Suleima
| Suleima. (Kokoelmasta »Runoja Levantista».) Kirjoittanut Holger Drachmann |
1. Softa laulaa.
muokkaa- Olen Stambulin lapsi ja Softa vaan,
- ylioppilas, tunnettu lauluistaan.
- Yli moskean muurin jo aikaa kurkin
- ja lännen aatevirtoja urkin.
- Koraania silti en pilkkaakaan, –
- käyn siivosti omaa tietäni vaan.
- Oli vuosikymmen jälkensä luonut,
- ja ma niin olin taattoni perinnön juonut.
- Tulin törkyyn ja pölyyn kirjuriks Kaadin,
- ja hälle mä pöytäkirjoja laadin;
- sain ruokaa niin, – sai koirani niin;
- kera »Toverin» viisi me huolittiin,
- oli tuomiot syiden, vai sykkyräin, –
- niin ensi kerran Suleiman näin.
- * * * * *
- Kuin ilmestystä mä katsoin silmiin,
- ja laulusuoneni puhkes ilmiin!
- Läpi mailman kulttuurin harhailin,
- idän kirjavan, harmajan lännenkin;
- mä kärsin ja tutkin ja mietelmöin, –
- epätoivoisna istuin ja otsaani löin.
- Niin sydänsoppiin ma katsoin syvään:
- tulin ihmiseksi ja luotin hyvään!
- * * * * *
- Suleima! Lempeni annoin sulle!
- nyt en huolikaan, miten käynee mulle.
- Kun Kaadi haukkuu ja lukee lait,
- mä ylväsnä kultaani vaalin vait.
- Mä häihin ja nimittäjäisiin lasten
- teen lauluja, kirjoitan rahaa vasten.
- Saa laulaja laulaa leivästään:
- Suleiman helmassa palkkani nään!
- Olen päivällä viitassa virttyneessä;
- käyn juhlapukuun, kun yö on eessä!
- Ja salaa ma riennän armaani luo:
- hän nuoruusvikani anteeks suo!
- Hän heelmiä tarjoo ja viiniä mulle:
- oi, siunaus, valkohelmani, sulle!
2. Yön hiljaisuudessa.
muokkaa- Yön hiljaisuudessa useinkin,
- kun kirjurin lamppu palaa,
- mun painaa otsaani polttavaa
- kaks hentoa kättä salaa.
- On silmäni peitetyt, mitään en nää,
- ma voin vain kuiskehen kuulla:
- on aivan, kuin runotar laulelon
- se henkisi vienolla suulla!
- Ma ponnistan vastaan, estelen
- ja jos silmäni vapaiksi luulen:
- saan silloin tuoksuvan suutelon
- kahen lämpimän, kostean huulen.
- Yön hiljaisuutehen kiitos soi,
- kun kirjurin lamppu palaa:
- sun hentoa kättäsi lauleloin
- mun sieluni siunata halaa!
3. Jos Saadia lukisin sulle –
muokkaa- Jos Saadia lukisin sulle,
- yhä kuulla ja kuulla saisit: –
- »Mene ennen kristityn vankeuteen,
- kuin velkojas tyttären naisit.»
- Oi, Saadi, sa laulaja suuri,
- min nimen he piirsi kultaan:
- miten avioliittos johtanut lie
- sinut vaski-aikaan ja multaan!
- Suleima! jos isälles velkaa
- ma oisin, ja mun sa naisit,
- niin tuskin sa armasta nimeäs
- yhä kuulla ja kuulla saisit!
- Mut – nyt olen laulaja itse,
- min nimen he piirsi kultaan:
- Suleiman vankina unta nään
- ajan kultaisen väikkyvän tultaan!
4. Kai Hafiz gaseelein laulaa.
muokkaa- Kai Hafiz gaseelein laulaa
- voi suloa impensä armaan, –
- kai lauluruhtinaan eessä
- lien vasta-alkaja varmaan;
- kai Hafiz seurassa suurin
- on uljasten laulajain:
- hän mereen viinin ja lemmen
- ihan hukkuvan näyttää ain!
- Vain ruusuja, rypäleitä,
- serenaadeja, kutsuja kemuun:
- hänen armaansa usein näyttää
- ihan hukkuvan ruusujen lemuun!
- Sä näät, miten aaltoo rinta,
- miten silmä haikea hymyy, –
- mut et, mitä katse salaa,
- mikä aaltojen kätkössä lymyy!
- Kai Hafiz seurassa suurin
- on uljasten laulajain:
- mä meressä viinin ja lemmen
- olen helmenpyytäjä vain.
- Suleima! aarteen ma löysin,
- – vaikk’ alkaja vain lien varmaan, –
- se on mielesi herttainen hyvyys,
- sun sulojes helmi, sa armaan’!
5. Bospori! Sun lainees huokaa.
muokkaa- Bospori! sun lainees säikkyin
- huokaa, milloin päivä väikkyin
- vaipuu helmaas kosteaan!
- Mut kuu se katsein vienoin
- nousee, luoden varjot tienoin
- valoon valmupunervaan.
- Valmu-unelmiin jo untuin,
- laine tuutiutuu tuntuin
- vienoon värisoinnelmaan!
- Oi, Suleima! tunnen riemun,
- joka luokses pois nyt vie mun
- helmaas vaiti vaipumaan:
- kaipuun, joka hehkuin palaa,
- kaihon, joka nousta halaa
- riemuun yhä suurempaan, –
- ihmeenlaisen suonten kuumeen,
- untenmailman valmuhuumeen, –
- tule laineen tunnelmaan!
6. Tuskain yöksi oli luotu –
muokkaa- Tuskain yöksi oli luotu
- yö, kun kahden oltiin juotu
- riemut, joita malja suo, –
- ja sa kalpenit ja kuiskit:
- Pois! He vie mun pashan luo!
- Silmistäni siteen raastit, –
- siniharmain silmin haastit,
- suontas poltti hehkuvuo,
- ja jo helmahasi herpos
- hennot valkokätes nuo.
- Viha löi mua, päähän paisuin,
- puukkoon tartuin kiihkoin raisuin,
- puoleks lensi tupest’ tuo, –
- käsin jähmein kahvaa kourin
- ja ma äänsin: Pashan luo!
- Tuska tuima suumme sulkee,
- kuolinhetket raskaat kulkee,
- kirpos puukko jalkais luo;
- sydänvertamme se sentään
- damasceeni-säilä juo.
- Kumpaankin se iski varmaan!
- kuulin, kuinka povest’ armaan
- verkkaan tihkui haavan vuo!
- Nyyhkimään kun puhkesimme,
- verta oli itku tuo.
- Tuskain yöksi oli luotu
- yö, kun kahden oltiin juotu
- riemut, joita malja suo.
- Kalpenit, mut murhein äänsin:
- Oispa kuolo ylkäs tuo!
7. Sua, tavernin vartiaa laiskaa!
muokkaa- Sua, tavernin vartiaa laiskaa, –
- ovi auki! auki, hoi!
- Kuu, kaartaen pilvenkaiskaa,
- yli moskean katseen loi.
- Kas kuuta! se hymyillen nousi,
- kuin lempeä täynnä se ois...
- Ei, tänne nuoli ja jousi:
- alas ammu! ammu se pois!
- Mitä riehun ma? Kuu on multa
- yli moskean koskematon.
- Suleima, armahin kulta,
- tänä yönä nyt toisen on!
- Ovi tavernin sisään paiskaa!
- pyhä-temppeli aukeaa:
- Hei, moskea kuuta raiskaa,
- ja kumoon ne kellahtaa!
- On jänteessä ilkkuni jousi,
- se lempesi ampuu pois!
- jos hymyyt, jos kyyneles nousi ...
- koko mailman se ampua vois!
- Joka vartia-koiralle selkään!
- joka miestä mä karkaan päin!
- Tulen jumalankieltäjäks, pelkään ...
- juon itseni järjiltäin.
8. Kammottaa, kun mieleen johtuu –
muokkaa- Kammottaa, kun mieleen johtuu
- elämän ja kuolon kummat!
- Etsiessäs kaiken summat,
- tuskissas sa kiemuroit.
- Allah, Allah, kaikki voit!
- Jumala on meillä ratki,
- mitä lausut, kirjoitatki,
- mietit, hourit, ongelmoit!
- Maat loit, Allah, taivahatki,
- elon loit ja kuolon kummat,
- loit nää epäilykset tummat –:
- oman itses, Allah, loit!
- Mutta mulle hengen soit,
- elonsa kun hän sai sulta!
- Tämä elo vietiin multa ...
- ja sa sentään kaikki voit!
9. Vait! soi soitot.
muokkaa- Vait! soi soitot, – helkkyy huilut
- harppuin, luutuin säveliin;
- suuri keltakuu se hymyy
- kaihoisasti Bosporiin.
- Kautta kuudanhymyn liukuu
- serenaadin venhe tuo;
- harppuin, huiluin helkkehestä
- kumpuu vieno itkuvuo.
- Hymy kasvoilleni lankee,
- itku värjyy rinnassain, –
- oi, Suleiman sulo äänen
- tunnen, salaa aavistain.
- Kukkastuoksun huumemereen
- häipyy vieno itkuvuo,
- pitkin Bosporia poistuu
- serenaadin venhe tuo.
- Suostun kaikkehen, jos kuulla
- vielä saan tuon säveleen!
- Elinkauden velkakirjan,
- – iät kestävän, – mä teen!
- Orjaks saatte minut myydä,
- lyökää, ja ma siedän sen, –
- jos nyt vain tuntee
- huumaa kukkastuoksujen!
- Soudan vaikka kaleereilla,
- vaikk’ ois venhe pashan tuo:
- oi, jos vain tän yön mua viehtää
- huiluin vieno itkuvuo!
- Tämän yön, vain tämän tahdon
- riemuin viettää muistojain:
- Suleimasta unelmoin ma,
- hänen ääntään kuullessain!
- Haipuu äänet, yö se päättyy,
- aamukoi luo valoaan, –
- kauas aavikkoon ma lähden
- erakoksi erämaan!
Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.