Suksilla kuutamossa

Suksilla kuutamossa. (Suomennos.) Kirjoittanut Helene Lassen

Me istuimme sisässä ja olimme piilosilla hämärikössä ja sanoimme ikäväksi talviviettoa maalla. Sanomalehdistä luimme, kuinka paljon hauskuutta oli kaupungissa. Taiteilijain syysnäyttely oli avattu; teaattereissa ja konserteissa oli paljon nähtävää ja kuultavaa.

Mutta niitä näimme ja kuulimme me? Jylhiä metsiä, vuoren takana, tuulen taukoamatonta suhinaa – ajatukset saivat yhä harmaamman värivivahvuksen.

Silloin tuli pieni, yhdeksänvuotias hiihtotoverini ja esitti ”Emmekö lähde hetkeksi hiihtelemään – tulee kaunis kuutamo illaksi?”

Se oli aikoinaan lausuttu sana. Kiinnitimme jalkoihimme uudet, hienot suksemme ja löysimme pian metsäpolun, minkä tunsimme kesäisistä retkistämme saakka, ja mikä kiemurteli aika somasti ja pienien mäkien päällitse.

Tosin liian vähän lunta oli vielä, mutta se mitä oli, oli kiiltävän puhdas ja tuore, jota maan lika ei ollut koskettanut.

”Hopeankirkas valo tunturin latvan ympärillä osoittaa, että kuu pian nousee”, puhuakseni isä Velhavenin tavalla – ja pian liiti se myöskin juhlallisesti näkyviin ja sytytti juhlavalkean metsän yli. Kaikki puut olivat täysissä juhlatamineissaan, naiset valkoisissa puvuissaan ja herrat moitteettomissa paidan rinnoissaan. Kaikki tämä juhlallisuus tarttui; mekin tulimme juhlatuulelle, me myöskin.

Pieni toverini, joka vaaleassa kuun valossa punaisine nipukkamyssyineen täydellisesti näytti tonttunisseltä, tuli etenkin iloiseksi. Hän houkutteli minut mukaansa hiihtämään mäkien ja jyrkänteiden yli, sanoen etteivät ne ole mitään, ja nauroi, että kaiku metsässä vastasi, kun minä menin nurin, että lumi ympärillämme tuprusi. Ylellisessä elämänhalussaan otti hän puiden oksista kiinni ja huusi: ”Hyvää päivää vanha toverini!" Hänen riemunsa tarttui puihinkin ja kunnianarvoisat, partaiset puut aivan toverillisesti pudottivat juhlapukunsa hänen päähänsä, samassa kun oksat nousivat jälleen ilmaan.

Me hiihdimme edelleen kapeita polkuja pitkin, joitten varsilla puut seisoivat tiheästi toistensa vierellä ja kuun valo ainoastaan kapeina säteinä tunkeusi kuusien tummain varjojen välitse pieneen autioon paikkaan, mikä yhtäkkiä tuli niin valoisaksi, kuin teaatterisali silloin kun sähkövalon sallitaan täydellisesti palaa.

Olihan tämäkin juhlasali, johon me olimme tulleet sisälle. Lukemattomat nuoret puut seisoivat hiljaa ja kuuntelivat vanhaa, kunnianarvoista kuusta, joka piti esitelmää metsän muuttumattomasta kauneudesta. Hän ei puhunut politiikasta, ei, ja jos hän olisi sen tehnyt, olisimme me armahtamatta viheltäneet hänet ulos. Mutta sentähden, että hänen esitelmänsä oli nuori ja raitis kuin metsäkin, huiskutimme me suksisauvojamme nuorien puitten pudistaessaan alas valkean lumensa kukkasiksi puhujan jalkoihin.

Mutta pahinta oli, että tonttukin nyt tahti pitää esitelmän. Hän kiipesi kannon päähän, häilytteli mahtavasti käsivarsiaan ja alkoi valituin sanoin esittää vaivalla saatujen koulutietojensa tuloksia. Raamatulliset ja historialliset ja maantieteelliset nimet surisivat korvissani niin, että minä melkein hämmästyin kaikkia noita tietoja, joita olin onnistunut hänen nuoreen päähänsä ahtaamaan. Luonnollisesti huusin minä hyvä- ja eläköön-huutoja niin kauan kuin ilmaa keuhkoissani kesti. Muita kun hän oli alottanut alusta ja uhkasi mennä koko maanjäristyksen lävitse, niin täytyi minun niin kohteliaasti ja armahtavasti kuin mahdollista häntä huomauttaa, että suurin virhe, minkä puhuja voi tehdä, on se, ettei puheellaan ole rajoja. Tämän yleisön tekemän oikaisun perästä päätti hän äkkiä esitelmänsä, kun oli ensin lausunut kaksi sointuvaa nimeä: Sierra Nevada ja Sierra Morena. Ja sitten koetti hän hypätä alas yleisön päiden päälle – koe, mikä ei onneksi onnistunut.

Tämän välinäytöksen perästä, mikä vieläkin oli lisännyt hyvää mieltämme, hiihdimme eteenpäin ja saavuimme vuoren jyrkänteelle, josta oli mahtava näköala.

Yksi ”talvimaisema” esiintyi toisensa perästä, kehyksenä kuun hopea ... aha, me olimme tulleet taiteilijain syysnäyttelyyn!

Kaupungissa oli koristeltu taulut kuusella, jossa oli kolme käpyä ja Otava päällä. Tuntui niin hienolta ja runolliselta meidän sitä lukeissa, mutta nyt? Kuusi ja kolme käpyä! Täällä oli meillä tuhansia kuusia ja miljoonia käpyjä. Ja Otava! Niin, siinä ei tarvitse taitoa huomatakseen sen jokaisena tähtikirkkaana iltana. Ja taulut, niin, voivat silloin kilpailla minkä maalarin taulujen kanssa tahansa.

Tämähän meni mainiosti. Nyt olimme me olleet esitelmää kuulemaan ja taidenäyttelyä näkemässä. Maalaiselämä talvella ei ole kuitenkaan hulluinta. Jos onni on suotuisa, voimme me tulla konserttiakin kuulemaan.

Aivan oikein. Nyt tulimme me konserttisaliin, suureen, valoisaan ja tilavaan. Ei mitään soittajaa pianon ääressä, ei ensiluokan taiteilijan näyttämöllä, ei edes metsän varsinaisia laulajia kuulunut. Mutta ”yksinäisyyden mahtava laulu kaikui korviimme” ja valtasi meidät niin voimakkaasti, että me juhlamielin ja hiljaa annoimme sille suosionosotuksemme.

Mutta nyt on kyllältä huveja yhdeksi illaksi. Kaikellahan tulee olla määränsä. Ja sitten kuljimme me mäkien yli. Minä kuljin ja kopuroin, mutta tonttunisse aivan uljaasti liikkui suksillaan sinne ja tänne. Hän oli niin etevä siinä, että minä olin vähällä saada metsän nuorison mukaani tekemään hänelle kunnioitusta suksiurheilustaan, jollen olisi samassa takertunut mäkeä ylösnoustessani, kuten tavallisesti: sauva iskettynä maahan ja minä itse suonenvedon tapaisesti siitä kiinni pitäen, häilähtämässä takaperin alas ”talvimaiseman” keskelle. Tonttu kääntyi, naurahti suojelevasti ja antoi minulle sen suksijan halveksittavan neuvon, että päästäisin sukset ja kantaisin ne mäen päälle.

”Katso, kuinka kauniiksi kuu on mäen valaissut!” huudahti hän samassa. ”Nyt tulemme me kuninkaan kartanoon!”

”Jaa, se on totta, se ilo on meillä vielä jälellä”.

Ja sitte huusimme me iloisina: ”Kuu, kuu, voitko sanoa meille mistä menee tie Soria Morian linnaan?”

Sinne me mennä tahdoimme, siitä olimme me yksimieliset, ja me emme tahtoneet hellittää ennenkuin olimme löytäneet tien sinne ja tanssineet kauneimman prinsessan kera. Tonttunissen ainoana suruna oli, miten hän saisi äidin mukaansa kulkemaan mäkiä ylös. Alaspäin osasi hän jotensakin taitavasti kulkea – hänellä oli ainakin rohkeutta kaatua nurin!

Lähde: Työmies 10.12.1900.