Suomen Iida
Suomen Iida. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen |
- On huoneessa kirkas, kun valoja hohtaa
- ja loistavat katsehet intoiset.
- Sen Iidan, sen kuulun, ne kaikki kohtaa,
- ja sille ne sykkivät sydämmet.
- Ne sykkii ja lyö kuni tuttavalle,
- ja riemua tuntuvi kaikkialle.
- Niin ylväsnä, ylpeenä mieli on
- kuin kuuluisi jonnekin taivohon,
- mi valaisi kaikelle maailmalle
- sen tunteen, mi on kuni pohjaton.
- Kas: Siitä on onni ja ylväs mieli
- kun Suomemme suurta synnytti,
- min mainetta kauvas kertoo kieli,
- sen maatakin kiittää kuuluksi.
- Soi kiitosta Iidan näyttelystä,
- kun loihtii hän sillä viehätystä
- ja lumoaa vallan yleisön.
- Hän luopi taiteisen ilmiön,
- mi korkeinta tuottavi tyytymystä,
- on parasta nähtyä näyttämön.
- Vaan usein se Iida, toivojen tuoja,
- on niinkuin sen kahleet murtaa vois:
- niin itkusa, surujen ihana suoja,
- kuin vapautta turhaan taistoin lois.
- Voi: sortuihan suruihin Kalevan Aino!
- Ja useinhan voittavi väkevän vaino
- ja kahleilla lempeän kylmettää
- ja ruusuja surmaa pakkassää,
- myös rintoja murtaa raskas paino,
- vain jalous sorretun muistoksi jää.
- Hän jalo ja hellä: kun lemmen kohtaa,
- niin hennosti rintansa huokuaa
- ja ihmeesti katsehet tunteita hohtaa;
- myös kasvonsa kauniit kuvastaa
- niin viehästi ilmeet ilosat, vienot,
- niin hellästi huolet lempeät, lienot
- ja syvästi suurimmat suruset
- kuin huokuisi tuskien lähtehet
- ja tulvisi tuntehet vahvat, hienot
- ja aihtaisi värehet tuhannet.
- Ja kuinka hän synkkänä hiljaa viihtyy:
- kuin luonto ois edellä ukkosen.
- Vaan sitte sen mieli nousee, kiihtyy
- ja yltyy voimasta tuntehen:
- jo läikkyy aivankuin lahdenlaine,
- jo uhkaa aivankuin myrskynmaine,
- jo huojuu, riehuisna roiskuen lyö
- ja hurmaa vaahtoine voimakkaine
- kuin Imatran kuohuva hyrskyvyö.
- Kuin Suomeni kevään luonto suuri
- sen sielussa silloin uhkuvi.
- Se hyökkää ja ruhjoo: kahlemuuri
- pois väistyös, väistyös kauvaksi! –
- Myös sorron ja vainon painon alta
- käy voitolle joskus elämänvalta
- ja siunausrikkaana siittää ja luo
- ja taistojen avulla auringon suo,
- min kosketus tuntuvi satoisalta
- kun liikettä, hyötyä, viehettä tuo.
- Noin toivoa, toivoa: ettäpä kerran
- pois inhotut sitehet irrata sais
- ja elellä vapaana halunsa verran.
- Vain itsensä vaistoja noudattais!
- Ai, näinkö hän neuvovi Suomenmaalle,
- sen vanhalle, orjalle oppilaalle:
- on taiston ja hyvehen ainoa tie,
- min inehmo konsaan keksinyt lie,
- mi kelpaa kansalle voimakkaalle
- ja vapauden kummulle joskus vie.
- Ja näinpä hän näyttää Euroopalle:
- On Suomi nyt surun ja toivon maa,
- kuin vaimo mi sortui miehen alle
- ja kantavi kahletta tuskaisaa,
- vaan sillä on voimana siveys suuri
- ja kuntokin vahva kuin kalliomuuri.
- Se kestää, lujasti vastaan on
- ja raivaa itsensä voittohon
- ja nostaa kuin vehmas elämän juuri
- myös kukkansa loistoon auringon.
Lähde: Valpas-Hänninen, Edvard 1904: Arkkiveisuja y. m. vetänyt viisi itse Ee Vuu Vessu. Helsinki.