Suomelle (Räikkönen)

Suomelle[1] Kirjoittanut Jaakko Räikkönen

Vasta vanhalla ijällä,

Neljänkymmenen kohalla

Yksin yöllä maatessani,

Unetonna ollessani

Muistui mielehen minulle

Ruveta runon tekohon.

Veli Suomesta sulosta,

Ylimmästä ystävästä

Ja varsin valaistuneesta,

Jolle mielehen jolahti

Nuorin veljensä nujompi

Etelässä Inkerissä,

Isännän asunnon luona,

Läsnä Pietarin pihoja:

Suloiselle Suomellemme,

Vanhimmalle veljellemme

Äitin veri vaikuttaapi,

Isän into liikuttaapi

Oppia omaisiansa,

Tuntea lihaisiansa,

Antaa neuvot nuoremmalle,

Tukistusta tuhmemmalle,

Sekä kestihin keretä!

Tuopa tuo tulisen poika,

Meiän viljon veljyemme

Kesken reissulta repäisi,

Jott’ei kestihin kerennyt,

Inkerihin ennättänyt

Veljellensä nuoremmalle.

Pelkäis puuttuvan puheita,

Venäläistä vierasteli,

Hapan haisahti nenähän,

Kaali sieraimet sokaisi.

Voi, sä viljon veljyeni,

Voi, oma emoni poika,

Kuinkas yllyt ylpeäksi:

Mistä mielen moisen löysit,

Haeskelit harvinaisen,

Kun sä oman Inkerisi

Aivan halvaksi asetit –

Sekä ruokahan rupesit.

Älä kaalia kamoksu,

Kyll’ on kaali kaunis ruoka,

Paljon parkkia parempi,

Ruumenia runsahampi,

Samaten myös sammalia.

Ei puutu puhetta meiltä,

Kyllä Inkerin isännät

Aina aikoihin tulevat

Sorretulla suomellansa;

Samaten on saarnat meillä,

Kirkkoveisut myöskin vielä,

Kyläkinkerit samoiten,

Sekä paljon monta muuta,

Kuin on Suomenkin sisässä.

Että sulo Suomalainen

Ylenkatsoi ystävänsä

Omassansa Inkerissä,

Se on kumma kummempia,

Onpa outo ouompia!

Virolainen veljyemme,

Katkeran kovan kokenut,

Alla orjuuen asunut,

Niinkuin mekin meikäläiset!

Ei tuo suuria sureksi

Surkeasta suomestamme,

Jonk’ ei sanat säntillensä

Viron korvissa kajaha:

Eikä ruoka runsahasti

Tipahtele tien kululle,

Vaikka viinoa viruisi.

Kukin kielellä omalla

Aina aikoihin tuleepi.

Onpa veljiä omia,

Sukuamme suomalaista

Omassamme Aunuksessa,

Äänisen avaran luona,

Katalassa Karjalassa,

Vienan meren rantehilla,

Joille kestihin kykenit

Entisinä aikoinasi.

Sieltä sait sanoja paljon

Kielellesi kankealle,

Sieltä rustasit runosi,

Kalevalan kaiveskelit,

Sielt’ on saatuna sanoja,

Kanteletar kirjahankin;

Sa’ut että sananlaskut,

Osaksi myös arvoitukset

Ishorien on iloa,

Sukkapellien^[2] sukua.

Nämät kaksi veljeämme

Ovat yhtä äitiämme.

Jos et näille joutaville

Tahtoisi tutuksi tulla,

Niin onpi iso-isämme

Pojanpoikia enemmän,

Joista voit valita kyllä,

Joille kestihin kykenet,

Jos vaan aika myönnyttääpi

Sekä vatsa vallan suopi,

Kulta käskeepi kululle.

Ensiksi e’emmäs neuvon,

Taluttelen taaemmaksi,

Sipirian sille puolle,

Uraalin ylängön taakse,

Obin latvoille osoitan,

Ostjakkein omille teille,

Vogulien vuotehille.

Kyllä siellä kestiä kokenet,

Kyllin kylmeä kakoa,

Hirvestä saat pikku palasen,

Oravasta aika paistin,

Matkasta väsyttyäsi,

Tien pitkän polettuasi.

Mutta muistoa pitääpi

Käsillä puhua paljon,

Pantomiimilla^[3] pakista.

Mutta tullessa takaisin

Tutustele tuttavia,

Seurustele serkkusia,

Syrjäänejä siltä puolta,

Mordviineja maanittele,

Sitte Lapille lakeille,

Viljaville Venäjän maille,

Tieustele, tunnustele

Tsheremissit ja tshuvassit,

Niille kestihin kykenet!

Niillä on tuvat nokiset,

Koat, missä keittelevät

Perjantaiksi puuroansa.

Siellä on levätä lämmin,

Puuroa on pehmyt syöä,

Jos vaan kelle kelvanneepi.

Vielä on sukumme suuri,

Lankomme laveat kyllä,

Vesi suuhusi vetäypi,

Jos vaan maltat muistossasi

Unkaria urhollista,

Kummin heimoa omoa,

Jok’ on virrat vastustellut,

Mylläykset maahan lyönyt,

Kumoukset kannustellut.

Kelpaa siellä kestiskellä,

Donaun virrassa virua,

Laaksot Karpathin kahella,

Syöä leipää lestittynä,

Makeaiset maan he’elmät,

Juoa kaljaa kaikenlaista:

Siell’ on rommit, hienot viinit,

Voipi totia tokata

Sekä muistomaljat juoa,

Verestellä veljeyttä

Suomen suurista suvuista.

Vielä vihdoin viimeiseksi

Oisi mulla muistutusta

Suloiselle Suomellemme,

Jotta suora Suomen kansa

Olisit kauniisti kotona.

Kanakin valitti kerran

Kulkiessansa korissa:

»Paljon oisi parempi olla

Kaapimassa kaalimaata;»

Vasikkakin vaikeroitsi

Ja älisi ilkeästi

Raasalinsa^[4] rattahilla

Kulkiessa kaupunkihin.

Vaan kun veljet Väinämöisen

Asuisivat ahjon luona,

Pieksisivät ahkerasti

Lailla seppo Ilmarisen

Joutsenen kynän neneä,

Jotta saatais uusi Sampo,

Kirjokansi kaunihimpi,

Kuni entisten eläjäin,

Kalevalan vanhan kansan,

Olisi paljoa parempi.

Vielä pyyän nöyrimmästi,

Lyökäät päälle voimakkaasti,

Jotta parskuisi palaset

Aina Inkerin perille,

Joista Inkerin isännät

Palasista pienimmistä

Kotonansa korjaisivat

Itsellensä sievän Sammon,

Jott’ei olis Suomehen ikävä;

Niinkuin nyt tätä nykyä

Täytyy tuskalla tavata

Sivistystä sielullemme

Vihaiselta veljeltämme,

Joka joukostaan eroitti,

Henkikirjoistaan kirosi

Oman onnensa nojahan

Suomensa sukuiset kaikki,

Itse Ruotsihin rupesi,

Ouon kielen kumppaniksi.

1. Vastaus Oksasen runoon »Meidän vieraissa-käynnit.»
2. Vieras-uskoisten, kreikkalaisvenäläis-uskoisten.
3. Ajatusten ilmoittaminen liikkeillä.
4. Raasali = kaupustelia.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.