Suojala
| Suojala. (Tosi tapaus) Kirjoittanut Antero Warelius |
”Kaunis maa päältä nähden,
Vaan ei siunattu sijalta.”
”Tuhanten vesien maa, onko se missä mailman ääressä? Mille ilmalle se antanee? Se antaa sinusta, Suomen poika, sekä itää että länttä, sekä etelää että pohjaa kohden. Sinä seisot sen maan kannalla – sinä asut siinä niemessä, jossa on useampia virtoja ja vesiä, kuin monta ja ehkä merenpesiä sinun ruumiissas Isänmaasi valtasuonissa kuohuu lukemattomia koskia, joita Kosken-perkaus-kunta monesta kohden on iskettänyt, virkistyttääksensä maakuntia niitten ympärillä.
Niin on Suomen sydämessä Keiteleen laaja selkä, joka ottaa Oulun läänin rajoilta pitäin tullutta vettä kantaakseen kuudetta linnunlennon peninkulmaa ja lähettää sitä Äänen ja Mämmin virroista menemään Päijänteesen ja viimein Suomen lahteen Keiteleen helmassa on moni viheriäinen saari ja moni kivirikas luoto, joka syksyllä suojaa niitä muikkuparvia, joka sitte pitkin talvea uiksentelevat ympäristöläisten kala-kuppiloissa. Rantamaitaan Keitele syleilee ja huvittaa pitkillä lahdilla, joita satavuotiset hongat varjoovat, ettei jokaisen tuulen ahava mahtane piestä heidän rattonsa (?) – himettää (?) heidän peilinsä.
Sellaisen lahden kupeella oli Suojalan mökki, jossa Eero asui vaimoneen ia lapsineen. Ahdas oli paikka, mutta aikoin tulivat kuitenkin sen asujamet omilla varoillaan, kuni Jumala siunasi vuoden tulon. Jos Hän taas kuritti katovuodella, niin petäjällä varat enennettiin, ja elettiin toiseen vuoteen toivossa. He eteenpäin. Lapset vanhenivat, kykenivät isänsä kanssa työhön ja rupesivat lievittämään kuormaa vanhempainsa hartioilta Mutta Jumalata ei mökissä tunnettukaan, paitsi nimeltä, sentähden ei rauha ja siunaus asettunut majaan. Eero, joka nuoruudesta oli hienostaan viinaa maistellut, alkoi nyt rentonaan sitä juomaan, milloin vaan ryypyn irti sai; ja vaimon täytyi häilyä kahta kiivaammin, taitaaksensa lapsineen elää paikalla. Eero ei tainnut sanaa kokoon saada ja vaimo ei paljo kirjaa viljellyt; sentähden jäi Uusi Testamentti, jonka olivat saaneet, pöntymään koppaan, ja lapset saivat kasvaa luontonsa mukaan, niinkuin hongat Suojalan pellon aitovarrella. Sattui olemaan kappale matkaa mökistä kylään, ettei lapset pienenä päässeet kylän kurilla pyhä-iltoja viettämään; sentähden kauvan säilyivät ulkonaisesta pahuudesta. Vaan vähän siitä, kuin Sana ja Sanan Herra oli koko perheelle muukalainen. Lapset kasvoivat pimeydessä vanhempainsa esikuvasta, sentähden, ”Jumala etsiskeli isäin pahat teot lasten päälle”.
Monasti Eero tahtoi ja kerran vaimo miehensä mieliksi suostui, että jouluksi piti 1/2 tynn. viljaa viinaksi laitettaman, ennenkuin tiesivät, jos uutiseen päästiin. Varsin niinkuin jos joulu-juhla ei olisi Sanalla, vaan viinalla vietettävä. Naapurissa, jossa tämä mehu oli tehtävä, ei ollut päivillä pannulle lomaa, jonkatähden Eeron keskimäisen tyttären, Eevan, täytyi yön aikana siellä keittää isänsä herkkua. Silloin yhtyi Eeva ja talon poika Paavo rakkauden tuumiin.
Pian oli Eeron tynnyri tyhjetty, mutta Eeva paralle jäi itku-ainetta kylläksi, ettei voinut kyyneleillään pestä pois suruansa. Ja kuitenkin oli hänellä vielä toinen verta samasta murheen maljasta juotavaa.
Sillä saunasta päästyänsä, sattui kerran karja-polulla Paavon vastaan. Tämä, joka ei Jumalata pelännyt, vaan häpesi ihmisiä, uhkaa paikalla tappaa Eevan, jos syytti hänet lapsensa isäksi. Toinen säikähti siitä niin, että tuskalla pääsi kotiin ja lankesi tautivuoteelle, jossa makasi monet ajat verta syleksien. Nyt vanhemmat joutuivat elättämään keuhkotautista tytärtänsä ynnä hänen lehtolastansa; ja Eevalle tuli kuoleman kolaus rintaan. Niin pahalla työllä on paha palkka. Paavon työ on sen kirjassa, joka viimeksi meitä kaikkia tuomitsee ja hänetki vielä kerran kostaa.
Näin taidottomuus elättää himon, himo siittää synnin ja synti synnyttää kuoleman.
Lähde: Suomettaren Lisälehti 2.2.1855.