Starikka ja kolhoosi

Starikka ja kolhoosi Kirjoittanut Jalmari Virtanen

Sydän starikalla on kuin pehmyt vaha.

Mutta piintyneet on vanhat aivot.

Siksi kielensä on pistävä ja paha,

Sameat on aatostensa kaivot.

Kiinni kasvanut hän ompi omaisuuteen,

Pelkää yhteistä ja karttaa uutta.

Usko ei hän joukon toimekkuuteen,

Eikä näe suurta vastaisuutta.

Niinkuin lapsoselle ystävänä tankkaan:

– Kolhoosissa kylvöt kasvaa, karttuu!

Käykää rohkeasti yhteisparveen sankkaan! –

Päätään pudistain hän pakinaani tarttuu.

– Eipä käydä!.. Niin ei hulluks’ tulla,

Että lehmät, hepo meiltä viedään

Toisten hyväks... Oma järki mulla...

Kukin kulkekoon vaan omaa tietään.

– Mutta, – jatkan väitöstäni, – varmaan

Itsekin sen näätte, mistä seuraa hyöty.

Yksin saitte köyhän osan karmaan;

Liekö teilläkään ain’ vatsantäyttä syöty?

Sahrallanne vaivoin tilkkuistanne

Saitte kääntää yksin, yksin nyhtää

Viikatteella laihaa niittyänne...

Tokko hyödyitte te siitä yhtään?

Toista olis’ raataa parvin sankoin,

Traktorilla kääntää pellot laajat,

Tavat vanhat voittaa voimin vankoin,

Syvään lyödä uuden onnen vaajat.

Työntäis höysterunsaat pellot viljaa,

Nostais vihannesta, apilasta, kauraa. –

Kesken puhettani vanhus yskii hiljaa,

Partaansa hän sitten salaa nauraa.

– Ystäväisein, – mulle sitten virkkaa, –

Palkkoihin ne menis tulot työstä,

Virkamiestä niinkuin heinäsirkkaa,

Laiskat voisi homman nurin syöstä.

Puheenjohtajaa on, apulaista heillä,

Näillä naiset komein päällyskengin;

Vanha olis’ osa jälleen meillä:

Asemassa oltais’ pelkän rengin.

– Starikka, nyt puhut heinää-puuta!

Tosin täytyy johto kaikess’ olla;

Sinunlaistas’ neuvomass’ on muuta;

Laiskat talttuu joukon tuomiolla.

Joka tekee paljon, paljon saakin,

Urakkatyö kiihtää myöskin laiskaa...

– Miettiä kai tuota kannattaakin...

Kättä siinä vanhus mulle paiskaa.

Miettii vielä pinttynehin aivoin,

Eikä tahtois hevin myöten antaa.

Viimein avaa suunsa, lausuu vaivoin:

– Mutta jos lie homma sentään santaa?...

Rakentais jos tuolle – tokko kestäis?

Mutta näinkin aina puute raastaa.

Mikä sentään kokemasta estäis? –

Mietteissänsä siinä vanhus haastaa:

– Järki sanoo: arttelilla aina

Enemmän saa vähemmällä vaivoin.

Nytkin painaa puute, painaa laina,

Vaikka kuokin, möyrin sekä kaivoin.

– Oikein, starikka!... Näät eemmäs omaa nenää!

Vielä nähdä saat sa monet kummat.

Houkka vainen hyvää vastaan tenää;

Joukkotyö saa suuriks’ tulosummat.

1929

Lähde: Virtanen, Jalmari 1936: Valittuja runoja. Valtion kustannusliike Kirja, Petroskoi.