Suomen Iida.

Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen


On huoneessa kirkas, kun valoja hohtaa
ja loistavat katsehet intoiset.
Sen Iidan, sen kuulun, ne kaikki kohtaa,
ja sille ne sykkivät sydämmet.
Ne sykkii ja lyö kuni tuttavalle,
ja riemua tuntuvi kaikkialle.
Niin ylväsnä, ylpeenä mieli on
kuin kuuluisi jonnekin taivohon,
mi valaisi kaikelle maailmalle
sen tunteen, mi on kuni pohjaton.
Kas: Siitä on onni ja ylväs mieli
kun Suomemme suurta synnytti,
min mainetta kauvas kertoo kieli,
sen maatakin kiittää kuuluksi.
Soi kiitosta Iidan näyttelystä,
kun loihtii hän sillä viehätystä
ja lumoaa vallan yleisön.
Hän luopi taiteisen ilmiön,
mi korkeinta tuottavi tyytymystä,
on parasta nähtyä näyttämön.
Vaan usein se Iida, toivojen tuoja,
on niinkuin sen kahleet murtaa vois:
niin itkusa, surujen ihana suoja,
kuin vapautta turhaan taistoin lois.
Voi: sortuihan suruihin Kalevan Aino!
Ja useinhan voittavi väkevän vaino
ja kahleilla lempeän kylmettää
ja ruusuja surmaa pakkassää,
myös rintoja murtaa raskas paino,
vain jalous sorretun muistoksi jää.
Hän jalo ja hellä: kun lemmen kohtaa,
niin hennosti rintansa huokuaa
ja ihmeesti katsehet tunteita hohtaa;
myös kasvonsa kauniit kuvastaa
niin viehästi ilmeet ilosat, vienot,
niin hellästi huolet lempeät, lienot
ja syvästi suurimmat suruset
kuin huokuisi tuskien lähtehet
ja tulvisi tuntehet vahvat, hienot
ja aihtaisi värehet tuhannet.
Ja kuinka hän synkkänä hiljaa viihtyy:
kuin luonto ois edellä ukkosen.
Vaan sitte sen mieli nousee, kiihtyy
ja yltyy voimasta tuntehen:
jo läikkyy aivankuin lahdenlaine,
jo uhkaa aivankuin myrskynmaine,
jo huojuu, riehuisna roiskuen lyö
ja hurmaa vaahtoine voimakkaine
kuin Imatran kuohuva hyrskyvyö.
Kuin Suomeni kevään luonto suuri
sen sielussa silloin uhkuvi.
Se hyökkää ja ruhjoo: kahlemuuri
pois väistyös, väistyös kauvaksi! –
Myös sorron ja vainon painon alta
käy voitolle joskus elämänvalta
ja siunausrikkaana siittää ja luo
ja taistojen avulla auringon suo,
min kosketus tuntuvi satoisalta
kun liikettä, hyötyä, viehettä tuo.
Noin toivoa, toivoa: ettäpä kerran
pois inhotut sitehet irrata sais
ja elellä vapaana halunsa verran.
Vain itsensä vaistoja noudattais!
Ai, näinkö hän neuvovi Suomenmaalle,
sen vanhalle, orjalle oppilaalle:
on taiston ja hyvehen ainoa tie,
min inehmo konsaan keksinyt lie,
mi kelpaa kansalle voimakkaalle
ja vapauden kummulle joskus vie.
Ja näinpä hän näyttää Euroopalle:
On Suomi nyt surun ja toivon maa,
kuin vaimo mi sortui miehen alle
ja kantavi kahletta tuskaisaa,
vaan sillä on voimana siveys suuri
ja kuntokin vahva kuin kalliomuuri.
Se kestää, lujasti vastaan on
ja raivaa itsensä voittohon
ja nostaa kuin vehmas elämän juuri
myös kukkansa loistoon auringon.


Lähde: Valpas-Hänninen, Edvard 1904: Arkkiveisuja y. m. vetänyt viisi itse Ee Vuu Vessu. Helsinki.