Spinoza.

Kirjoittanut Hilja Pärssinen


Yömyöhäisehen valvoo kammiossa
mies, kirjojansa tutkii, ahkeraan,
on outo hohto silmäin katsannossa,
myhähtää huuli yksin puhumaan:
”Niin sysimusta aikakauden petos,
ja joka sokkelossa erhetys.
Pakenee totuus, aatokseen ken vetos,
kun kuolonsyntiä on epäilys.
Mä epäilin ja järjen ponnistimin
työtaltan iskin ajan kallioon.
Mä janohoni tiedon mettä imin,
sukelsin syvähän sen aallokkoon.
Mä etsin sarastusta, valojuovaa
ja löysin aukon hengen maailmaan,
nyt aatokseni rakennelmaa muovaa,
mi pilviin nouseva on aikanaan.”
Näin lausuvi ja mietteisihin vajoo.
Mut yössä huhuavat huuhkajat.
”Pakanaan, juutalaiseen” kohta kajoo
lain koura, kirkonmiehet hurskahat.
Hän vaikenisko suosiota hakein
maan valtiasten, valheen palvojain?
Ja häntä houkuttaisko kiitos makein
tai sijat oppisalein mahtavain?
Ei! Kammioonsa palaa erakkuuteen
mies yksinäisten miettehien näin.
Oppinsa oudot vaipuu hiljaisuuteen,
ne valona vain harvain etsijäin.
Ja ahkeroiden, lasinhiomisin
saa niukan leivän viisauden mies,
mut mieltään elähdyttää usko sisin,
se syttyy kerta totuudenkin lies.
Se palaa, lämmittää ja tulellansa
päät, sydämet saa uuteen toimintaan,
myös siinä korsi hänen kantamansa,
kipinä vaalimansa hehkussaan.
Ei tahdo aikalaiset uutta tietää,
on vanha polku kevyt, vaivaton.
Ja häiritsijää tuskin voi he sietää,
kun hetki tarjoo velton nautinnon.
Mut vierittyä pitkäin vuosisatain
vapaissa aatteissansa heräjää
mies haudastaan, ja viittojana ratain
nyt jälkimaailma häntä ylistää.


Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.