Sumussa
| Sumussa Kirjoittanut Saima Harmaja |
I
muokkaa- Sun sydämesi kerran kadotin,
- kun myrskyn huilut huusi täyteen ääneen.
- Sen jälleen Jumalalta takaisin
- sain niinkuin aarteen, hyrskyn alle jääneen,
- kuin taivaan armon, jot’ en ansainnut,
- ma, tuskan sumussa sua rukoillut.
- Siks’ ihmeen hurma on sun sylissäsi
- ja voiton mesi, joka huumaa mun.
- Mut hehkuun ruusutarhan lumotun
- ei jätä meitä tuskan luja käsi.
- Tiheät hunnut peittää kohtaloita.
- Sydämen voittain sallimusta voita
- ei yksikään, ja aarteet löytyneet
- taas vajoaa, kun kohoo pohjaveet.
- Hämyssä virvain syttyy, sammuu mieli.
- Mut kirkkaammin kuin kertoa voi kieli
- ma tiedän, että eksyttää ei voi
- se rakkaus, mi usvasta sun toi.
- Syvyyden partaille vie ihmisretki,
- ja meidän tiemme sumun syliin käy,
- niin sankan, ettei kuilun suuta näy,
- ja hetken kasvoja ei tunne hetki.
- Mut ahnaat varjot käykööt vierelläsi,
- en pelkää tuskaa, kädessäsi käsi.
- Tajuton syvyys tienämme jos lie,
- syvempi vielä rakkaus, mi vie.
II
muokkaa- Sa, kaukainen, mi ajatuksin kovin
- mua maan ja meren yli kosketat,
- niin että seison haavoittunein povin,
- pois ota unelmani tuskaisat!
- Etäällä, minne silmäni ei yllä,
- sun sydämesi tiedän lyövän kyllä,
- mut silmiesi totuutta en nää,
- ma, jota eron sumu hämmentää.
- Pois ota pelko, joka kastaa posken,
- ja kovan sydämesi, johon kosken,
- suo aueta, niin että hetken saan
- kuvaani katsoa, sen suojaamaan.
- Suo sana vain, niin tyynnyn lapsen lailla –
- vain muiston liekki, kipu haaveiden,
- yön uni, josta heräsit mua vailla –
- tuo aamun tuli tyynylleni sen.
III
muokkaa- Sydäntä polttaa etäisyys.
- En päästä voi sen yli.
- Kuin sua ennen ehtis syys
- ja mullan kylmä syli.
- Syvällä alla ruusujen
- on ehkä armas maata
- sen, jonka sydän tulinen
- sai sykkiä ja laata,
- mut lapsi, joka hämärään
- jäi varjoparven myötä,
- etäälle huutaa hädissään:
- Käy, joudu! Ennen yötä!
IV
muokkaa- Sun syleilyysi olen liian heikko,
- sen silmäs myöntää, vaikka huules ei.
- Sa olet juurtuvien puiden veikko,
- ma olen lehti, jonka tuuli vei.
- Ma olen aavain aalto, joka halaa
- vain rantaan vajota ja kuolla niin.
- Mut aallon meri imee syvyyksiin.
- Se kuohuu, liukuu pois ja jälleen palaa.
Lähde: Harmaja, Saima 1936: Hunnutettu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.