Sovinto.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Kuuhut katsoo iltasella
Korven kolkkaan synkeään,
Siellä karhun kupehella
Makaa miesi verissään.
Nojaa päänsä rikkinäinen
Karhun paksuun kämmeneen,
Karhu raukk’ on tyytyväinen,
Veitsi on käynyt sydämeen.
Miehen silmät vaipuneina,
Jäsenensä hervonneet,
Puol’ on päätä sirpaleina,
Veret hankeen juossehet.
Karhu raukan silmät hohtaa
Vaimeata valoaan;
Vaikka murhaajan ne kohtaa
Tult’ ei iske kumminkaan.
Miks nyt muuta ajatella
Yks’ on seikka kummallai:
Kyll’ on sijaa nietoksella
Maata heidän molempain. –
Lumen tullen ahkerasti
Laati karhu pehkoaan:
Tuossa lepään kesään asti,
Totta raukka rauhan saan! –
Ei! on suojas kehno viita,
Surma mieless’ useain;
Nytkin päättyi vaino, riita
Vasta kuollen molempain.


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.