka voi pysyä jokaisen mielessä.
Moni Teistä arvelee, että historia on tiede, joka puhuu ainoastaan kansojen johtajien ja maan mahtavien vaikutuksesta, jättäen muka huomioon ottamatta niitä lukemattomia, jotka elävät ja kuolevat saamatta ikinä nimellistä tilaa historian lehdillä. Mutta suuresti erehtyy se, joka näin ajattelee. Ei kukaan neronsa tai valtansa puolesta ole niin suuri, että hän olisi kansan kehitykselle välttämätön, mutta eipä toiselta puolen kukaan ole niin pieni, että olisi yhdentekevä, miten hän käyttää leiviskänsä. Eräs ajattelija on sanonut, että se ihminen, joka on saanut kaksi kortta kasvamaan, missä ennen kasvoi vain yksi, ei ole elänyt turhaan. Tämä tulee meidän muistaa, jotka kuulumme kansan huomaamattomiin, vähäväkisiin työntekijöihin, niihin joitten nimeä ei mainita historian lehdillä. Pieninä me sittenkin voimme paljon, kunhan jokainen kohdaltansa teemme minkä vaan voimme isänmaan hyväksi. Nuo lukemattomat pienet hiekkajyväset, joista Salpausselän mahtava valli on kokoonpantu, ovat heikot, vähäpätöiset nekin, mutta yhdessä ne muodostavat esteen, joka pidättää sisämaan lukemattomien järvien vedet ennen aikaansa mereen laskeumasta; sillä tavoin tuo hiekkapenger miljoonien kootulla voimalla ylläpitää Suomen, isiemme ja äitiemme maan viljelykselle otollisena alueena, vaikka se onkin täällä pohjoisen napapiirin vieressä. Ei ole parhaasta päästä, saatikka yksinänsä maan mahtavain työtä, että Suomi on edistynyt sillä tavoin, kuin tämän olen esittänyt; noiden taajain rivien työ on siinä tullut ja tulee yhä näkyviin, ja sillä tavoin historiakin muistaa, mitä nimettömät, näennäisesti unohdetut, työntekijät ovat tehneet.
Jos me aina tämän muistamme ja sen mukaan toimimme, silloin olemme pyhinä ja arkipäivinä oikealla mielellä rukoilleet: Oi Herra siunaa Suomen saa. Yhtykäämme nyt lopuksi siihen virteen.
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. VI. 1899. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.