Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa: Kristinoppi ja sukuvietti kaksintaistelussa

Sukuvietti ja sen tyydyttäminen

Kristinoppi ja sukuvietti kaksintaistelussa. Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa Kirjoittanut Veikko Palomaa

Avioliiton synty, sen vaiheet ja siveellinen merkitys

Sukuvietin esiintyminen ihmisen ruumiissa on suoraan sanoen ollut koko kristillisen kirkon kompastuskivenä. Raamatun vertauskuvakielen kirjaimellinen tulkitseminen on johtanut niihin surullisiin tuloksiin, mitkä sukuviettiä vastaan taisteleminen on aiheuttanut.

Jo kristinopin ensi aikoina merkittiin »huoruudeksi« kaikellainen sukupuoliyhteys miehen ja naisen kesken, jotka eivät olleet toistensa kanssa muodollisessa avioliitossa.

Erakko- ja luostarielämä eivät voineet kukistaa maailman pauhusta syrjään vetäytyneitten sukuviettiä. Kun paastot, itsekidutukset ja rukoukset eivät auttaneet, tehtiin nainen himon ja viettelyksen alkulähteeksi. Anakoreetti-erakot esim. taistelivat kovasti »lihan himoja« vastaan. Mutta jos joku »katuva« nainen tuli erämaahan näitä »pyhiä veljiä« tapaamaan, heiltä viisautta oppimaan ja »jumalan sanaa« kuulemaan, tapahtui usein niin, että hän sai »vierasvaraisella syleilyllä« palkita pyhimykseltä kuulemansa lohdutuksen sanat. Katumuksen kyynelillä sai erakko taas sovittaa tekonsa. Naisparkaa kirottiin ja tuomittiin. Useimmat tämmöiset erakot syyttivät »haureuden perkelettä«, joka muka naisen muodossa oli tullut heitä kiusaamaan. Aina syytettiin perkelettä siitä, että tämä loihti naisen kuvan pyhimysten mielikuvitukseen. »Kiusausta« koetettiin tukahuttaa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Pyhimykset seisoivat joka yö jääkylmässä vedessä, toiset polttivat siitintään tulipunaisella raudalla, ruoskivat itseään nauloilla varustetuilla ruoskilla y. m.

»Pyhä« Hieronymos sanoo tuominneensa itsensä tähän vapaaehtoiseen rangaistukseen »helvetin pelosta«, mutta tunnustaa kumminkin, että hän »toisinaan kuvitteli olevansa nuorten tyttöjen seurassa, jossa tunsi hellää lämpöä«. Semmoinen mielikuvitus tuotti tosiaankin »helvetin tuskia«!

Luostarien asukkaat käyttivät usein vierasystävyyttä sukuvietin tyydyttämiseen. Nunnaluostareissa antoi vaeltavien munkkien vastaanottaminen usein aihetta »skandaaleihin«.

Tunnettu kirkkoisä Origenees kuohitutti itsensä, koska ei luullut menestyksellä voivansa vastustaa sukuvietin »kiusausta«. Tämä toimenpide soti kumminkin kirkon siveysopin perusteita vastaan. »Lihan himot« oli näet välittömästi kuoletettava hengen avulla eikä millään välillisillä keinoilla. Origeneesta ei kuolemansa jälkeen julistettukaan pyhimykseksi.

Valesilaiset, eräs uskonnollinen lahkokunta, joka oli suuressa maineessa Judeassa noin 240 j. Kr., ja jonka perustaja oli arabialainen Valesius, eivät tyytyneet yksinomaan itsensä kuohitsemiseen vaan pitivät aina mukanaan pientä terävää veistä, millä kuohitsivat jokaisen miehen, jonka saivat käsiinsä.

Sukuvietin tyydyttämisestä pidättäytyminen vaikutti masentavasti ja taannuttavasti voimallisimpiinkin luonteisiin. Niinpä kuvaa kirkkoisä Augustinus »tunnustuksissaan« niitä kauheita taisteluja, joita hän sai kestää »lihan perkelettä« vastaan. »Minun sydämeni«, sanoo hän, »oli ihan polttava, kiehuen ja kuohuen epäsiveydestä. Se tulvehti, se vuosi yli laitojensa ja meni irstailuihin.«

Sukuvietti valtasi monen hartaan kristityn siihen määrään, että he ehtoollisen nautittuaan menivät kirkosta suoraa päätä naiseloihin.

Huolimatta monen kirkolliskokouksen päätöksistä ja paavi Gregorius VII:nen 1074 antamasta kanonisesta laista, joka kielsi papit menemästä naimisiin, harjottivat »sielunpaimenet« runsaassa määrässä sukupuoliyhteyttä naisten kanssa. Viimein täytyikin kirkon tehdä muutamia myönnytyksiä. Niinpä annettiin papeille määrättyä maksua vastaan lupa mennä naimisiin.

Baselin kirkolliskokous kielsi pappien käyttämästä vuodetovereita eli konkubinoja, mutta tämä kielto ei mitään merkinnyt. Vielä paavi Leo X:nen aikana sai pappi harjottaa sukupuoliyhteyttä nunnan, serkkunsa tai muitten naisten kanssa, kun hän vaan paavillisen neuvoston säätämän, »lihan synneistä« maksettavan taksan mukaan suoritti kirkolle 69 frangia^[1] (1 frangi = 1 markka).

Kun ristiretkien vaikutuksesta miesten lukumäärä melkoisesti väheni, ja kun suku vietin tyydyttäminen »hengellisten« kanssa ei vastannut tarvetta, perustivat naiset n. s. naisjärjestöjä, joitten avulla sukuviettiä voitiin paremmin tyydyttää. Niinpä perustettiin 13 vuosisadalla Marseillessa Magdalena-järjestö, jonka paavi Nikolaus II ja Ranskan kuningas Ludviikki »pyhä« vahvistivat, ja jolle annettiin nimi Filiae Dei, s. o. »jumalan tyttäret«.

Luostareissa saivat munkit ja nunnat häiritsemättömässä rauhassa elää »iloista elämää«. Useat nunnaluostarit olivat miltei täydellisiä »ilotyttöjen« tyyssijoja, joissa nunnat nuorten aatelismiesten kanssa viettivät mitä hillitsemättömintä »lihallista elämää«.

»Maallinen kansakin« tuli ajan pitkään tietämään luostarien asukasten ja pappien »salaiset synnit« ja oli peloissaan vaimojensa ja tyttäriensä tähden. Niinpä kieltäytyivät Würtzburgin porvarit 15 vuosisadan lopulla lähtemästä sotaan, koska pelkäsivät vaimojaan papeilta. Se »mustasukkaisuus«!

»Uuden maailman«, s. o. Amerikan löytö tuli osaltaan todistamaan »hengellisten« käytöstä sukuvietin tyydyttämiseen nähden. Kun Kolumbuksen laivamiehistö 1493 toi kuppataudin Amerikasta Espanjaan, olivat pian melkein kaikki sen maan papit tämän kamalan taudin saastuttamina. Espanjasta levisi sitten kuppatauti muihin maihin, ja kaikkialla ilmestyi se ensin pappeihin. Tämäkin historiallinen tosiasia todistaa, kuinka haluttua kielletty tavara on.

Kolumbuksen miehistö oli harjottaessaan sukupuoliyhteyttä intiaaninaisten kanssa Haitin saarella saanut tuon raatelevan ja hävittävän taudin, joka Euroopassa on tähän päivään asti hyvin menestynyt.

Kukapa uskoisi, että kristillisen kirkon sairaanomainen arkuus ja ennakkoluulo sukupuoliasioissa keskiaikana ja uudemman ajan alkupuolellakin näytteli pääosaa niin surullisen kuuluisiksi tulleissa noitaprosesseissakin! Kun katolinen kirkko raamatun kirjaimen ja kirkkoisien korkealla valtuudella leimasi naisen synnin maailmaan tuojaksi ja siten kaiken pahan lähteeksi, lykkäsivät sukuviettiraivoon joutuneet »hengelliset« »lankeemuksensa« syyt »houkuttelevan« naisen niskoille. Nainen oli munkkien ja pappien mielikuvituksessa aina se lumoava, »saatanallinen« olento, joka houkutteli heitä »lankeemukseen« ja esti jumalisuuden harjotusta. Perkele-usko tämän mielikuvituksen yhteydessä nostatti kauhean vainon naispuolisia »noitia« vastaan. Mentiin niin pitkälle, että naisparkoja syytettiin jonkinmoisesta salaperäisestä sukupuoliyhteydestä itse perkeleen kanssa. Vielä 16 ja 17 vuosisadalla kilpailivat sekä katoliset että protestantit tämmöisten noitien vainoamisessa. Heitä rääkättiin, kidutettiin ja surmattiin mitä hirmuisimmalla tavalla. Koska naista pidettiin synnin alkujuurena, luultiin hänen etupäässä olevan perkeleen vaikutuksen alaisena. Tätä luuloa oli tukevinaan se naisen suuri viehätysvoima, joka saattoi »hengelliset« aina lankeamaan »lihan syntiin«, s. o. sukuvietin tyydyttämiseen. Papit ja munkit eivät ollenkaan älynneet sitä tosiasiaa, että »viettelyksen« ja »lankeemuksen« syy oli heidän omassa ruumiissaan. Luonto valmisti heidän ruumiissaan siementä samoin kuin »maallikkojenkin«.

Kristillinen kirkko on miltei koko olemassaolonsa aikana ollut kaksintaistelussa ihmisen voimallisimman vietin sukupuolihimon kanssa, kumminkaan sitä voittamatta. »Uskonpuhdistus« koetti esiintyä näitten itsepintaisten kaksintaistelijani välittäjänä, tunnustamalla »hengelliselle säädylle« oikeuden antautua sukuvietin tyydyttämiseen avioliiton rajojen sisäpuolella. Mutta tästä suuresta myönnytyksestä huolimatta jatkuu protestanttistenkin kirkkokuntien palvelijain keskuudessa suurelta yleisöltä salassa pidetty n. s. sukuvietti-irstailu, s. o. tilaisuuksien etsiminen ja käyttäminen saada harjottaa sukupuoliyhteyttä avioliiton ulkopuolella. Protestanttiset kirkkokunnatkaan eivät näy voivan pitää sukuvietin tyydyttämistä semmoisenaan tavallisena luonnollisena tarpeena. Jos esim. virassa oleva pappi »todistettavasti« tyydyttää sukuviettiään avioliiton ulkopuolella, voi hän tämmöisestä »rikoksesta« menettää virkansakin. Moisen kovuuden käyttäminen tarkottanee »rahvaan« tuudittamista siihen uskoon, että »hengellinen sääty« kokonaisuudessaan elää »yleisen mielipiteen« mukaista siveätä ja puhdasta elämää, ja että irstaisuuteen vaipuneet yksilöt ovat vaan rangaistavia poikkeuksia. Mutta jos protestanttisenkin kirkon päämiehistä, niistäkin, jotka ovat »kristillisessä avioliitossa«, koottaisiin »sukuviettihairahduksia« valaiseva tilasto, niin tuskin löytyisi ainoatakaan pappia, joka – itse »synnittömänä« ollen – tahtoisi heittää »langenneita« veljiään kivellä. »Lihan heikkous« on pappien kesken yhtä yleistä kuin maallikkojenkin. Voipa sanoa, että edelliset mukavan elämänsä perusteella tässä suhteessa ovat heikompiakin kuin jälkimmäiset.

Todistuksia siitä, ettei kirkollinen hurskasmielisyys voi edes järjen valossa katsella sukupuoliasiaa, saattaisi mainita paljon. Mutta niitten luettelemisella ei mitään voitettaisi. Moiset »skandaalit« eivät vaikuta yleisössä mitään muutosta edes näennäisesti toivottuun suuntaan. Korkeintaan ne herättävät keksintökykyä peittää n. s. siveysrikokset yhä paksummalla salaisuuden hunnulla.

Olkoon kumminkin sivumennen mainittu eräs »sukupuoliskandaali«, joka aikanaan herätti huomiota Suoman vapaakirkollisten leirissä. »Syyllisen« miehen nimi jääköön mainitsematta, koska hän »syntinsä« tunnustettuaan, katumuksen ja parannuksen tehtyään on jälleen saanut »armon« uskolaistensa silmissä.

Tarkotettu mies oli vapaakirkollisten saarnaaja ja kirjailija. Hän oli mennyt avioliittoon itseään paljoa vanhemman »sisaren« kanssa. Sukupuoliyhteys ei arvatenkaan tullut heidän avioliitossaan kysymykseen. Lempi kuuluukin vapaakirkollisten keskuudessa tuomittavan hyvin ala-arvoiseksi. Näitten puolisojen avioliitto lieneekin ollut pelkästään »platooninen«. Mutta fyysillinen luonto vaati ajan pitkään myös oikeutensa. Herra saarnaaja ja kirjailija tunsi lemmenvetoa palvelustyttöönsä, jonka kanssa hän makasi sillä seurauksella, että tyttö tuli raskaaksi ja synnytti lapsen. Kun saarnaaja oli rehellinen mies, tunnusti hän tämän »kauhean synnin« seurakunnalle, jolla oli sydäntä erottaa hänet »uskovaisten yhteydestä«. Miesparka menetti »uskovaisten« luottamuksen saarnaajana ja kirjailijana. Häntä kohdeltiin kuten »julkisyntistä« ainakin. N. s. terveen järjen arvostelukyky ei tässä tapauksessa ollenkaan tullut kysymykseen. Järki olisi tietysti kysynyt, mitä pahaa siinä oli, että sukupuoliyhteydestä kauan pidäytynyt terve mies antautui luonnolliseen ja teeskentelemättömään sukuvietin tyydyttämiseen, jonka seurauksena oli uusi ihmistaimi.

Jos kristillinen kirkko mielii päästä sopusointuun niitten ihanteitten kanssa, jotka sukupuoliasiaan nähden sitä jollakin tavalla elähyttävät, niin täytyy sen luopua kaikesta väkinäisyydestä tässä suhteessa. Sen täytyy päästä siihen vakaumukseen, että ihmisen tulee saada nauttia fyysillisen luonnon viehätyksistä niin kauan kun hän on ne niin sanoaksemme loppuun tyhjentänyt. Parhaankaan siveellisen hengen johtama ja valvoma pidäytyminen ei yhden ainoan elämäniän aikana sammuta ihmisestä sitä kiihkeätä janoa, joka johtuu luomisen salaisuuksista. Sukuvietin tyydyttämistarve ei myöskään kysy, milloin tyydyttäminen on »luvallista« tai päinvastoin. Kaikki on luonnossa luvallista niin kauan kun sitä ja sitä nautintoa tarvitaan. Sukuvietin tyydyttämishalu lakkaa asteettain sen mukaan kuin itse vietti heikkonee ja viimein häviää. Tämmöinen asiain meno tietää samaa kuin fyysillisen maailman kuluminen sen ihmishengen tajunnalle, hengen, joka vietistä vapautumassa olevassa ruumiissa elostaa. Alemmasta aineesta vapautunut henki ei enää halua »luoda« sen aineen piirissä.

Kristinoppi on niin sanoaksemme itsetiedottomasti taistellut sukuviettiä vastaan, pitäen sen »välttämättömänä pahana«, joka on supistettava avioliiton rajojen sisään. Mutta kun kristinoppi itse jalostuu ja lähenee hengen uskonnon puhdasta ja terveeksi tekevää ilmapiiriä, niin elämän salaisuudet esiintyvät uudessa valossa alemmankin aineen keskellä asustaville ihmisille.

1. L. Abbé F. Chavard: Le Célibat des prêtres, Genève 1874.