Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa: Sukupuoliyhteyden tarkotus
| ”Luonnoton” sukupuolitunne | Sukupuoliyhteyden tarkotus. Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa Kirjoittanut Veikko Palomaa |
Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa |
Jos kysyy sukupuoliyhteyden tarkotusta henkilöiltä, jotka »uskovat niinkuin muutkin uskovat«, saa tavallisesti kolmellaisen vastauksen. Vastauksen laatu riippuu myös kysyjälle ennakolta annetusta arvosta. Sama henkilökin voi näet antaa mainittuun kysymykseen erilaisen vastauksen, riippuen siitä, miten arvokkaana ja kunniotettavana henkilönä hän kysyjää pitää.
Jos henkilö, jolta sukupuoliyhteyden tarkotusta kysytään, on mies ja pitää kysyjää – olkoon tämä mies tai nainen – kaikin puolin vertaisenaan, vastaa hän enimmäkseen siihen tapaan, että sukupuoliyhteyden tarkotus on himojen tyydyttäminen.
Jos henkilö, jolta kysytään, pitää kysyjää »parempana ihmisenä«, selittää hän sukupuoliyhteyden tarkotuksen olevan ihmissuvun voimassapitäminen.
Jos henkilö, jolle kysymys tehdään, on harras »uskovainen« mutta ruumiiltaan vanha ja raihnainen – joko sitten mies tai nainen – vastaa hän, kysyjän arvosta juuri välittämättä, siihen suuntaan, että sukupuoliyhteyden tarkotus on »jumalan kunnia«, koska yhä uusia »sieluja« tulee »iankaikkiseen elämään«, vaikka syntyvien enemmistö hänen uskonsa mukaan joutuukin »kadotukseen«.
Kaikki nämä vastaukset ovat tietysti yhtä oikeita niitten antajien kannalta. Yhtä oikeita ovat ne silloinkin kun sama henkilö vastaa eri tavalla eri kysyjille.
On luonnollista, että suurin osa ihmisiä pitää sukupuoliyhteyden tarkotuksena »himojen tyydyttämistä«. Nykyajan enimmät ihmiset elävät fyysillistä elämää »himoruumiin« kannalta samoin kuin muutkin eläimet. Fyysillinen hyvinvointi onkin alituista himon tyydytystä. Kaikkien ruumiin tarpeitten tyydyttäminen on tilapäisen himon hyvittämistä, olkoot tyydyttämisen välineinä sitten ruumiiseen tulevat tai ruumista eritettävät aineet.
Avioliitto on parhaana sen tosiasian todistuksena, että n. s. yleinen mielipide pitää himojen tyydyttämistä sukupuoliyhteyden päätarkotuksena. Väitetään kyllä ja totta onkin, että vaimolla – kun miestä pidetään vaimon »ottajana« – on muutakin tehtävää kuin pelkästään miehen parittelutoverina oleminen. Mutta kaikki nuo muut tehtävät ovat senlaatuisia, että rehellinen, hyvin palkattu ja hyvää kohtelua osakseen saava »vieras« ihminen täyttäisi ne yhtä hyvin kuin »vihitty« vaimo, toisinaan paremminkin. Kunnollinen emännöitsijä hoitaa taloustoimet usein paljoa paremmin kuin vaimo. »Seurakumppaniksi« sopii »vieras« useimmiten myös paremminkin kuin »oma«. Mutta »yleinen mielipide« on tehnyt ihmiset siihen määrään ulkokultaisiksi, etteivät rohkene avoimesti tunnustaa, miksi he »naimisiin« menevät. Moinen ulkokultaisuus menee vielä niin pitkälle, että tässä suhteessa rehellinen ihminen leimattaisiin »siveellisesti turmeltuneeksi«.
Tietysti tämmöisellä »yleisellä mielipiteellä« on syynsä, ja niistä onkin jo enemmin lyhyesti mainittu.
Kun katsotaan sukupuoliyhteyttä fyysillis-astraaliselta – tai oikeammin astraalis-fyysilliseltä – kannalta, on mielikuvituksella suuri merkitys tällaisessa keinojen tyydyttämistyössä. Tähän tosiasiaan perustuukin se kahlehtimaton halu, että jompikumpi puolisoista – toisinaan molemmat – »pitää muita« tai ainakin haluaa niin tehdä. Se kansan suussa säilynyt puheenparsi, että »vesi on veneen kummallakin puolella yhtäläistä«, soveltuu sukupuoliyhteydestä puhuttaessa ainoastaan fyysilliseen ruumiiseen eikä aina siihenkään. Mutta sukupuolihimo asuukin ihmisen astraaliruumiissa, ja kun astraaliaine joutuu mielikuvituksen vähimmästäkin kosketuksesta kiivaaseen väreilyyn, voi ymmärtää, kuinka suuri merkitys uutuuden viehätyksellä on sikiöön nähden, jonka muodostuminen ja hyvin kehittyminen on sukupuoliyhteyden korkeampi tarkotus.
Ahdaskirkollinen siveyskäsitys tietää puhua »saastaisista mielikuvista«, kun on kysymys sukupuoliasioista. Tämmöinen kirkollinen siveyskäsitys saa voimakasta tukea erittäin »kirkkoisiltä«, joista Augustinus tässä suhteessa lienee merkittävin. Mutta huomata tulee, että ilman näitä »saastaisiksi« kutsuttuja mielikuvia sukupuoliyhteyden korkeampi tarkotus, s. o. sikiön kehittyminen on mahdoton. Ilman näitä mielikuvia ei ihminen tunne mitään sukupuolihimoa. Jos ne ovat »saastaisia«, niin on koko fyysillinen luontokin saastainen.
Meidän ajan lääkärit tunnustavat saman tosiasian, vaikka esittävät sen toisilla sanoilla, koska he enimmäkseen ovat n. s. materialisteja. Lääkärit näet puhuvat paljon hellyydestä, jota puolisojen tulee toisilleen osottaa sukupuolihimon tyydyttämiseen ryhtyessään samoin kuin sen kestäessä. Tämä »hellyys« on juuri samaa kuin astraaliainetta liikkeelle paneva mielikuvitus. Lääkärit sanovat, että mies, joka on tunteeton ja kylmä vaimolleen tämän kanssa sukupuoliyhteydessä ollessaan, on tyranni. Mutta mies ei itse asiassa ole tunteeton. Hänen mielikuvituksensa liikkuu vaan muualla eikä pane hänen oman vaimonsa astraaliruumista väreilemään. Tämmöinen mies harjottaa siis fyysillisessä sukupuoliyhteydessäkin ollessaan pelkkää onaniaa. Syy miksi ei mies tämmöisessäkään tapauksessa voi osottaa tarpeellista hellyyttä vaimolleen, on epäilemättä joko se, että puolisot tilapäisesti ovat toisilleen nurjamielisiä, tai tuntevat toisensa liian hyvin, s. o. ovat kauan olleet yhdessä ja tiheään harjottaneet sukupuoliyhteyttä.
Jos yksiavioisessa, pakollisessa avioliitossa siis mielitään säilyttää tuo »hellyys«, niin on puolisojen silloin tällöin oltava joko toisiaan näkemättä tai, jos aina asuvat yhdessä, verrattain harvoin nautittava sukupuoliyhteydestä. Täten heidän astraaliruumiinsa saavat aikaa vähän levähtää ja sukupuoliyhteydessä niin tarpeellinen hellyys pysyy edes välttävänä.
On vielä otettava huomioon sekin seikka, että eri aviopuolisojenkin astraaliruumiit voivat väreillä toisilleen tarpeellista hellyyden tunnetta synnyttävässä määrässä eri pitkän ajan. Useimmilta puolisoilta loppuu tämä hellyys verrattain pian, kun se muutamilla harvoilla taas voi säilyä koko elämäniän. Semmoista avioliittoa vastaan, jossa sukupuolihimon yhteydessä tarvittava hellyys säilyy koko elinajan, ei toden totta kenelläkään rehellisellä ihmisellä ole mitään sanottavaa. Mutta kun sellaisia onnellisia avioliittoja on hyvin pieni vähemmistö, täytyy elinaikaista avioliittoa juuri enemmistön kannalta pitää alhaisemman luonnon loukkaamisena. Kirkollinen siveysoppi on kumminkin pienen vähemmistön puolesta omistanut elinaikaiselle avioliitolle niin suuren pyhyyden. Se on siis tehnyt poikkeuksesta pääsäännön.
Mainittu hellyys on juuri se tunne, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan »aviorakkaudeksi«, nimitys, joka ei ole paikallaan, koska tuo »aviorakkaus« on astraaliaineen väreilyä ja siis itsekästä luonteeltaan, vaikka se onkin tärkeä tulontekijä ihmiskunnan kehityksessä.
Nais- ja miesyhteisyyden vallitessakin olisi varmasti sellaisia tapauksia, että sama mies ja nainen harjottaisivat sukupuoliyhteyttä yksinomaan keskenään joko pitemmän ajan tai koko elinikänsä. Tämä heidän toisiinsa »tyytyminen« johtuisi juuri siitä seikasta, että heidän astraaliruumiinsa voisivat niin kauan väreillä toisilleen sopusoinnussa.
Ihmissuvun lisäämistä sanotaan juhlapuheissa ja yleensä vakavammassa keskustelussa sukupuoliyhteyden tarkotukseksi. Mutta tämä asian puoli ei tunnu juuri nimeksikään saavan kannatusta kansan tajunnalta. »Yleinen mielipide« vaatii yhä jyrkemmin, että naimisiin aikovat ottavat huomioonsa varallisuussuhteet ennen kun rupeavat ihmissukua lisäämään. Jos ihmissuvun lisäämistä todellakin pidettäisiin sukupuolinautinnon tarkotuksena, niin ei mistään varallisuussuhteista voisi olla puhettakaan tämmöisen jalon asian palvelukseen antauduttaessa. Mutta ihmissuvun lisääminen ei näy olevan mikään jalo asia tänä ahnehtimisen ja kiihkeän kilpailun aikana, jolloin valta- ja »leipätaistelu« pitävät ihmisten mielet jännitystilassa. Päinvastoin tuntuu yhä enemmän voimistuvan se mielipide, että ihmissuvun lisääntyminen on »välttämätön paha«, jonka tyly luonto on yhdistänyt sukupuolinautintoon. Tämän »pahan« välttämiseksi koetetaan keinotekoisilla välineillä vastustaa luonnon rakennustyötä. Jos ihmiset yleisemmin näkisivät hiemankin syvemmälle luonnon salaisuuksiin, niin he kauhistuisivat hiljaisuudessa tapahtuvia lapsenmurhia. Se sokea materialistinen usko, että ihmisolento saa alkunsa siinä »kemiallisessa prosessissa«, jossa miehen siemen ja naisen munasolu yhtyvät, on synnyttänyt semmoisen oikeuskäsityksen, ettei mitään sikiön hävittämistä tapahdu niin kauan kun mainittu »prosessi« ei ole alkanut. Mutta asianlaita on ihan päinvastainen kuin kirkko ja tiede opettavat. Ihminen on ennen ruumiiseen syntymistään paljoa voimallisempi ja täydellisempi olento kuin parhaitenkaan. kehittyneessä ruumiissa eläessään. Hän on »taivaallisesta kunniasta« maan tomuun astunut suuruus, joka tulee alhaisempia ainemuotoja – kuten omaa alhaisempaa itseään – »pelastamaan«.
Jo kauan ennen fyysillistä sikiämisprosessia on tulevan muotoihmisen astraaliruumis asettunut siihen äidinkohtuun, jonka »elämän ja kuoleman avaimia« hallitsevat luonnon korkeammat voimat ovat määränneet fyysillisen sikiön kehityspaikaksi. Jos sikiön aihe keinotekoisesti ajetaan ulos, saa semmoinen teko järkyttäviä seurauksia aikaan. Ei näet sillä hyvä, että fyysillinen aine poistetaan. Sikiön astraaliruumis, joka kohdussa on odottanut sikiämisprosessia, ottaakseen sikiön muovaamistyöhön – tietysti korkeampien voimien ohjaamana – osaa, jää kohtuun vielä pitkiksi ajoiksi sen jälkeen kun fyysillinen sikiö on sieltä poistettu. Mitä tämä »petetty« astraaliruumis sitten vaikuttaa, sen tuntevat tuommoisten, sikiönalkujen äidit ruumiissaan. Kestää aikoja ennen kun he täydelleen toipuvat. Moni heistä ei koskaan »syö terveeseen suuhun«.
Jos keskenmeno tapahtuu äidin tahdosta riippumatta, ovat seuraukset lievemmät. Mutta kummassakin tapauksessa johtuvat ankarat kärsimykset astraaliruumiin levon häiritsemisestä. Tuo astraaliruumis, jonka lepo on häiritty, ja jonka hiljainen työ on keskeytetty, on vaarallisempi vihollinen kuin talviunestaan väkivaltaisesti herätetty karhu.
Vaikka sukupuoliyhteyden tarkotukseksi järjen kannalta tunnustetaankin ihmissuvun lisääminen, niin ei jokapäiväisessä elämässä anneta tälle tunnustukselle juuri mitään arvoa. Vai mitä sanottaisiin, henkilöstä, joka »todistajien« kuullen pyytäisi jotakin toisen sukupuolen yksilöä avukseen saadakseen lisätä ihmissukua edes yhdellä uudella tulokkaalla? Lievimmässä tapauksessa pidettäisiin häntä leikinlaskijana. Jos asia otettaisiin vakavalta kannalta, niin väitettäisiin semmoisen asian esittäjän – tämän ollessa mies – liian karkealla ja »siveydentunnetta« loukkaavalla tavalla pyytävän naista vaimokseen. Jos asian esittäjä taas olisi nainen ja kuulijat ottaisivat esityksen yhtä vakavalta kannalta, pitäisivät he tuota naista »rivosuisena« ihmisenä, joka »häpäsee sukunsa«.
Elinaikaiseen avioliittoonkin aikovien täytyy suorittaa monellaiset muotoasiat – taloudellisista valmistuksista puhumattakaan – ennen kun »yleinen mielipide« tunnustaa heidät oikeutetuiksi ihmissukua lisäämään.
Jos miltä puolelta tahansa kuulustelee nykyajan »yleistä mielipidettä«, ei se sukupuolilähentelemisen tarkotukseksi koskaan tunnusta ihmissuvun lisäämishalua. Himon tyydyttäminen pidetään yleisesti sukupuoliyhteyden tarkotuksena ja ihmissuvun lisääntyminen vasta tämän nautinnon useinkin vastenmielisenä seurauksena.
Mutta koska alhaisempi tarkotus palvelee korkeampaa samoin kuin korkeampi taas puolestaan elähyttää alhaisempaa – vaikka alhaisemman tarkotuksen täyttäjät olisivatkin korkeammasta itsetiedottomia – niin palvelee sukupuolihimokin ihmissuvun voimassapitämisen suuremmoista tarkotusta. Viimeksi mainittu tarkotus taas palvelee paljoa suurempaa tarkotusta, joka ei ole vähempi kuin aineen »pelastus« eli uudestaan hengeksi tuleminen. Semmoinen suuri lopputarkotus on itsessään niin aistillisella nautinnolla kuin sukupuolihimon tyydyttäminen on.
Se »luonnon laki«, joksi nykyaikaiset ihmiset niin mielellään tahtovat sukupuolihimoa kutsua, vallitsee vaan hyvin pienessä luonnon osassa, s. o. alimmassa astraalimaailmassa, jonka seuraava ilmennysmuoto on fyysillinen luonto. Sukupuolihimo kuuluu siis niin sanoaksemme »pienen nurkkakunnan« pyyteisiin, sen nurkkakunnan, joka on kauimmaksi eksynyt »isän huoneesta«, s. o. kaikelle ilmiöelämälle käsittämättömästä elämän lähteestä. Tämmöinen »luonnon laki« lakkaa olemasta, kun kaikki sen »lain alaiset« on »lunastettu«.
Sukupuoliasiani salaperäisyyden äärimmäisenä vaikuttimena on se »suuri lankeemus«, josta kaikkien kansojen »pyhissä kirjoissa« puhutaan vertauskuvakielellä. Tämä lankeemus ei suinkaan ole »synnillinen« ja paha, kuten ahdaskirkollisessa hengessä sitä ymmärretään. Se on päinvastoin yhtä pyhä ja »jumallinen« kuin siitä nouseminenkin. Kaikki alempi kehitystila esiintyy korkeammalle elämänvastaisena eli – meikäläistä puheentapaa käyttääksemme – »pahana«. Mutta alemman kehitystilan eli »pahan« poistaminen tapahtuu hengen valossa katseltuna yksinomaan siten, että »paha tulee vielä pahemmaksi«, s. o. kehitys eli »taantumus« menee niin pitkälle kuin se voi mennä. Kun himo määrättynä aikana on loppuun kulunut eli palanut »aikakaudellisessa tulessa«, menettää se ajaksi voimansa, kunnes se hieman heikontuneena uudestaan elpyy joutuakseen taas »aikakaudelliseen tuleen«. Tätä »tulikoetusta« kestää niin kauan että kaikki ilmiöelämä on pelastettu ja puhdistettu kelvatakseen jälleen »suureen lepoon«, joka on »kaiken ymmärryksen yli käyvä« itsetietoinen, ehdoton elämä.
Järjen valossa nähdään ainoastaan muotojen jalostuminen, jota tieteellisellä nimellä kutsutaan evolutsiooniksi. Mutta hengen valossa nähdään myös muotojen kehnoneminen eli involutsiooni. Kun länsimainen tieteemme ei näihin asti ole voinut katsella elämää hengen valossa, ei se myöskään tiedä mitään involutsioonisesta kehityksestä. Sen työalana on yksinomaan ollut evolutsioonisen kehityksen tutkiminen.
Involutsiooninen kehitys on »lankeemusta«, s. o. hengen kiinteytymistä aineeksi. Hienompi aine muuttuu yhä karkeammaksi eli taantuu, kunnes tullaan alimmalle kiinteysasteelle. Tässä kehitysuunnassa heikkonee itsetietoisuus heikkonemistaan eli – jos käytämme vertauksellista puheentapaa – »jumalan kuva« menetetään »syntiinlankeemuksessa«. Involutioonisen kehityksen alimmalla asteellaan ollessa voimme vertauksellisesti sanoa »jumalan nukkuvan aineessa«. Silloin jumala lakkaa »luomasta« eli lepää »kaikista töistään«.
Evolutsiooninen kehitys muuttaa kaikki lukemattomat ainemuunnokset vähitellen hengeksi. Evolutsiooninen kehitysjakso on »ylöspäinen kaari«, kun taas involutsiooninen on »alaspäinen«. Syy miksi evolutsiooninen kehitys jalostaa muodot on se, että aine pyrkii »jumalaistumaan«. Tätä jalostusta ei kumminkaan sovi ymmärtää niin, että yhä kauniimmat muodot olisivat evolutsioonisen kehityksen lopputarkotus, kuten nykyisen materialistisen katsantokannan vallitessa tuntuu oletettavan. Muotojen »jalostus« on niitten muuttuminen rakenteeltaan. Fyysillisen aineen kaikki muunnokset hienonevat eli »jalostuvat« äärettömien ajanjaksojen – »iankaikkisuuksien« – kuluessa astraalisiksi, nämä menttaalisiksi j. n. e.
Kun evolutsiooninen kehitys vertauksellisesti lausuttuna on samaa kuin »jumalan herääminen« aineessa, on selvää, että »jumala on sitä heränneempi«, jota hienorakenteisempi aine on. Tämä tosiasia on saattanut koko nykyaikaisen länsimaisen tieteen sen »optillisen petoksen« eli näköhäiriön valtaan, että henkiset kyvyt johtuvat aineen jalostumisesta. Ne eivät suinkaan johdu siitä. Täydellisemmät muodot ovat vaan välineitä, joitten avulla henki ilmaisee voimansa. Jota täydellisempi kone on, sitä herkempi se on höyryn vaikutukselle ja sitä paremmin se suorittaa tehtävänsä.
Ihmiskunnan ainakin osittain ollessa kehityksen »ylöspäisen« kaaren alkupäässä, palvelee siis sukupuolihimokin – vaikka tosin vielä hyvin pienessä määrässä – evolutsioonista kehitystä. Jota kauemmin ihmiskunta uhraa kuolemalle, sitä enemmän se tyhjentää aineellisuuden makeaa maljaa ja sitä syvällisemmin tulee se kokemaan muotoelämän tarjoamien ilojen ja surujen turhuuden.
Äärettömän pitkät aikakaudet saa ihmiskunta vielä uhrata kuolemalle ennen kun se pääsee vapaaksi sukupuolihimosta ja voi luopua sukupuolierotuksesta. Enemmän kuin toiset 18 miljoonaa vuotta täytyy ihmisten vielä vuorotellen syntyä miehiksi ja naisiksi ennen kun ovat kypsyneet luopumaan sukupuolierotuksesta ja siirtymään hienoaineisempiin ruumiisiin. H. P. Blavatsky sanoo »Salaisessa Opissa«, että vasta seitsemännen juurirodun ihmiset ovat vapautuneet sukupuolierotuksesta. Kun sukupuolierotus alkoi neljännen juurirodun puolivälissä, ja kun nykyajan valistuneimmat kansat elävät vasta viidennen juurirodun alkupäässä, niin tulee sukupuolierotus olemaan voimassa suurimman osan viidettä, koko kuudennen ja ehkä melkoisen osan seitsemättä juurirotua. Suunnattoman pitkät ajat saavat siis ihmiset vielä »naida ja huolla«. Ihmiskunta ei tänä pitkänä »naimakautena« kumminkaan tule yhtäjaksoisesti asumaan maapallolla. Monta pientä »maailmanloppua« tulee hävittämään ihmissuvun melkein sukupuuttoon. Ainoastaan muutamat harvat »valitut« jäävät uuden ala- tai juurirodun kantavanhemmiksi. Mutta uusien rotujen harvalukuiset »ensimäiset ihmiset» «täyttävät maata« samalla tavalla kuin nykyaikaisetkin, kunnes asteettain kehittyvä sukupuolinautintoon kyllästyminen tulee koko ihmissuvun pysyväiseksi »taudiksi«, jonka seurauksena sukupuolierotus kokonaan häviää. Ihmisruumiit ovat silloin »kaasumaisia« ja »lisääntyvät« rakennettaan vastaavalla tavalla.
Tämmöisessä tilassa on ihmisruumis jo kaukaisessa menneisyydessä ollut. »Kehitys« ei siis luo mitään uutta vaan tekee unholaan painuneet tarpeet ja kokemukset jälleen halutuiksi.
Miten kauan sukupuolihimo vielä tuleekin olemaan fyysillisen »elämänilon« lähteenä, on kumminkin varmaa, että sukupuolihimoon nykyään liittyvä musta itsekkäisyys – joka useinkin muuttuu suoranaiseksi murhanhaluksi – väistyy ihmisen parempien ominaisuuksien tieltä paljoa enemmin kuin itse sukupuolihimo lakkaa. Vaikka yhteiskunnalliset parannuspyrinnöt nykyisessä värityksessään ovatkin tarkottavinaan ruoan, juoman, vaatetuksen ja n. s. henkisen nautinnon hankkimisen puolueettomampaa järjestelyä, tulee yhä lisääntyvä yhteistunne varmasti käymään käsiksi sukupuolinautinnon alallakin vallitseviin epäkohtiin. Voiko ajatellakaan semmoista ristiriitaisuutta, että kansat olisivat poistaneet nykyaikana vallitsevan yksityisen omistusoikeuden ja eläisivät suuremmoisessa vapaudessa, mutta että elinorjuus kumminkin pysyisi luvalliseksi tunnustetun sukupuolinautinnon välttämättömänä ehtona? Missä olisi silloin »terve järki«, puhumattakaan siitä muutoksesta, jonka vähäinenkin henkinen tuntemus vaikuttaa aineellisessa elämässä?
Nykyiset vapaammat periaatteet ovat tulevina aikoina käytännössä sukupuolielämänkin alalla. Ihmiskunta saa tulevaisuudessa ruumiintuneitakin tulokkaita hengistä, joissa itsekkäisyysprosentti on pienempi kuin nykyajan keskiarvoihmisissä. Sekä nais- että miesyhteisyys eli -kommunismi on verrattain läheisessä tulevaisuudessa »yleisen mielipiteen« hyväksymä sukupuoliasioihin nähden.
Evolutsioonisen kehityksen laki vie koko fyysillistä luontoa yhä suurempaan yhteisyyden tuntemiseen. Yksityiset perheet ovat itsekkäisyyden tyyssijoja, näyttäkööt ne nykyisissä oloissa miten tärkeiltä ja välttämättömiltä tahansa. Ne ovat jonkinmoisia lemmen mutta samalla toran ja eripuraisuuden ritarilinnoja. Meidän mielestä eivät keskiajan ritarilinnat korkeine muureineen ja rautaportteineen enää ole tarpeellisia, koska – kuten yleisesti väitetään – ehdoton nyrkkivalta ei meillä enää ole voimassa. Nuo keskiaikaiset ritarilinnat olivat kyllä hyvin varustettuja niitten ulkopuolella vallitsevaa nyrkkioikeutta vastaan, mutta itse linnoissa vallitsi myös nyrkkioikeus, joka oli sitä ikävämpää, kun heikompi ei semmoisesta varustuksesta päässyt väkevämpää pakoon. Mitä me tiedämme noissa keskiajan ritarilinnoissa vietetystä, ulkopuolelta hyvin suojellusta elämästä? Emme kerrassaan mitään. Muutamat romaaninpätkät, jotka noihin raakalaissalaisuuksiin hieman kajoovat, saavat vaan utelijaisuutemme kiihotustilaan.
Noihin ritarilinnoihin voi meidän ajan elinaikaisia avioliittoja hyvällä syyllä verrata. Mutta samoin kuin me ihmettelemme sen ajan raakuutta, ajan, jolloin väkevimmät riistäjät tarvitsivat moisia linnoja suojakseen, samaten tulevaisuuden kansat epäilemättä ihmettelevät meidän aikaa, joka – kuten vanhoillisena me väittävät – tarvitsee avioliittoja »hillitsemättömän« sukupuolihimon aisoissa pitämiseksi.
Tulevaisuudessa lihaantuvat suuret henget, jotka tahtovat tulla ihmiskuntaa opettamaan, eivät mitenkään voisi syntyä nykyaikaisen kaavan mukaisesta, »kunniallisesta aviovaimosta«, jonka raskaana ollessaan täytyy »miehen lakia« noudattaakseen loukata toisia lakeja, semmoisia, joilla on paljoa suurempi kantavuus. Tämmöiset ihmiskunnan vapahtajat eivät tosin synny »miehen avutta« mutta kyllä äideistä, joitten ei tarvitse olla leskiä voidakseen olla vapaita »miehen laista«.
Ottamatta lukuunkaan suoranaisia mestareita ovat kaukaisemmassa tulevaisuudessa lihaantuvat keskinkertaisetkin ihmiset siksi »pyhiä«, etteivät voisi hyväksyä »miehen lakiin« sidotun naisen kohtua fyysillisen ruumiinsa ensimäiseksi asunnoksi.
Tältä kannalta katsottuna on sukupuoliyhteyden tarkotus paljoa suurempi ja pyhempi kuin ihmiskunnan pelkkä voimassapitäminen, puhumattakaan eläimellisaistillisesta himojen tyydyttämisestä. Mitä merkitystä olisi ihmiskunnan voimassapysymisellä, jos ei evolutsiooninen kehitys jalostaisi tätä näin voimassa pidettyä ihmiskuntaa? Tämä suuri jalostustyö – aineen hengeksi muuttaminen – onkin kaiken fyysillisen sukupuoliyhteyden äärimmäinen ja pyhin tarkotus.