Sukeltaja (Jäämaa)

Sukeltaja. Kirjoittanut Friedrich Schiller

Suom. Ilmari Jäämaa.

»Ritarit, asemiehet! Teistä ken

alas kuiluhun rohkenee,

mihin heitän maljan ma kultaisen?

Kita ahmiva sen jo nyt nielaisee.

Ken tuopi maljani mulle taasen,

omaisuudekseen ikipäiviksi saa sen.»

Ja ruhtinas huipulta jyrkänteen,

meren ääriin silmäävän,

alas heittävi maljan pauhuiseen

Kharybdiin nieluhun hirveähän.

»Ken kyllin on rohkea, tietää tahdon,

sukeltaakseen keskelle syöverin vahdon?»

Sen kuulevat ympäriseisojat –

mykäks loistava seurue käy –

meren meurua hurjaa katsovat,

ei maljaa mielivän ykskään näy.

Taas soi kysymys sama uuden kerran:

»Kell’ uskallust’ teon moisen on verran?»

Yhä hiljaa joukko on vaikenijain,

hovipoika kun rohkea, kas,

käy parvesta knaappien arkailevain,

vyön riisuvi, viittansa, uskalias.

Ihaellen katsovi mies sekä nainen,

miten sorja ja kaunis on nuorukainen

ja kuinka hän reunalle kallion niin

käy, katseen kuiluhun luo,

vedet nielemät juuri Kharybdiin

nyt taas se vyöryen ilmoille tuo,

ja ukkospauhuna taivahan rantain

syvänteestä ne syöksyvät kuohua kantain.

Ja ne riehuvat, kiehuvat sähähtäen

kuni ves’ tulen kohdatessaan,

ylös pilvihin hyrskyä pärskyillen,

ja tulva se seuraa tulvaa vaan

kuin loppua niillä ei lainkaan oisi,

vaan niin meri uudelleen meren loisi.

Mut vihdoin raivo jo vaimentuu,

ja vaahdosta jää näkyviin

niin mustana niinkuin hornan suu

syvä, pohjaton onkalo ammoksiin,

ja valkeat tyrskyt kuin ahmiva peto

alas tempaa pyörresuppilon veto.

Nopeaan – kunis tyrskyt taas palajaa –

hän on itsensä siunannut,

ja – kauhun huudot kun kajahtaa,

kurimus pojan sorjan on nielaissut,

sala mielin sulkien aallokkohonsa

niin uimarin uijahan; näy sit’ ei konsa.

Ja nyt tyyneys yllä on hiljainen,

syvä onkalo vain kumajaa;

vavistus käy joukossa katsojien:

»Hyvästit, jalo mies, sua nähdä ei saa!»

Kumeammaks käy jymy jyskein, pauhuin,

yhä viipyvin, vitkaan kasvavin kauhuin.

»Ja vaikk’ kruunusi kuiluhun viskannet

luvaten: joka sulle sen tuo,

saa sen sekä valtikan oikeudet,

mua houkuta ei jalot palkkiot nuo.

Mitä kätkevi hornan kuohuva nielu,

ei kertoa voi eläväinen sielu.»

»Moni haaksi jo, nielemä pyörteitten,

on syössyt kuiluhun veen, –

mut vain köli, mastot pirstotut sen

tuhohaudasta nousivat uudelleen.» –

Yhä selvemmäks’ kuni yltyvä myrsky

lähenee meren valtava pauhu ja tyrsky.

Ja se riehuvi, kiehuvi sähähtäen

kuni ves’ tulen kohdatessaan,

ylös pilvihin hyrskyä pärskyillen,

ja aalto seuraa aaltoa vaan,

ja ukkospauhuna taivahan rantain

syvänteestä se mylvivi kuohua kantain.

Ja kas! äkin aallosta mustan vuon

jokin joutsen valkea saa,

käsi, kaartuva kaula jo hohtavi tuon,

ja se uipi ja innoin ponnistaa.

Se on hän, käsi voimakas korkealla,

ja siinä on malja riemuitsevalla.

Syvin henki hän, pitkin siemauksin

valon maita tervehtien.

Ilohuudot soivat rannaltakin:

»Eloss’ on hän! jäänyt ei surmihin sen!

Jalo urho hän, kuoleman kuilusta nousi,

eläväisten ilmoille sotkana sousi!»

Ja hän saapuvi joukkoon riemuitsevain

ja käy etehen kuninkaan

ja polvistuu, pikarin ojentain;

tämä tyttären viittovi luo sulokkaan,

jalon maljan täyttävi tuo ihanainen.

Kuninkaan juo kunniaks’ nuorukainen:

»Eläköön kuningas! Se on miekkonen, ken

valon virtoja henkiä saa!

Mut alhaall’ on elo hirmuinen,

jumaloita ei ihminen saa koettaa,

ei tutkia konsana, konsana heiltä,

mitä armossa yöhön he kätkevät meiltä.»

»Kuin nuoli mä syöksynyt kuiluhun lien,

kun kätköstä rotkelmain

vesi raivoten purskusi poikitse tien

ja ma risti virtahan hurjahan sain:

ja kuin hyrränä singoten vei se mun mukaan,

sit’ ei voimaa vastusta ihminen kukaan.»

»Hädäss’ suuressa Luoja oil päästäjänäin,

hänehen minä turvauduin.

Syvänteessä mä kallioriutan näin,

kävin kiinni mä siihen ja niin pelastuin.

Korallin oli kärjessä maljakin tuossa,

olis’ muuten se pohjattomuuksien vuossa.»

»Sill’ allani viel’ oli summaton

kita purppura, niinkuin koi,

ja vaikk’ kuilussa korva ol’ kuulematon,

kuvat kauhun onkalo silmähän loi,

lohikäärmeitten, tulikonnien joukot

ne täyttivät hornan hirveät loukot.»

»Vilis’ mustina kiehuen, kiemurtain

tai näljäisin rykelmin

epäluomat hirveät moukarihain,

okarauskut, kalliotursaatkin,

ja irvissä hampain valmistuneena

käsiks’ käymähän haikala, merten hyeena.»

»Niin riippuen kammot kaiket ma näin

etähäll’ avust’ ihmisten,

meren hurttien seurassa, yksinäin

sydän sykkivä keskellä aavehien

ja ihmisäänien sointuja vailla

niin kaukana kuoleman kauhujen mailla.»

»Väristen näin mietin, kun matavan

imukärsien näin satojen

tavottain mua; tuskassa, kauhuissan’

kiven särmästä hellitin ottehen;

raju vuolle mun pauhaten tempasi heti,

oli onneni tuo, ylöspäin se mun veti.»

Kuningas sen kuulevi ihmeissään

ja virkkavi: »Malja on sun.

Mut viel’ lisäks’ sormuksen saat tään

timantein ihanimmin kaunistetun,

alas pohjimpaan meren jos käyt vielä,

sanan siitäkin tuot, mitä näit sinä siellä.»

Tytär armas kuuli heltyen sen,

pyys’ mairien tuo sulosuu:

»Jätä, taatto, jo leikkisi hirmuinen!

Teki hän, mitä ei tee kenkään muu.

Ja jos ei halus’ hilliy puolitiehen,

häpeään ritar’ saattakoon asemiehen.»

Kuningas äkin temmaisten pikarin

sen linkosi pyörteeseen:

»Ja jos maljan vielä sä tuot takaisin,

ritarikseni uljaimmaks’ sinut teen

ja kohta sa vaimonas’ saat hyväellä

sitä, jonka on puolestapyyntö niin hellä.»

Pojan silloin sielussa leimahtaa,

silm’ uljahan säihkyelee,

hän katsoo immyttä punastuvaa,

miten valjuks’ käy tämä, raukenee;

jalo palkkio saa hänet kilpahan uuteen,

ja hän syöksyy uhmaten pohjattomuuteen.

Palajaa meren tyrsky jo – jyskyvi paas’,

jylyll’ ukkosen sen julistaa.

Alas silmää hellät katsehet taas:

veet saapuvat, saapuvat, katsokaa!

Vuo nousee, laskee pauhaa vainen,

mut poissa on nuorukainen.

Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.