Sulamith (von Schoenaich-Carolath)
Sulamith. Kirjoittanut Emil von Schoenaich-Carolath |
Suom. Jalmari Finne. |
- Juudean maassa istui kalliolla,
- min punakukkiin verhos oleander,
- kulkija kerran. Päänsä nojasi
- velttona leveähän runkoon, joka
- varjoa suovan tumman latvansa
- levitti tyyneen ilman sinehen.
- Ol’ päivä kuuma, meren pinta välkkyi
- niin tumman sinisenä, vain silloin tällöin,
- kuin unelmoissa hengittäin, löi laine
- vaahtonsa valkohiekkaan. Tuulahdus,
- mi hiljaa puiden latvain kantta kulki,
- vilvoitti kalliolla istuvan
- kulkijan otsaa. Päänsä nosti hän
- ja avas silmänsä niin hitaasti
- kuin oisi tahtonut hän tämän maan
- sulkea yhteen pitkään katseeseen.
- Tuhoovan kauniit eli kasvot miehen,
- vaan peloittavan ylväät, niinkuin otsa
- ois äkin pudistanut kruunua pois,
- kalvasna taisteluista pyyteitten,
- uhmalla nousis keskeen kaikkeuden
- kruununa kantais julki kapinan
- voimakkaat piirteet. Silmänsäkin oli
- niin suuret, tyhjät, niinkuin nähneet ois
- ne kirkkaan loiston, sitten jäykistyneet
- mustaksi laavaksi. Suu hiiluva
- ivahan kaartuis, niinkuin naurais usein
- se onnettomuudelle. Kun hän kulki,
- niin ruoho lakastui ja vaipui maahan,
- miss’ lepäs hän, niin siihen syntyi oitis
- kalpea kehä kuihtumuksen luoma,
- niin että mailman loppuun asti nakyis
- se paikka, missä hän on levännyt...
- Hän on saatana.
- Ja syvä rauha
- jumalan mailman peitti. Pääsiäinen
- ol’ ollut. Karmelista Askaloniin
- soi kirkon kellot, hiljaa suloarmas
- taivainen tervehdys maan yli kulki.
- Laaksoista kaikui kirkkaat armolaulut
- ja nousi pyhäsauhu, liehui liput,
- kun kohti Jerusalemia astui
- juhlaisan hitahasti kulkue. –
- Tie missä äkin kääntyy, seisahtuu
- kulkue. Poikittain tien yli makas
- kerjääjä, jonka voimat loppuivat
- janoon ja helteeseen. Mies nosti käden
- ja huusi valittaen: »Armahtakaa,
- ma näännyn! Kostuttakaa huuleni
- vedellä, elkää antako mun kuolla,
- Kristuksen tähden!» – Ja hän laahasi
- hurskaitten eteen itsensä ja anoi
- käsiään vääntäin, tarttui rukoillen
- pappien pukuun! Ne vain huusivat:
- »Päin Jerusalemia!» – Kerjäläisen
- ruumihin yli kulki kulkue,
- ja suurin pilvin pyhäsauhu hulmus,
- ja sotaäänin taivahasen nousi
- tää virsi: »Kristus nousi kuolleista!»
- Silmistä saatanan nyt välähti
- riemuisa loisto. Ympärille suun
- levisi kumma hymy; siinä oli
- pilkkaa ja halveksintaa. Hän nosti
- hitaasti oikean käden, veti nyrkkiin,
- kuin tahtoisi hän painaa sen ja ottaa
- sen sisään koko seudun edessään.
- Sisäinen myrsky rintaa kohotti,
- hitaasti lausui hän: »Mun olet, mun,
- kuitenkin minun, sinä kaunis maa!»
- »Kun pääni nostin puoleen Jumalan
- ja huusin kapinaa, niin että kuilu
- valmiiseen työhös syntyi, luomiseen,
- ei ylpeyttä ollut se! Ei, näin,
- sun suuri työsi oli hatara
- ja jättitekos aivan turhaan mennyt.
- Näin aineen taidokkaasti kehittyvän
- ihanaan muotoon. Mut jumalruumiin
- hienoimpiin kudoksiin näin kuoleman
- kalvasna hiipivän, ma otsan nostin
- ja vasaralla työsi murskaks löin...
- Sa pettynyt, saat ottaa kruunun päästäs,
- sä olet hutiloinut. Perusaattees
- rakkaus puhdas oli, mut liian suuri
- sen kantajalle. Niin on ihmiselle
- vain vahingoksi rakkaus. Tää kansa,
- Mi mielestäs ol’ luomakunnan kruunu,
- on jotain muuta. Ihmiset sä loit
- väärästä savesta ... on niihin tullut
- tyhmyyttä, huonoutta. Rakkautta
- ne eivät ansaitse. Vai jalo viini
- sopiiko likaojaan? Ihmiskunta
- irstasta, huumetanssiss’ eelleen kulkee,
- ja polvi polvelta vaan huononee,
- ja vanhentuu. Sun rakkautes muuttui
- käsissä heidän irvikuvaksi,
- he pylvään savuun peittyy, mutta sydän
- on lokaan syösty. Valtaheitto herra,
- tukkaasi revi! Vyöryy maailmasi
- kuilua kohden, minä heitän siihen
- vihani kalliot ja katson nauraen,
- kuinka kaikki kulkee turmiota kohden,
- ja huudan: Kaunis maailma, tunnekaan
- et rakkautta ... sa oot minun, minun!»
- Hän vaikeni. Nyt lyijynharmaat pilvet
- täyttivät taivaan, varjot loivat seutuun
- kiitävät varjot, meri sininen
- likaisan harmaa oli. Kuuma tuuli
- se hiekan nosti tiellä pyörteisiin.
- Ja tiellä virui vielä kerjäläinen
- koukussa aivan, hiljaa, liikkumatta,
- avoimin silmin tuijottaisi kuin oisi
- kysynyt jotain...
- Katso, tietä astui
- nyt maroniittinainen. Päänsä päällä
- hän kantoi suurta oksasitomaa,
- mut sylissänsä oli hällä lapsi,
- se hymys unissaan. Ol’ taakka raskas,
- vaan reippaasti hän astui, ylväin mielin
- kotiaan kohden. Silloin näki hän
- tuon kerjäläisen. Heitti sitoman,
- pois heti päästi lapsen helmastaan,
- ja hiljaa polvistui hän miehen puoleen
- ja kärsiväisen pään hän otti syliinsä.
- Mies sopersi: »Mä kuolen janoon, nainen,
- ei missään lähdettä.» – Ja kuivat korret
- taipuivat alas; minne silmä kantoi
- ol’ maa vaan haljennutta, tomuista.
- Janoten vettä kerjäläinen vaipui
- heikkona alas. Silloin nousi puna,
- niin syvä puna naisen kasvoille,
- vavisten avasi hän pukunsa
- ja nosti kerjäläisen harmaan pään
- puhtaalle, täyteläälle rinnalleen...
- Näin ol’ hän kauan. Vihdoin kerjäläinen
- voimistuneena nousi, tarttui sauvahan.
- Pään kääntäin syrjään viittoi nainen tietä.
- Mies horjui eespäin, mutta nainen kääntyi
- lapsensa puoleen, itki...
- Ruskean ruohon yli toisinaan
- pyy lensi. Ilma oli vilvas, kirkas
- ja ilta painui kirkkain tuliliekein
- Judean yli; tumma siniusva
- laaksoissa lepäs. Silloin nainen nousi
- ja kulki kohden iltaruskoa.
- Aurinko laski, kutoi kumman hohteen,
- mi norjan vartalonsa ympäröi.
- Saatana katsoi liikkumatonna,
- silmissä jumaloiva ilme, häneen.
Lähde: Lausuntaohjelmistoa. 1929. Toimittanut Helinä Svensson-Timari. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.