Suomal. seuran vuosipäivänä 18 17/2 86

Suomal. seuran vuosipäivänä 18 17/2 86.

Kirjoittanut Jooseppi Mustakallio


Pieni kansa, kallis kansa, paljo, paljo kokenut,
Kansa kuolemassa käynyt, kuolemankin voittanut,
Missä’ tääll’ on voima suuri, joka sua johdattaa,
Ylentää ja alentaa ja vielä nytkin kannattaa?
Moni kävpi kerjäläisen ohi mahtavuudessaan,
Moni sivu Suomen kansan, kuni kerjäläisen vaan.
Mulla useasti toki repaleis’ on kulta-syön,
Aivan kuni hajoovissa hattaroissa tähti yön.
Moni mahtavana toisen typeräksi arvajaa,
Moni sunkin, Suomen kansa, työntää tyhmienkin taa.
Vaan ei ennen nousuansa päivän paiste meille näy,
Eikä siimehestä Suomi ennen aikaa ilmi käy.
Moni sortaa heikompansa, väkivallan, vainon suo,
Kahleisihin kansammekin moni mahtavampi luo.
Kahleet katkee – Kesiin tullen maakin nousee elohon;
Sorron alta Suomen maakin monesti jo noussut on.
Moni käypi ohi korven siihen katsomattakaan,
Moni sivu Suomen kansan kuni kansan korpimaan –
Mutta usein korvestakin kultamaita keksitään,
Korven kansatkin on kultaa kylvänehet elämään.
Kerjäläisnä, typeräisnä, sorrettuna Suomenmaa,
Vaikka vielä vangittuna – Herra sua kannattaa.
Hänpä henkehesi kätki voimat uudet, voitehet,
Jotta tuskan tullen voisit parannella puuttehet.

Ja tuskiin tunti tullut on
Ja kansat alla ahdingon
Jo hoiperrellen huokaa,
Ja nautinnoistaan, paastoistaan,
Puutteistaan, parannuksistaan
Se etsii hengen ruokaa.
Ja toiset lailla leijonan
Rutistaa – toiset hekuman
Ja synnin helmaan heittyy,
Ja toiset maata kiroaa,
Ja toiset herruutehen saa,
Orjuuteen toiset peittyy.
Näin tuskissansa temmeltää
Ja aaltoo koko aika tää,
On synnyintuskissansa;
Vaan synnyt, syntysanat myös
On kätkettynä kuni yöss’,
Ja niitä kaipaa kansa.
Ja kerran kansa kumminkin
On löytynyt, mi sanoihin
On luonnon synnyt saanut,
Mi näistä syntysanoistaan
Loi kielen, kantelon ja maan,
Tuo kansa viel ei laannut.
Tuo kansa Suomen kansa on,
On kansa soiton, kantelon
Ja syntysanojenkin.
Vaan kuka luonnon synnyt loi,
Se syntysanat luoda voi
Viel’ hengen, sydämenkin.
Kun kannel viel’ sen kajahtaa,
Niin luottehet lovesta saa,
Ja uuden ajan alkeet.
Taas lähempänä Jumalaa
Maat miestyy, kukkii, kohoaa
Riemusta rinnan palkeet.

Pieni kansa, kallis kansa, siispä henkinen on työs!
Huoltakaan ei siitä, vaikka vangittuna oisit yöss’.
Usein vankkaan vankilinnaan sankar suuri suljetaan,
Aattehensa yhtäkaikki kulkee kautta kaiken maan.
Siitäkään ei huolta, vaikka korpeen olet joutunut!
Usein aate, sana suurin koivesta on kaikunut.
Eikä köyhyytesi haittaa, köyhä oli Herraskin,
Orjan kahlehista kansat vapahti hän kuitenkin.
Eikä siitä huolta, milloin, miten työsi toimitat,
Kunhan Jumalaan ja armoon uudet polvet uskovat.
Niinkuin saarta aaltoloilla Luojan käsi kannattaa,
Niinpä silloin sua myöskin sama käsi johdattaa. –
Mutta vaikk’ on aika tullut ahdingon ja tuskien,
Vaikka itse olet kansa soiton, syntysanojen,
Kumminkaan et muuta vielä, kallis kansa, tehdä voi:
Hiljakseen vaan soitto soilta, kallioilta kannel soi.


Lähde: Satakunta 20.2.1886.